Pienyritysten suuri lukumäärä kertoo huonosti toimivista työmarkkinoista

Suomesta löytyy yksi yritys jokaista helsinkiläistä kohti. Tämän vuoden alussa meillä oli 567 323 yritystä. Niistä 194 000 on yksinyrittäjiä, eli nykyajan teknofeodalismin torppareita.  

Yritykset työllistivät  2,8 miljoonasta palkansaajasta noin 1,5 miljoonaa suomalaista. Viime vuonna jätettiin ennätykselliset 3 300 konkurssihakemusta.

Yrittäjyys ja pienyritysten suuri lukumäärä ei OECD:n vertailun mukaan liity mitenkään kansantaloudelliseen menestymiseen vaan pikemminkin päinvastoin. Korkea yrittäjyysaste yhdistyy matalaan työllisyysasteeseen ja työmarkkinoiden heikkoon toimivuuteen. 

Yrittäjyys onkin yleisintä juuri matalan tulotason maissa. Kehitysmaissa, joissa sosiaaliturva on olematon, käytännössä jokainen kansalainen on oman onnensa seppä yrittäen tulla toimeen keinolla millä hyvänsä. 

Mielenkiintoisia tuloksia esitti Jaakko Kiander jo 20 vuotta sitten VATT:lle tekemässään keskustelualoitteessa. Suomessa oli jo tuolloin enemmän yrittäjiä väestön lukumäärään verrattuna kuin Yhdysvalloissa. 

Sen sijaan yrittäjäksi ryhtymisen halukkuus oli Suomessa huomattavasti laimeampaa kuin Yhdysvalloissa. Tuhannesta suomalaisesta vain 14 suunnitteli yrityksen perustamista, kun Yhdysvalloissa vastaava luku oli 84.

Tuolloin myös arvioitiin, että Euroopassa oli kuusi kertaa enemmän tehtaita kuin todellisuudessa tarvittiin. Tuotantoa järjestettäessä jokaista uutta tehdasta kohti jouduttiin sulkemaan kuusi vanhaa tehdasta. 

Tässä scumpeterlaisessa ”luovassa tuhossa” yrittäjien ja yritysten määrän lisääminen näyttäytyi hyvin eri valaistuksessa kuin vaikkapa 1960-luvun alussa.

Kilpailukyky on jouduttu rakentamaan rationaalisen kustannustehokkuuden ja massatuotannon skaalaedun varaan. Kysynnässä tapahtuneet muutokset puolestaan aiheuttivat hämmennystä varsinkin pienyrittäjien keskuudessa, jopa yrittäjäidentiteetin tasolla. 

Ongelmaa ei helpottanut OECD:n esittämä tosiasia, että hyvä työllisyys, korkea tuottavuus ja väestön vauraus eivät näyttäneet olevan yhteydessä yrittäjyyteen ja yrittäjien lukumäärään. Hyvin toimivaan, vauraaseen ja kehittyneeseen markkinatalouteen ei kuulu korkea pienyrittäjien työvoimaosuus. 

Taloussanomat-lehti  (25.11.2009) uutisoi aiheesta tuttuun tapaan jo yli 14 vuotta sitten: 

– Suomessa on tuoreiden tilastojen mukaan enemmän yrityksiä kuin koskaan aiemmin. Ongelmana on, että yrityksillä on yhä vähänlaisesti intoa kasvuun. Voimakkaasti kasvuhaluisia yrityksiä on selvästi vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa tai Euroopassa keskimäärin.

Missä tiimiyrittäjyys?

Kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä yrittäjyyskasvatusta tarkastelleessa väitöskirjassaan Missä tiimiyrittäjyys?, Jouni Suominen totesi, että loppuun kilpailluilla markkinoilla pien- ja yksinyrittäjän on oltava todellinen moniosaaja. Perusammattitaitonsa lisäksi hänen on hallittava ainakin markkinointia, taloutta, rahoitusta, työsopimuslainsäädäntöä ja sopimusoikeutta. 

Samaan aikaan hänen olisi kyettävä kehittämään omaa ammattiosaamistaan, valmistamiensa tuotteiden laatua sekä laajennettava yritystoimintaansa pärjätäkseen yhä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa.

Suomisen mukaan suomalaisen teknologiateollisuuden kasvua oli 1990-luvulta lähtien selitetty suomalaisten insinöörien kykynä siirtää uutta teknologiaa omiin tarpeisiinsa, joka on ollut sitten perustana useiden uusien toimialojen muodostumiselle.

Todellisuudessa innovatiivinen luovuus mahdollistui enimmäkseen isoissa yrityksissä. Pienyrittäjän arjessa ei juuri ollut tilaa luovuudelle ja uuden keksimiselle. 

Uusilla, innovatiivisilla yrityksillä olikin yksi keskeinen, tunnistettava piirre: ne syntyivät pääasiassa suurten yritysten, puolustusvoimien, yliopistojen tai julkisen sektorin suojissa kehitetyistä tuoteideoista. 

Sitten idean kehittäjät kyllästyivät työympäristöönsä, veivät ideat mennessään ja perustivat yrityksen. Usein tätä pidetään innovatiivisena uusyrittäjyytenä, vaikka todellisuudessa tuoteidea on kehitetty palkkatyön suojissa yhteiskunnan verovaroilla kustantaman koulutuksen turvin.

Alkava yrittäjä ei juurikaan ehdi innovoida. Hän hakee rahaa selvitäkseen tästä päivästä ja huomisesta, hänellä ei ole aikaa luovalle joutilaisuudelle.

Mihin yhteiskunnalliseen toimintaan yrittäjyys liittyy?

Suomisen mukaan perusongelmana oli, ettei yksimielisyyttä ollut edes siitä, mihin yhteiskunnalliseen toimintaan yrittäjyys liittyy. Yrittäjyyttä koskevasta tutkimuksesta puuttui ihmistieteellinen teoriaperusta sekä käytännön tutkimus. 

Yrittäjyyttä oli tutkittu lähinnä liiketaloustieteen, eli rahan tekemisen näkökulmasta. Yrittäjyys oli pudonnut pois myös talousteorioiden joukosta. Unohduksiin oli myös jäänyt scumpeterlaisen luovan tuhon peruslähtökohta: sama toimenpide taloudessa ei aina aiheuta samoja seurauksia.

Onko yrittäjyys yhteiskunnallisesti erottava ja hajottava voima vai yhdistävä tekijä? Perinteisestihän yksittäisen ihmisen yritteliäisyydellä ymmärretään pyrkimystä koota taloudellisia arvoja. Se puolestaan poikkeaa perinteisestä kristillisestä tasa-arvoisuuskehotuksesta: meidän tulee kantaa toistemme taakkoja. 

Yrittäjyyttä on pidetty myös anarkistisena toimintana, koska kilpailuun liittyy aina epäluottamusta ja epäluuloisuutta toisia ihmisiä ja auktoriteetteja kohtaan. Yrittäjäpersoonaan on usein liitetty määreet ahneus, itsekkyys, viekkaus, seikkailunhaluisuus, arvaamattomuus ja häikäilemättömyys. Vielä 1987 Gorbatshovin Neuvostoliitossa katsottiin hieman karsaasti virolaista pienyrittäjyyttä, joka salli yksityisten kukkakauppojen ja korjauspajojen perustamisen. Yrittämisen katsottiin tuovan mukanaan rikastumismahdollisuuden ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen.

Yksinäistä ryppyotsaista raatamista

Onko Suomessa yrittäjyysideologian korostaminen jäänne maatalousvaltaisuuden, patriarkaaliselta kolmisäätyopin ja isännän äänen ajoilta? Ja miksi juuri nyt oikeistohallituksen toimesta yrittäjyyskeskustelu pulpahti poliittisine lakkoineen niin näkyvästi ja kuuluvasti esiin? Johtuuko tämä kenties enemmän vaikkapa korkojen noususta kuin työpaikkojen todellisista ristiriidoista?

Kuulostaisi varmaan liian itsekkäältä, jos työnantajat sanoisivat haluavansa pitää mahdollisimman paljon tuotannon voitoista itsellään ja sen vuoksi maksavansa työntekijöille niin pieniä palkkoja kuin mahdollista. 

Sen sijaan puhe taloudellisesti epävarmoista ajoista, tuotantokustannusten noususta tai työntekijäpuolen epärealistisista palkkavaatimuksista tai jopa epäreiluista poliittisista lakoista saa sympatioita yleiseltä mielipiteeltä.

Samoja tunnevetoisia polkuja tallaten amerikkalaisessa yrittäjyysideologiassa yrittäjyys esitellään rationaalisia omia polkujaan kulkevana yrittäjäsankarina. Hänen uuden etsimisensä ja henkilökohtaisen taloudellisen riskin ottamisensa johtaa parhaimmissa tapauksissa huippusaavutuksiin ja kaikkia yhteisesti hyödyttävään vaurauteen. 

Lopulta nämä sankarillisen riskinottajan ominaisuudet katsotaan geeniperimäksi, jolloin yrittäjäksi ikään kuin valikoidutaan. 

Kuitenkin Suomisen mukaan suomalainen mielikuva yrittäjyydestä on itseriittoista, sisäänpäin kääntynyttä, ahdistunutta ja yksinäistä ryppyotsaista raatamista. Vapauttaisiko avarampi ihmiskuva suomalaisen yrittäjän takomaan onneaan muiden ”seppien” kanssa yhdessä. 

Suppea näkemys yhteiskunnan toimintamalleista

Suominen totesi väitöskirjassaan edelleen tuttujen ongelmien olemassaolon. Oppilaitosten, työvoimahallinnon ja yliopistojen yksilö- ja rahakeskeisiin taitoihin painottuva yrittäjäkoulutus tappaa yrittämishalut. 

Jo tuolloin vuosikymmeniä peräänkuulutettu tiimiyrittäjyys luurasi enimmäkseen päiväkodeissa, urheiluseuroissa, järjestötoiminnassa, osuuskunnissa sekä talkooporukoissa ja kaikkein vähiten pienyrityksissä.

Suomalaisen pienyrittäjän perusheikkouksiksi listattiin muun muassa yrittäjien välinen heikko yhteistoimintakyky sekä yrittäjien keskinäisiä suhteita piinaavat ennakkoluulot. 

Ne nähtiin pahimpina yritysten kehittymisen ja kasvun esteinä. Yrittäjät eivät kyenneet  yhdistämään voimiaan, vaan kyttäilivät toisiaan ja hakivat yhteistyökumppaninsa ja tietonsa mieluummin muualta kuin yrittäjien keskinäisestä kanssakäymisestä. Huonosta ihmistuntemuksesta johtuvat heikot ihmissuhdetaidot aiheuttivat jatkuvaa kitkaa niin yrittäjien kesken kuin työnantajan ja työntekijöiden välillä.

Lisäksi ongelmana oli yrittäjien liian suppea näkemys siitä, miten yhteiskunta kokonaisuutena toimii. Aika hupeni sivuseikkojen vatvomisessa ja nippeliasioiden kanssa näperrellessä. Todellisten ongelmien syyt jäivät selvittämättä ja jopa tiedostamatta. 

Heikko ihmistuntemus rajoitti kanssakäymisen pelkkään taloudelliseen pelisilmään, jossa päämääränä on kilpailijan nujertaminen keinolla millä hyvänsä. 

Ollaanko astumassa sodanjälkeiseen miinaan?

Terho Pursiaisen mukaan suomalaiset ovat perinteisesti uskoneet enemmän yhteistyön kertomukseen kuin itsekkään oman edun tavoittelun ja vapaiden markkinoiden kertomukseen. 

Työtä on tehty yhteisen hyvinvoinnin edistämiseksi, mistä hyvinvointivaltion rakentaminen on oivallinen esimerkki.

Suominen toivoi, että yrittäjiksi kasvatettavat sivistyisivät niin, että luopuisivat neoklassisesta karikatyyrimaisen yksipuolisesta myyttisestä sankariyrittäjämallista, jota ei voida pitää universaalina ilmiönä:

– Sen sijaan tiimiyrittäjyyden ideassa ei ole ainakaan etukäteen nojauduttu mihinkään sellaiseen uskomusjärjestelmään, jossa jokin ihmisen olemuspuoli olisi fenomenologisessa mielessä rajattu pois. Näin sen voidaan ajatella myös olevan yleisinhimillinen tapa asettua maailmansuhteeseen.

Olisi myös hyvä muistaa, että suomalainen sodan jälkeinen yksinyrittämiseen perustunut pienviljelystalous päättyi 1970-luvulla täydelliseen katastrofiin. Sen pelastajana oli ruotsalaisten ja uusmaalaisten suurten tehtaiden sekä julkistaloudellisten laitosten suomalaisille maatalouspakolaisille tarjoama palkkatyö. 

Yksinyrittäjien määrä alkaa lähennellä jo siirtokarjalaisten määrää, ettei vaan olla astumassa uudelleen samaan sodanjälkeiseen yksinyrittäjyyden miinaan.

LÄHTEITÄ:

Jouni Suominen: Missä tiimiyrittäjyys? -Yrittäjyyden eetoksen ja yrittäjyyskasvatuksen filosofisten lähtökohtien kriittistä arviointia, Tampere University Press 2013.

Eero Riikonen, Mikko Makkonen ja Ilpo Vilkkumaa: Hullun työn tauti – Lukemisto työhyvinvointikeskustelun pohjaksi, Vastapaino 2002.