Oikeisto on ottanut paikkansa vallan kahvassa, ja sen seurauksena “kipeitä” päätöksiä on suunniteltu ja tehty valtakunnassa jälleen niin urakalla, että saamme ihmetellä, kuinka maassa yhä riittää särkylääkettä päättäjien kruunun taakkaa keventämään.
Puhe “kipeistä” päätöksistä on minulle outoa, vieraannuttavaa ja vähän absurdia. Se, että toisia ihmisiä satuttavaa päätöstä kutsuu “kipeäksi”, tuo lähinnä mieleen lasten fyysiseen kurittamiseen liitetyn groteskin lausahduksen “tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun.” Ikään kuin heikomman satuttaminen palvelisi jotain korkeampaa päämäärää tai olisi ylevää ja kauaskatseista, eikä vain hyvin yksinkertaisella, lapsikin-tämän-tajuaa -tasoisella tavalla väärin.
Oikeistolaisessa retoriikassa päätökset voivat tietysti olla “kipeiden” lisäksi myös “vaikeita”. Jälkimmäinen antaa ymmärtää, että poliittisia valintoja tehtäisiin monen perusteellisesti arvioidun ja tasavertaisen vaihtoehdon väliltä. Tosiasiassa vaikutusten arvioinneille voidaan viitata kintaalla, jos ne kyseenalaistavat valmiiksi valitun markkinafundamentalistisen linjan.
Tästä esimerkiksi käyköön se, että monien nyt suunniteltujen päällekkäisten sosiaaliturvaleikkausten yhteisvaikutuksia ei olla Orpon hallituksessa haluttu arvioida, opposition pyynnöistä huolimatta. Selvää toki on, että vaikutukset ovat epäoikeudenmukaisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan vailla vertaa. Tällaiset valinnat ovat kuitenkin helppoja niille, joiden mielestä se nyt vaan on tärkeämpää huolehtia miljonäärien osakesalkuista kuin vaikkapa yksinhuoltajien tai opiskelijoiden toimeentulosta tai lasten yhdenvertaisista eväistä elämään.
Kenties vaikeiden päätösten vaikeus liittyykin viestintään: siihen, miten vaikeaa on perustella äänestäjille läpisurkeita, kiireessä valmisteltuja päätöksiä, jotka varsin yksiselitteisesti heikentävät niin valtion taloutta, yhteiskunnan tarjoamia palveluita kuin väestön hyvinvointiakin.
Tai sitten päättäjien vaikean taakan korostamisella pyritään antamaan alamaisille kuva politiikan raskaudesta ja hankaluudesta, jotta mahdollisimman harva intoutuisi itse kilpailemaan vallasta. Tästä logiikasta käsin päätösten vaikeudesta puhuminen käy omalla kierolla tavallaan järkeen: ehkä se onkin yritys torjua hankalaksi käyvää kritiikkiä ja kilpailua.
Pohdittuani, mitä itse ajattelen päätöksenteon kipeydestä ja vaikeudesta, väkersin Venn-diagrammin havainnollistamaan omia näkemyksiäni.
Kokemusteni perusteella:
- ”Kipeät” päätökset eivät koskaan ole kipeitä päätöksen tekijälle itselleen, mutta aina jollekulle toiselle, ja,
- Päätöksiä on sitä helpompi tehdä, mitä enemmän niiden tueksi on tarjolla tutkittua tietoa, vaikutusten arviointeja ja vaihtoehtoja. Vaikeita valintoja ovat vain ne, jotka on tehtävä sokkona.
Jälkimmäiseen sääntöön on tosin yksi poikkeus: nimittäin se, jos tasavertaisen hyvistä vaihtoehdoista on runsaudenpulaa. Silloin tieto vain lisää tuskaa. Politiikassa sellaisia hetkiä ei luonnollisesti juuri tule vastaan, mutta politiikan ulkopuolella kyllä.
Tulevana viikonloppuna vaikeaksi päätökseksi muodostunee ainakin se, mihin Tampereen monista erinomaisista ravintoloista jalkaudun puolisoni kanssa viettämään vuosipäiväämme.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuutettu Tampereella ja Pirkanmaan vasemmiston aluevaltuustoryhmän puheenjohtaja.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.