Faktalaatikko:
Komedian kuningas
Pariisilainen Jean-Babtiste Poquelin (1622–73), taitelijanimeltään Molière, teki aikansa merkittävimpiin kuuluvan teatteriuran. Hän oli komedian mestari, joka kirjoittamissaan näytelmissä esitti pääroolit itse. Hän kuoli tuberkuloosin aiheuttamaan verensyöksyyn kesken esityksen vuonna 1673 Luulosairasta esittäessään.
Etenkin papisto yritti pitää Molièren terävää kieltä aisoissa, ja jotkut näytelmistä joutuivat esityskieltoon. Kuningasta ei Molièren näytelmissä pilkattu. Hovista hän saikin käyttöönsä esitystilat, teatteriseurueensa ylläpidon sekä puolikunnialliset hautajaiset, joka oli noihin aikoihin näyttelijälle harvinaista.
Molièren näytelmien henkilöt ovat yleisinhimillisiä kuvauksia ihmisluonteesta. Lukuisissa näytelmissään Molière osoitti tekopyhyyden, hienostelun, sovinismin, pihiyden ja nousukasmaisuuden naurettavuuden. Aikansa lääkärien tiedettä hän piti silmänlumeena, huonon latinan puhumisena sekä hyväuskoisten harhaanjohtamisena.
Ennen näyttelijän ja näytelmäkirjailijan uraansa hyvin toimeentulevaan porvarisperheeseen syntynyt Molière opiskeli oikeustiedettä.
Rakkauden kaipuu ja rikastumisen halu ovat tehokas parivaljakko elämänhalun ylläpitäjinä. Sen todistaa jälleen kerran Molièren näytelmä Saituri. Otso Kauton ohjaama näytelmä sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa lokakuun puolivälissä alaotsikkonaan Ihana raha.
Auvo Vihron näyttelemä saituri Harpagon ei ole mikään taloudellinen nero. Nähtävästi Harpagon ei ole sairaalloisesta saituudestaan huolimatta kartuttanut perimäänsä omaisuuttaan. Oikeastaan hänellä ei ole mitään muuta erityisosaamista kuin sairaalloinen saituus, joka vie hänen kaiken aikansa varkaiden pelon ohessa.
Hänen luonteensa peruspiirre ei ole pääoman lisäämisen halu vaan rahojen luovuttamisen pelosta johtuva kauhu. Hän on yhtä kuohuksissaan muiden tuhlaamisesta kuin rahat menisivät hänen omasta lompakostaan.
Hänen saituutensa ilmenee pohjattomana epäluuloisuutensa kaikkia ihmisiä kohtaan. Pelätessään, että kaikki puijaavat häntä, hän joutuu olemaan aina varuillaan.
Alituisen aarteensa menettämisen pelossa ei voi olla varma, onko kulta-aarre missään turvassa ahneilta varkailta. Kaikista varotoimenpiteistään huolimatta hän joutuu petetyksi.
Kuin auton ja hevosen anatomian ero
Riikka Papusen esittämät notaari Simon ja Komisario edustavat rahan edessä notkeita kumarruksia tekevää lainsäädäntöä. Näiden tyyppien kautta Molière näyttää, miten 1600-luvun yhteiskunta toimii. Tosin Komisarion suorittamaa rikostutkintatekniikkaa ei vielä 1600-luvulla ollut olemassa.
Kauton ja Helsingin Sanomien taloustoimittaja Juha-Pekka Raesten laatimat raha-asiantuntijoiden kommentit tuovat näytelmän tämän päivän talouspolitiikkaan. Neljä asiantuntijaa keskeyttää näytelmän ensimmäisellä puoliajalla tasaisin väliajoin tyyliin: “Asiat toistuvat samanlaisina. Kun veri virtaa kaduilla, on aika ostaa.”
Asiantuntijaryhmä vertailee saituri Harpagonin saituutta muun muassa nykyisen hallituksemme ajamaan talouspolitiikkaan. Valtion talouden vertaaminen kotitalouksiin on uusliberalistinen silmänkääntötemppu, jolla valtion velan todelliset syyt ovelasti kätketään kuten Harpagon kätkee kulta-aarteensa.
Nykyisen globaalin pörssirahamaailman vertaaminen Molièren ajan taloudenhoitoon on samankaltainen anakronismi, jos auton ominaisuuksia havainnollistetaan hevosen anatomialla. Vaikka hevonen ja auto ovat kulkuneuvoja, niiden toimintaperiaatteet ovat täysin erilaiset.
Feodalismissa aatelin valta perustui maanomistukseen paikallisissa olosuhteissa. Kapitalismin keskipisteenä on globaali tavaratuotanto ja työn tuottavuus.
Vielä 1700-luvun lopussa brittihallitsijat eivät voineet kuvitellakaan, että valtion verotuloja voitaisiin käyttää muuhunkin kuin laivastojen ja armeijoiden rahoittamiseen.
Elämä ei kitsastele
Molièren Saiturin perusjuoni, rakkauden ja kulta-aarteen välinen dialektiikka on toiminut vuodesta 1668 niin tehokkaasti, että se on maailman esitetyimpiä ja rakastetuimpia näytelmiä.
Englanninkielinen ´miser´ tarkoittaa saiturin ohella tosikkoa, ahmattia, houkkaa, hamstraajaa, kurjimusta ja surkimusta. Henkisen kiintopisteen puuttuessa saituri takertuu materiaaliseen, käsin kosketeltavaan ja numeroin laskettavaan mammonaan.
Toisaalta myös kuluttaminen voi olla kuoleman kauhun peittelemistä, kouristuksenomaista saiturimaista tarrautumista mammonaan.
Saituri Harpagonille olisi nykypäivän kulutusjuhla taatusti sydäninfarktiin johtava kauhistus, koska rahan säästäminen on hänelle kuoleman vakava asia. Hän haluaa kasata rikkauksia kasaamasta päästyään. Pakollisia kihlajaispäivällisiä suunnitellessaankin hän vain miettii, missä voisi säästää.
Kaikesta huolimatta elämä Harpagonin selän takana kulkee omia polkujaan. Elämä ei kitsastele. Hänen valtansa muihin on pelkkää narrinlakin tiukujen helinää. Kielletty hedelmä houkuttelee niin Harpagonin tytärtä Eliseä (Inke Koskinen) kuin hänen poikaansa Cléantea (Hiski Vihertörmä). Säätäjä (Suvi-Sini Peltola) toimii eräänlaisena perheterapeuttina ja ennustajana tai median edustajana välittäessään viestejä osapuolten välillä.
Ahneus maksimoidaan tarpeita minimoimalla
Molièren psykologinen katse porautuu syvälle. Hän osoittaa, miten saituri Harpagonin sielun ja todellisuuden väliin on astunut jokin pahantahtoinen ja harhauttava voima.
Harpagon on minimoinut tarpeensa ja maksimoinut ahneutensa. Näytelmän edetessä nähdään, ettei rikkauskaan suojele omistajaansa rappeuttavilta haluilta.
Kysyä sopii, mitä tämä nykyinen ahneiden uusliberalististen saiturien aikakausi mainostaa ja edistää, entä mitä se pitää aisoissa ja rajoittaa. Kenen etuja silmällä pitäen se mitäkin tekee? Mitä paljastetaan ja mitä peitellään?
Loppukohtausta edeltävässä tunteenpurkauksessa loistava Auvo Vihro yltää sfääreihin, joka tuo mieleen Kalevi Kahran esittämän räätäli Halmeen Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa Täällä Pohjantähden alla.
Tuossa Harpagonin pettymyksen tuskan hetkessä kiteytyy nurinkurisuus, tuo saiturin itse aiheutettu kurjuus ja elämänkielteinen ilottomuus, joka kieltää toisilta sen, mitä itse ahneimmin tavoittelee.
Rikkaus ei saisi olla saiturin palkkio. Harpagon joutuu lopuksi myöntämään, että rakkautta ja viisautta ei rahalla voi ostaa.
Vauhtia ja juonenkäänteitä esityksessä riittää, mutta toimisiko näytelmä vielä vauhdikkaammin Eino Salmelaisen näyttämön intiimeissä tiloissa?
Pirjo Liiri-Majavan lavastus ja Otso Kauton ohjaus tuovat synkän rikkauden tavoittelun ja koomisen nuukuuden keskelle ranskalaisen kepeyden, jota harjoitetaan puheissa, ilmeissä ja eleissä vain ja ainoastaan omien pyyteiden varmistamiseksi. Syvällisyyksiinkin mennään, jos tarve vaatii.
Katsojatoiveena esitettäköön, että lisää Moliérea, sitä aikamme tarvitsee.
Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö: Saituri.Perustuu Molièren näytelmään.
Kantaesitys oli 18.10.2023 Suurella näyttämöllä.
Käsikirjoitus: Otso Kautto ja Juha-Pekka Raeste Suomennos ja ohjaus: Otso Kautto
Puvut ja lavastus: Pirjo Liiri-Majava
Valot ja videot: Eero Auvinen
Äänisuunnnittelu: Kalle Nytorp
Liikeidentiteetti: Mirva Mäkinen
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu Sari Rautio
Rooleissa: Jari Ahola, Juha-Matti Koskela, Inke Koskinen, Samuli Muje, Suvi-Sini Peltola, Pihla Pohjolainen, Hiski Vihertörmä, Auvo Vihro, Eriikka Väliahde, Riikka Papunen
Faktalaatikko:
Komedian kuningas
Pariisilainen Jean-Babtiste Poquelin (1622–73), taitelijanimeltään Molière, teki aikansa merkittävimpiin kuuluvan teatteriuran. Hän oli komedian mestari, joka kirjoittamissaan näytelmissä esitti pääroolit itse. Hän kuoli tuberkuloosin aiheuttamaan verensyöksyyn kesken esityksen vuonna 1673 Luulosairasta esittäessään.
Etenkin papisto yritti pitää Molièren terävää kieltä aisoissa, ja jotkut näytelmistä joutuivat esityskieltoon. Kuningasta ei Molièren näytelmissä pilkattu. Hovista hän saikin käyttöönsä esitystilat, teatteriseurueensa ylläpidon sekä puolikunnialliset hautajaiset, joka oli noihin aikoihin näyttelijälle harvinaista.
Molièren näytelmien henkilöt ovat yleisinhimillisiä kuvauksia ihmisluonteesta. Lukuisissa näytelmissään Molière osoitti tekopyhyyden, hienostelun, sovinismin, pihiyden ja nousukasmaisuuden naurettavuuden. Aikansa lääkärien tiedettä hän piti silmänlumeena, huonon latinan puhumisena sekä hyväuskoisten harhaanjohtamisena.
Ennen näyttelijän ja näytelmäkirjailijan uraansa hyvin toimeentulevaan porvarisperheeseen syntynyt Molière opiskeli oikeustiedettä.