Vasemmistofoorumi julkaisi hiljattain Eero Lipposen kirjoittaman tutkimusraportin vasemmistoliiton koulutuspoliittisista puhetavoista. Sivistys- ja koulutuspoliittisia ohjelmia lukemalla voi tehdä sen johtopäätöksen, että vasemmistoliiton koulutuspolitiikka kietoutuu yhä vahvemmin taloudellisten välttämättömyyksien ympärille. Samalla ihmisenä kasvamisen, kulttuurin ja yhteisöjen kehittämisen näkökulmat ovat kaventuneet. Vastaavanlaisia havaintoja voi tehdä myös viime hallituskaudella toteutetusta vasemmistoliittojohtoisesta koulutuspolitiikasta, jonka kuvattiin olevan ”vasemmistolaisinta vuosikymmeniin”.
Li Andersson ja Jussi Saramo toimivat viime hallituskaudella opetusministereinä. Vasemmistoliitolla oli ensi kertaa historiassaan mahdollisuus viedä vasemmistolaista koulutuspolitiikkaa käytäntöön. Rinteen/Marinin hallitus pyrki ”koulutuksen kunnianpalautukseen” kääntämällä koulutukseen käytettävä rahoitus kasvuun.
Vallitsee laaja konsensus siitä, että lisäpanostukset koulutukseen ovat tarpeellisia. Olennaisinta on kuitenkin koulutuspolitiikan suunta ja tavoitteet, joihin panostuksilla pyritään. Hallituskauden puhetavat ansaitsisivat uuden järjestelmällisen analyysin, mutta vaikuttaa ilmeiseltä, että lähes poikkeuksetta tavoitteiksi asetettiin osaamistason ja työllisyysasteen nousu. Koulutuspoliittisia uudistuksia toteutettiin sosiaali- ja talouspoliittisina uudistuksina.
Vasemmistoliiton koulutuspolitiikka on ottanut lähtökohdakseen kansainvälisen kilpailun kontekstiin sijoittuvan kapitalistisen kasvutalouden. Osaamistasoon panostaminen on keino vahvistaa kansalaisten inhimillistä pääomaa. Tavoitteena on ollut turvata jokaisen yhdenvertainen mahdollisuus pärjätä markkinoilla. Tasa-arvo on siis ymmärretty yhtäläisenä pääsynä niin sanottuun saatanalliseen myllyyn. En usko, että tämä on ollut harkittu valinta.
Vasemmistoliitto pystyy osallistumaan omin argumentein koulutuspoliittiseen keskusteluun silloin, kun sen esittämät ratkaisut esimerkiksi oppimiserojen kaventamisesta johtavat (tasa-arvon kautta) kansantalouden suurempaan tuottavuuteen. Tällaisia argumentteja on järkevää hioa, mutta samalla tulisi nähdä se, mitä olemme tosiasiassa tekemässä. Ei ole helppoa poiketa hegemonisista puhetavoista arjen poliittisessa keskustelussa, mutta ei vaikuta siltä, että talousargumentein käytyjen puheiden takaa löytyisi perusteellisempaa pohdintaa koulutuksen ja kasvatuksen tulevaisuudesta. Tilanne on vakava. Ajattelutapa ei muutu vain viilaamalla tulevien ohjelmien retoriikkaa.
Näkemystä tarvitaan
Lipponen kysyy, onko vasemmistoliiton koulutuspolitiikka vasemmistolaista. Tähän on hankala vastata, koska meillä ei ole käsitystä siitä, mitä vasemmistolainen koulutuspolitiikka nykyajassa olisi. Puolueen uusimmat koulutuspoliittiset ohjelmat ovat pyrkineet muodostamaan käytännönläheisiä näkemyksiä päivänpoliittisen keskustelun tueksi. On haastavaa liittää tällaiset lyhyen tähtäimen tavoitteet kokonaisvaltaisempaan kapitalismikriittiseen näkemykseen. Erityisen haastavaa tästä tulee, kun vasemmistolaista kokonaisnäkemystä koulutuksen tulevaisuudesta ei ole, mikä on johtanut ajelehtimiseen ajan trendien aallokossa.
Näkemyksen puuttumista voi selittää ensinnä se, että hallituskaudella toteutettu oppivelvollisuuden pidentäminen nähdään vanhan vasemmistolaisen koulutuspoliittisen linjan täydellistymisenä. Koetaan, että suuret tavoitteet on nyt saavutettu. Toiseksi poliittista toimintaa motivoi tänä päivänä enemmän kilpailevien liikkeiden vastustaminen kuin omien tavoitteiden edistäminen. Vasemmistoliiton jäsenmäärä on saanut viime vuosina sysäyksiä etenkin silloin, kun perussuomalaiset ovat menestyneet. Kolmanneksi nykyajan politiikka on korostuneesti identiteettipolitiikkaa, jossa yhteiskunnallisten rakenteiden ja suurten historiallisten kehityskulkujen merkitys hämärtyy. Neljänneksi puolueen sisäinen erimielisyys ohjaa keskittymään yksittäisiin asioihin, joista voidaan löytää yhteisymmärrys.
Koska periaate- ja tavoiteohjelmat määrittelevät puolueen virallisen koulutuspoliittisen linjan, koulutuspoliittisilla ohjelmilla on todellisuudessa vain vähän merkitystä. Ratkaisevaa kuitenkin on, mitä tavoitteita poliitikot päättävät lähteä käytännössä edistämään. Esimerkiksi ministeri Andersson valitsi kautensa lopulla lisätä ruotsin opetusta sen sijaan, että olisi vahvistettu yhteiskunnallisen kasvatuksen asemaa, mikä on ollut pitkään vasemmistolaisen sivistysajattelun keskiössä.
Jatkuvan oppimisen nostaminen puolueen koulutuspolitiikan kärkitavoitteeksi ei sekään ole noussut puolueväen aloitteista. Jatkuvasta oppimisesta tehtiin vuoden 2019 hallitusneuvotteluita varten erillinen ohjelma, jossa Lipposen mukaan koulutuksen ekonomisoituminen on viety kaikkein pisimmälle. On vaikea ymmärtää, miksi OECD:n kaltaisten järjestöjen asettamasta jatkuvan oppimisen tavoitteesta muodostui vasemmistoliitolle niin tärkeä teema hallitusneuvottelujen alla.
Olemme liikkeenä epäonnistuneet. Ei ole yksinkertainen tehtävä rakentaa tähän aikaan sidottua, mutta sen ylittävää ajattelua. Alkuun voisi päästä esimerkiksi ”syventymisen koulun” ajatuksesta. Riittävän selkeä ja syvällinen näkemys voi auttaa vasemmistolaisia vaikuttajia lukemaan kriittisesti kansainvälisten organisaatioiden ja virkamiesten toteuttamaa ohjausta. Toisin ajattelun työssä keskeinen rooli on aktivisteilla, kasvattajilla ja tutkijoilla. Puolueen koulutuspoliittisella työryhmällä voisi olla rooli sen määrittelemisessä, mikä tekee koulutuspolitiikasta vasemmistolaista. Työryhmä on kuitenkin ollut etäällä puoluejohdosta ja sen tehtävänä on ollut ennen kaikkea tuottaa vaalimateriaaleja. Vasemmistoliiton työryhmien ja poliittisten ohjelmien merkitys on tehtävä selkeämmäksi, jotta poliittista mielikuvitusta ruokkiva demokratia voi toteutua puolueessa.
Kapitalistiseen kasvutalouteen sopeutumisen sijaan vasemmistolaisen koulutuspolitiikan lähtökohtana tulee olla elämän suojeleminen pääomalogiikan kaikkiallisuudelta. Edelleen on hyvä miettiä vaikkapa kolmiportaisen tuen mallin kaltaisia käsillä olevia kysymyksiä, mutta vasemmiston polttopisteessä tulee olla havainto kiihtyvästä yhteiskunnasta, joka vaatii ihmisiä oppimaan jatkuvasti, nopeammin, tehokkaammin ja joustavammin. Nämä vaatimukset eivät tule pienentymään, eikä vasemmiston tule omilla toimillaan olla niitä vahvistamassa.
Kirjoittaja on tutkijatohtori, aineenopettaja, vuoden 2018 koulutus- ja tiedepoliittista ohjelmaa valmistelleen työryhmän jäsen.