Uskotko kapitalismin jälkeiseen elämään?

Digitaalinen teknologia ei vapauttanut meitä luonnonvarojen kulutuksen kiroukselta eikä muistakaan maallisista tarpeistamme. Se ei kumonnut painovoimaa, kitkaa, korroosiota eikä muutakaan ajan kuluttavaa vaikutusta.

Informaatiota ei ole olemassa fyysisten aivojen, kirjojen tai tietokoneiden ulkopuolella. Aivot tarvitsevat ruumiin, johon ne kuuluvat, kirjat kirjaston ja tietokoneet sähkövirtaa.

Emme voi leijua maailmassa kevyesti enkelten lailla eikä tuotantokaan ole oikeasti muuttunut aineettomaksi.

Digitaaliset teknologiat aiheuttavat jo suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin koko maailman autoliikenne. Kännykät korvasivat paperiset puhelinluettelot ja kaupunkikartat, mutta vaeltavina elokuvateattereina niiden käyttö syö valtavan määrän energiaa ja kännykkäromu sisältää hengenvaarallisia ympäristömyrkkyjä. Digitaaliteknologia täyttää avaruudenkin romullaan.

Jälleen kerran ihmiskunta on menettänyt yhden maanpäällisen taivaskuvitelmansa, puhtaasti ”laadullista kasvua” ei ole olemassa. Silti saksalainen Taz-lehden taloustoimittaja Ulrike Herrmann (s.1964) ei kuitenkaan kannusta meitä masentumaan. Hän osoittaa kirjassaan Hyvästit kapitalismille (Tammi 2024) realistisia mahdollisuuksia, miten meidän kansalaisten kannattaa yrittää yhdessä ja erikseen etsiä porsaanreikiä, jotta voimme pujahtaa ulos tästä kapitalismin romuhuoneen melskeestä.

Kapitalismia ei luotu lähimmäisenrakkaudesta

Maailmassa on yli 13 000 kauppakorkeakoulua. Yksin Intiassa on yli 3 000 yksityistä bisneskoulua. Nämä sadan vuoden aikana syntyneet älyllisen vilpillisyyden pesät tuottavat vuosittain satojatuhansia liituraitamiehiä ja -naisia toteuttamaan lyhytnäköistä ja ahnetta liikkeenjohtokulttuuria. Jokainen heistä uskoo yhteen jumalaan, markkinatalouteen, koska vaihtoehtoja ei ole. Heidän käsiinsä Herrmann ei tulevaisuutta mielellään luovuttaisi.

Kapitalismi ei ole esine eikä olotila, vaan dynaaminen prosessi. Se on ihmisten kehittelemä sosiaalinen keksintö, mutta se ei siedä rinnalleen kilpailevia sosiaalisia keksintöjä. Ilmastovaikutukset liittyvät keskeisesti kapitalistiseen tuotantotapaan. Siksi kapitalismi ei enää ole kestävä talousjärjestelmä, vaikka nykyinen aineellinen maailmamme onkin sen luomus.

Hellin käsin eikä lähimmäisiä kunnioittaen ole tätä nykyistä talousjärjestelmää luotu. Eurooppalaiset eivät Amerikassa ja Afrikassa kaihtaneet äärimmäistäkään väkivaltaa alistaessaan muita kansoja ja perustaessaan uusia valtakuntia. Etelä-Amerikan alkuperäisistä asukkaista on hengissä säilynyt vain rippeitä: sodat, pakkotyö ja taudit surmasivat heistä 90 prosenttia.

Pohjois- ja Etelä-Amerikan kaivoksista oli saatu vuoteen 1800 mennessä arviolta 150 000 tonnia hopeaa. Suuri osa hopeasta vietiin eteenpäin Itä-Aasiaan maksuksi ylellisyystuotteista. Eurooppalaiset tavarat eivät kiinnostaneet kiinalaisia eivätkä intialaisia. He pitivät niitä takapajuisina ja karkeatekoisina. Aasialaiset olivat valmiita luovuttamaan silkkiä, mausteita ja posliinia vain saadessaan maksun hopeana.

Herrmann huomauttaa, että tällä vaihtokaupalla ei saatu kapitalismia nousuun:

– Etelä-Amerikan hopealöytöjen vähäisen merkityksen koko Euroopan taloudelle osoittaa vertailu: vuodessa hopeaa kertyi yhtä eurooppalaista kohti 3–4,5 grammaa. Se oli aivan mitätön määrä, sillä Lontoossa työläinen ansaitsi päivässä 11,5 grammaa hopeaa.

Uudesta maailmasta ryöstetty hopea ei auttanutkaan Eurooppaa edistymään ja suorastaan vahingoitti Espanjaa ja Portugalia. Uusien rahametallien jatkuva virta aiheutti kummassakin maassa jatkuvan inflaation. Se nosti espanjalaisten ja portugalilaisten tavaroiden hintoja. Rikas yläluokka tilasikin mieluummin ulkomaisia tuotteita. Tämä hyödytti etenkin Ranskaa, Alankomaita ja Englantia. Portugalin ja Espanjan oma talous menetti asiakkaitaan ja jäi kehityksestä jälkeen, mistä on jälkiä yhä havaittavissa. Öljyntuottajamaat elävät nyt hieman samantapaista murrosvaihetta.

Kipeimmin ilmastonsuojelu iskee suurituloisiin

Ei siis mitään uutta kapitalismin synkän auringon alla. Jälleen kapitalismi on jumiutunut samankaltaiseen tilanteeseen, missä se oli 200–300 vuotta sitten. Musta kulta eli öljy pelasti kapitalismin sadaksi vuodeksi, mutta entäpä nyt, kun tämä fossiilisten polttoaineiden kultakausi on hiipumassa mailleen. Tämä aikamme solmukohta on Ulrike Herrmannin puntarissa.

Mielenkiintoista on, kuinka vähän ihmiset surevat sitä, että Eurooppaa tuhottiin vuosien 1914–45 välillä kahteen kertaan. Mutta nyt huokaillaan raskaasti, kun puhutaan ilmastonmuutoksen tuomista rajoituksista, jossa päämääränä on maapallon säilyttäminen elinkelpoisena myös tuleville sukupolville. Tätäkin kautta Herrmannin teos avautuu moneen suuntaan.

Kapitalismi ei ole koskaan luvannut vakautta. Tämä Marxin esittämä näkökulma näyttää unohtuneen oikeistolaisuushurmoksessa. Ympäristöherätys saattaa olla vielä julmempi kuin kuvittelemmekaan, eikä se kysele henkilökohtaista mielipidettä. Herrmannin mukaan ensin Saksassa säännöstelyyn tulee vesi – on osittain jo tullutkin.

Köyhien maiden asukkailla ei ole samankaltaisia syitä vastustaa ilmastonsuojelua kuin rikkailla länsimailla. Kipeimmin se iskee suurituloisiin. Köyhillä mailla on sen sijaan mitä suurin syy vastustaa nykymenoa.

Ilmastoneutraaleja ovat kaikki maat, joiden vuotuiset hiilidioksidipäästöt henkeä kohti ovat enintään yhden tonnin. Intian vuotuiset päästöt ovat vain 1,5 hiilidioksiditonnia asukasta kohti vuodessa. Rikkain prosentti saksalaisista syytää vuodessa henkeä kohti 118 tonnin kasvihuonemäärän ilmakehään. Rikkaat tuottavat hiilidioksidia 20-kertaisesti enemmän kuin köyhät. Ongelmana ei siis ole ihmisten suuri määrä vaan ihmiset, jotka kuluttavat liian paljon.

Herrmannin mukaan lentoliikenteellä oheistoimintoineen, pankeilla, vakuutuslaitoksilla, autoalan yrityksillä ja joillakin kemianteollisuuden sektoreilla ei ole suurta tulevaisuutta edessään. Niillä aloilla, jotka eivät olleet olemassa jo 1900-luvun alussa, ei ole tulevaisuutta.

Uusklassikoiden leikkikapitalismi

Laajaan yhteiskunnalliseen suunnitteluun ja ennakointiin pohjaavien talousjättien ja hintojen kanssa näpräävien uusliberalististen talouksien toiminnalla on yön ja päivän ero. Japani, Taiwan, Etelä-Korea ja Kiina rakensivat sähkölaitokset, masuunit ja autotehtaat valtion toimeksiannosta. Valtioiden suunnitteluministeriöillä on valtaa huolehtia tuotantopolitiikan suurista linjoista.

Yhteiskunnalliseen suunnitteluun ja valtion vahvaan rooliin tottuneiden maiden kansalaiset tulevat sopeutumaan ilmastonmuutoksen tuomiin rajoitteisiin nopeammin. Yli puolet maailman ihmisistä ei ole koskaan matkustanut lentokoneella. Lentokielto ei aiheuta heille minkäänlaista identiteettikriisiä. Valinnanvapauden melskeeseen totutetuilta kulutusjuhlijoilta menee sormi suuhun ja luu kurkkuun rajoitteiden edessä.

Uusklassikot rakentelevat mallinnuksiaan aivan kuin talous perustuisi vain vaihdantaan eikä teollistumista olisi koskaan tapahtunut.  Jos vain markkinoilla myytävä lopputuote on kiinnostuksen kohteena, varsinainen valmistusprosessi katoaa näköpiiristä. Investoinneilla, luotoilla, suurpankeilla, tekniikalla ja energialla ei ole uusklassisessa teoretisoinnissa minkäänlaista roolia, vaikka ne ovat keskeisiä todellisessa kapitalismissa.

Uusklassikot kuvailevat eräänlaista kuvitteellista keskiaikaa, jolloin pienillä viikkomarkkinoilla käydään kauppaa vain omenilla ja päärynöillä. Tämä leikkikapitalismin voi näppärästi pukea matemaattisten kaavojen asuun päivittäistavaramarkkinoilla käyskentelevien kuluttajien ostospäivän ratoksi.

Vihreän kasvun harhat

Herrmannin mukaan markkinoihin uskovien taloustieteilijöiden perusvirhe on käsitys, että ekoenergia on normaali tuote, jonka saatavuutta voidaan mielin määrin lisätä kysynnän kasvaessa. He uskovat myös, että tuuli- ja vesivoimaloiden rakentamisen vauhdittamiseen tarvitaan vain hintasignaaleja:

– Ekoenergian määrää ei kuitenkaan pystytä mielin määrin lisäämään, vaan sen saanti jää aina niukaksi. Näistä fysiikan ja tekniikan tosiasioista taloustieteilijät eivät kuitenkaan puhu. He pysyttelevät sitkeästi omassa hintojen hallitsemassa maailmassaan. Useimmat poliitikot, ilmastotutkijat ja taloustieteilijät toivovat ”vihreätä kasvua”, vaikka ekoenergiaa ei siihen varmaankaan kylliksi riittäisi.

Herrmann katsoo, että keskustelu on lukkiutunut, kun kaksi sovittamattomasti erimielistä leiriä seisoo vastakkain. Kasvun kriitikot vaativat tulojen ja kulutuksen vähentämistä. Heillä ei kuitenkaan ole esittää suunnitelmaa siitä, miten siinä yhteydessä voitaisiin välttää vaikea talouskriisi, joka syöksisi sadat miljoonat ihmiset köyhyyteen ja epätoivoon.

Herrmann ottaa esimerkiksi vuoden 1939 Britannian. Sääntely hyväksyttiin sota-ajan Britanniassa juuri siksi, että se koski kaikkia. Hallitus ymmärsi, miten paljon vahinkoa näkyvät säätyerottelut olisivat aiheuttaneet. Kirjailija George Orwell kirjoitti vuoden 1940 lopulla:

– Rolls-Roycessa istuva hieno rouva lamauttaa taisteluhenkeä paljon pahemmin kuin Göringin pommien armada.

Sotataloudessa olemassa olevien tehtaiden tuotanto laitettiin palvelemaan sota-ajan tarpeita. Lämmityslaitteita valmistaneet tehtaat tuottivat kypäriä, alusvaatteiden sijasta valmistui naamioverkkoja, laskukoneet vaihtuivat pistooleiksi ja pölynimurien pölypussit kaasunaamareiksi. Autonistuinten raaka-aineista tehtiin laskuvarjoja, ja autokonsernit rakensivat konekiväärejä, tykkejä, lentokonemoottoreita, hävittäjälentokoneita ja panssarivaunuja.

Rauhan vuosina kolmannes briteistä oli kärsinyt aliravitsemuksesta. Keskellä sotaa väestö ja varsinkin lapset, olivat terveempiä kuin koskaan.

Mikä estää laittamasta tällaisen sotatalouden mallin tulevaisuuden toimintamalliksi ja pelastamaan maailma ilmastonmuutokselta, varsinkin kun hätä ei lue lakia? Tämä kehittely on Herrmannin kirjan herkullisinta antia.

Kapitalismin radikaaleimmat piirteet esiin

Herrmann korostaa, että toistaiseksi ei ole olemassa suunnitelmaa, miten dynaamisesti kasvava kapitalismi voitaisiin lopettaa ilman vakavan talouskriisin uhkaa. Ison-Britannian sotatalous voisi soveltua malliksi: se osoittaa, miten yksityisellä pohjalla toimiva suunnitelmatalous voi supistaa siviilituotantoa ja miten niukentuneiden tavaroiden jakelu voidaan säännöstellä oikeudenmukaisella tavalla yhteiskuntarauhaa järkyttämättä.

Edelleen uusliberalistisen näennäisen tavaroiden valinnanvapaushuuman lumoissa elävien kansalaisten korvissa suunnittelulla ja säännöstelyllä on huono maine. Ellei ilmoita olevansa ”vapaiden markkinoiden” kannalla, saa kuulla, että haluaa kiusata kanssaihmisiään.

Monet uskovat, että ”vapaat markkinat” ja valtion ohjaus ovat sovittamattomia vastakohtia. Kuitenkin myös kapitalismissa on aina suunniteltu niin yrityksissä kuin valtioiden hallituksissakin:

– Brittien sotatalous toimi hyvin juuri siitä syystä, ettei se tuonut mukanaan mitään radikaalisti uutta, vaan toteutti radikaalimmin kapitalismissa itsessään olemassa olevia piirteitä. Onhan valtiolla kokonaisuutta ylläpitävä rooli normaaliaikoinakin, joten milloin tahansa voitaisiin taas siirtyä jonkinlaiseen sotatalouteen ilmaston pelastamiseksi.

Hyvästi kapitalismille on mainiota kesälukemista. Sitä lukiessa haistelee kesäilmaakin ihan uudella tavalla ja katsoo taivaan rantaan uudenlaisella, tulevaisuuden katseella.

Lopuksi kiitokset tamperelaiselle, 88-vuotiaalle kääntäjälle Heikki Eskeliselle, joka on tehnyt hienon työn!

*

Vuonna 2015 Ulrike Herrmannilta ilmestyi suomeksi teos ”Pääoman voitto – Kasvun, rahan ja kriisien historia” (Into).