Rahavallan ja kansanvallan kilpailun kiristyessä media-alalla, totuus on sotaisan kisan ensimmäinen uhri. Yhteiskunnallisen totuudellisuuden särmien ja muiden kaupallisuutta haittaavien häiriötekijöiden pitäminen poissa julkisuuden valokeilasta saattaa tuntua houkuttelevalta lyhyen tähtäimen ratkaisulta. Algoritmi päivän erikoistarjouksena totuudellisuuden sijaan.
Oli aika, jolloin portinvartijoina toimivat mediajohtajat ja poliitikot. Sitten tuli internet ja kaikki digitalisoitui. Maailman piti demokratisoituman yhdessä ihmisten hyvän tahdon kanssa. Vaan kuinkas kävikään?
Informaatiotutkimuksella ei taida olla asiasta paljoakaan uutta sanottavaa. Se on muuttunut eräänlaiseksi eilispäivän säätiedotuksen analysoinniksi.
Olli Seuri ja Hannu-Pekka Ikäheimo toteavat kirjassaan Portinvartijat – kamppailu tiedon vapaudesta, että perinteisen median puolustaminen ei ole kovin seksikästä, kun sen objektiivisuutta ja tasapuolisuutta haastetaan voimakkaasti.
Haasteen ovat esittäneet populistiset oikeistopuolueet. Niiden kannattajien joukossa on paljon niitä, joiden mielestä perinteisen journalistisen median sisällöt eivät ole tasapuolisia eivätkä luotettavia. Populistien intohimona on vapaan tiedonvälityksern vastustaminen sekä journalismin ja tieteen totuuspyrkimysten kyseenalaistaminen:
”Julkisrahoitteisen palvelun merkitys laadukkaiden maksuttomien palvelujen tarjoajana korostuu, kun kaupallisten medioiden sisällöstä kasvava osa siirtyy maksumuurien taakse. Yleisradiot ovat ainoita toimijoita, joilla on velvollisuus palvella kaikkia yhtäläisin ehdoin.”
Media osa hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikkaa
Seuri ja Ikäheimo muistuttavat, että pohjoismaisen mediajärjestelmän kehitys on ollut osa hyvinvointivaltiokehitystä. Mediapolitiikka on ollut julkisten palvelujen sekä kulttuuripolitiikan merkittävä osa, jonka avulla palveluiden laaja saatavuus ja tasavertaisuus on turvattu.
Eriarvoistamiseen pyrkivä populismi ja uusliberalistinen talouspolitiikka näkevät tässä eriarvoistamisen esteen toteutettaessa uusliberaalia fantasiaa vapaista markkinoista. Tämä käänne tapahtui 1990-luvun aikana, kun median kulttuuris-moraalisesta sääntelystä siirryttiin kohti taloudelliskaupallista sääntelyä:
”Media ja journalismi alettiin nähdä yhä enemmän julkisen palvelun sijaan markkinahyödykkeenä, jonka tarjoamisessa vapaiden markkinoiden katsottiin ajavan parhaiten niin kuluttajien kuin yhteiskunnankin kokonaisetua.”
Kaupalliset mediajätit vetoavat samoihin argumentteihin kuin oikeistopopulistit. Uusliberalistista leikkauspolitiikkaa perustellaan hyvinvointivaltion kalleudella. Mediajätit väittävät yleisradioyhtiöiden syövän yksityisten mediayhtiöiden kannatusta.
Kumpikaan väite ei päde, vaikka niitä suurena totuutena toitotetaan. Perinteisesti Valtionrautatiet, telelaitos ja Yleisradio on koettu kuuluvan samaan julkiseen liikenne- ja viestintäpolitiikkaan.
Seurin ja Ikäheimon mukaan verkkojournalismin ansaintamallin ongelmat juontavat juurensa media-alan omasta digitalisaatiokehityksestä. Niitä ei voi ratkaista heikentämällä yhden sisällöntuottajan toimintaedellytyksiä.
Vuonna 2022 Google ja Meta kahmaisivat Suomessa kaksikolmasosaa verkkomainonnasta:
”Katse kannattaisikin suunnata kohti alustajättejä ja pohtia, miten kansallisella sääntelyllä voidaan vahvistaa kotimaisten medioiden kilpailukykyä suhteessa niihin.”
Sopii myös kysyä, onko saman, usein melko tyhjänpäiväisen julkisuussaaliin kimpussa liian monta raatelijaa? Jokainen yrittää saada siitä oman erityisen herkkupalansa ja lukijalle / katsojalle / kuuntelijalle jää käteen pelkkä kaluttu luu. Eikö olisi viisasta käyttää sekin aika järkevämpiin puuhasteluihin, vaikka lukemiseen.
Kasino, kasarmi vai kansankoti
Seuri ja Ikäheimo käsittelevät Kiinan tiedotusilmapiirin nykytilaa, eikä se kovin ruusuiselta näytä. Toisaalta se ei paljon poikkkea amerikkalaisesta kaupallisesti johdetusta totuudellisuuden tiestäkään.
Kiinassa on yli tuhat miljoonaa internetin käyttäjää, joten hallituksella riittää päinvaivaa sen tehokkaassa valvonnassa:
”Kiinalainen julkinen tila ei ole koskaan ollut sellainen ”porvarillinen julkisuus”, jossa yksityiset ihmiset voisivat kilpailla ajatuksillaan ja tuoda avoimesti esiin intressejään ja halujaan sekä vallanpitäjiä koskevaa kritiikkiä.”
Uutismedian 1940-90-lukujen kultakauden sanonta kuului, että sanomalehden omistaminen tarkoitti käytännössä lupaa painaa rahaa:
”Suurin yksittäinen sanomalehden numero oli The New York Timesin syyskuun 14. päivän 1987 sunnuntaipainos, joka sisälsi 1612 sivua ja painoi yli viisi kiloa. ”All the New That´s Fit to Print”, kuten lehden kuuluisa etusivun slogan jo vuodelta 1897 kuului.”
Portinvartijat on ajankohtainen puheenvuoro meitä jokaista koskettavasta aiheesta. Voisi sanoa, että se on meidän jokaisen päänsisäinen kysymys. Millaista mielikuvatäytettä päähämme yritetään tuputtaa, mitä haluamme ottaa vastaan?
Yhdysvallat, Kiina ja Eurooppa ovat globaalin datatalouden kolme voimakeskusta. Ne määrittävät tulevien vuosikymmenten kamppailua tiedon vapaudesta. Valittavinamme ovat kasino, kasarmi tai kansankoti. Poliittiset päätökset ja meidän kansalaisten mieltymykset määrittävät, mihin suuntaan käy huomispäivän medioiden tie. Kenties tässäkin pätee pohjoiskarjalainen sanonta: yksinkertaisen eväät syödään ensin.