Suuret, mustavalkoiset muotokuvat hymyilevistä ihmisistä roikkuvat katosta keskellä näyttelytilaa. Niitä reunustavat värikkäät seinät, joihin on ripustettu valokuvia joka lähtöön. Kuvissa muun muassa syödään keittiön pöydän ääressä, poseerataan ulkoilmassa ja yhteen on ikuistettu peikonlehti. Tavallisia kuvia, joissa on tavallisia ihmisiä elämässä tavallista, ihanaa arkea. Ja löytyy näiltä seiniltä myös sateenkaarikuviollinen kakkaemoji-pehmolelu, jonka epäilen olevan erityisesti nelivuotiaan poikani mieleen.
Olen tullut katsomaan lauantaina 20.9.2025 avattavaa Meeri Koutaniemen kuratoimaa Sateenkaarevia perheitä -valokuvanäyttelyä Työväenmuseo Werstaaseen. Näyttelyssä esitellään kolmen sateenkaariperheen arkea sekä heidän itsensä että Koutaniemen kuvaamana alkuvuodesta 2025. Pääsen haastattelemaan ensin Meeri Koutaniemeä sekä yhtä näyttelyn perheistä näyttelyn tiimoilta.
Mistä idea näyttelyyn on lähtenyt, mikä siihen on inspiroinut?
– Olemme täällä Werstaalla yhdessä (näyttelypäällikkö) Linda Heinosen kanssa suunnitelleet näyttelyä kahden vuoden ajan ja päädyimme teemaan, eli sateenkaariperheisiin aiheen tärkeyden, ajankohtaisuuden sekä oman ja museon kiinnostuksen vuoksi. Ehdotin toteuttamistavaksi osallistavaa dokumentaarisuutta, eli mukaan hakevat perheet toimisivat näyttelyn valokuvaajina itse omasta arjestaan, Koutaniemi kertoo.
Miten näyttelyssä esiintyvät perheet valikoituivat mukaan?
– Perheet valikoituivat avoimen haun kautta hakemuksella. Saimme laajaa kiinnostusta ja todella hienoja hakemuksia, joiden perusteella mukaan valikoitui kolme perhettä. Pyrimme valitsemaan eri puolilla Suomea asuvia, hyvin eri muotoisia, -kokoisia ja taustaisia perheitä. Kiinnitimme valinnoissa myös huomiota kokonaisuuteen. Hakemuksilla valituille perheille esitettiin muutamia jatkokysymyksiä liittyen projektiin sitoutumiseen ja kerroin hieman tarkemmin siitä, mitä dokumentointi pitää sisällään. Kaikki perheet pysyivät mukana alusta loppuun.
Oliko perheiden lähettämistä kuvista vaikea valita?
– Perheiden kanssa tapasimme kasvokkain ja etänä, ja he lähettivät minulle muutaman kuukauden välein kuvapaketin, josta kävimme keskustelua yksittäisistä kuvista niin teknillisesti kuin sisällöllisesti. Toimin mentorina, kuratoijana ja valokuvaajana näyttelyssä ja pyrin mentorina kannustamaan perheitä tallentamaan omasta elämästään ja perhearjestaan tavallisia ja ohikiitäviä hetkiä, jotta sensuuri ei iskisi eikä alettaisi arvottamaan hetkiä kuvatessa. Eli kaikkea saa kuvata. Näyttelyyn on valittu arjen, tekemisen ja tunteiden monipuolisuudesta yksittäisiä hetkiä jotka toivottavasti tuovat skaalan esiin siitä, mitä sateenkaariperheiden arki on. Eritoten on pyritty osoittamaan perheiden sisäinen dynamiikka: kuvissa kiteytyy mielestäni perheiden jäsenten väliset suhteet, läheisyys, rakkaus ja arvostus. Mutta samalla, vaikka tämä on hyvin henkilökohtainen projekti, on tämä näyttelynä hyvin yhteiskunnallinen ulostulo. Suomessa emme aikaisemmin ole saaneet näin intiimiä ja henkilökohtaista dokumentointia sateenkaariperheiden itsensä tuottamina.
Millaisia tunteita ja ajatuksia perheiden kuvien läpikäyminen herätti?
– Olen hyvin vaikuttunut, miten omistautuneesti kaikki perheet osallistuivat tähän hankkeeseen. Läpikäynnissä heräsi monenlaisia tunteita ja myös dokumentaatioväsymystä, kamera oli perheiden arjessa läsnä puolen vuoden ajan, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Intentio on kuitenkin ollut kaikilla sama: katsoa läpi omaa elämää mahdollisimman rehellisesti ja autenttisesti. Se oli minulle kaiken lähtökohta ja tavoite, että he saisivat tästä projektista itselleen jotain mikä jää elämään ja mikä tuntuu merkitykselliseltä. Että he ovat tehneet tätä myös itselleen, eivätkä vain muille.
– Itselleni kuratointivaiheessa kuvavalintoja tehdessä heräsi herkkyys ja taitavuus, kuinka perheet olivat onnistuneet valokuvallisesti ja kerronnallisesti erinomaisesti. Kokonaisuudet ovat myös harmoniassa keskenään, kukaan ei pomppaa esiin kenenkään yli. Huomioni kiinnittyi myös siihen, miten keskenään erilaisia perheet ovat, mutta samankaltaisuus löytyy intention ja projektiin keskittymisen kautta, Koutaniemi pohtii.
Oliko projektin aikana minkäänlaisia haasteita?
– Oma osuuteni näyttelyssä on ollut hyvin pieni, ja sen vuoksi haasteetkin ovat olleet pieniä. Haastattelin itse tänään perheitä ja minua kiinnosti myös sama kysymys, minkä he ovat tunteneet projektissa haastavana. He nostivat esiin alun vaikeuden arvottaa hetkiä, jotka olisivat kuvauksen arvoisia. Tämän jälkeen he oivalsivat, että jokainen hetki on tallentamisen arvoinen, oli kyseessä sotku olohuoneen nurkassa tai kesken jätetty aamupala. Nämä kertovat juuri siitä tavallisesta arjesta: aamupala on jäänyt kesken koska kouluun on tullut kiire, tai että on ollut ensimmäinen kevätpäivä ja on päästy kuivilla vaatteilla pitkälle kävelylle, ja sieltä on löytynyt ihmeellinen, vanha hylätty bussi, jota on jääty ihmettelemään ja sen ääressä on suudeltu. Nämä ovat minulle ulkopuolisena niitä hetkiä, jolloin olen nähnyt heidän ymmärtävän näiden hetkien ohimenevyyden merkityksellisyyden ja sen, että näitä hetkiä voi olla milloin vaan, missä vaan ja oikeastaan kokoajan. Kun he itse nostivat tämän haasteena, niin he onnistuivat vaihtamaan ajattelutapaansa siihen, että kyse ei ole valinnasta, vaan siitä että kaikki hetket ovat tasa-arvoisia.
Millaista viestiä haluaisit näyttelyn välittävän sitä katsomaan tuleville?
– Alleviivattua toivomusta minulla ei ole, mutta toivoisin, että ihmiset pystyisivät peilaamaan näistä arkisista hetkistä myös omaan elämäänsä. Kuinka vähän tai paljon se eroaa omasta arjesta, oli perheellinen tai ei. Sateenkaariperheet kokevat edelleen todella paljon ennakkoluuloja ja syrjintää tämän hetken Suomessa. Kun katsomme näitä kuvia, tätä rehellisyyttä ja rakkautta näissä kuvissa, niin ehkä kysymys kuuluukin, miksi täytyy edelleen olla tällaisia asenteita tai syrjiviä ennakkoluuloja. Toivon meille kaikille itsereflektiota. Meillä jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olemme ja meillä jokaisella on oikeus rakkauteen ja omien perhesuhteiden määrittelemiseen.
Koutaniemen ajatuksiin voi mielestäni yhtyä hyvinkin vahvasti, sillä näyttelytilasta todella huokuu lämpö, välittäminen ja rakkaus. Tunteita, joita toivoisi olevan joka ikisen meidän elämässämme.
Aino ja Elina Elme kuuluvat yhteen näyttelyiden perheistä, ja esitän heille muutaman kysymyksen siihen liittyen. Kumpikin suostuu ilomielin pieneen haastatteluun.
Miltä tuntui avata omaa arkea, jakaa omia kuvia ja perheen arkea?
– Lopulta hyvin luontevaa, mutta ensin sen ymmärtäminen että tavalliset hetket kameran linssistä, ne ei-miltään näyttävät hetket, ovatkin ikään kuin tärkeimpiä ihmiselämässä. Näkökulman muuttaminen tämän projektin aikana. Lopussa osasi jo arvostaa niitä hyvin yksinkertaisia, tavallisia hetkiä mutta alussa se oli vaikeaa. Oli luonnollista avata sitä, mitä elämä on. Ajattelen, että inhimillisyyden näyttäminen muille on ymmärrystä ja empatiaa lisäävää. Prosessi oli kaiken kaikkiaan todella miellyttävä, Elina Elme luonnehtii.
Mistä saitte idean lähteä mukaan tähän projektiin?
– Mukaan lähteminen oli hyvin nopean mietinnän tulos: näin hakuilmoituksen ja en itse asiassa edes kertonut muille perheenjäsenille, että haen projektiin mukaan. Päätin hakea ja katsoa kuinka käy. Siinä vaiheessa, kun tuli tieto, että meidän perheemme on valittu mukaan, ilmoitin, että nyt on tulossa tällainen hanke, Elina Elme kertoo.
– Itse asiassa et tainnut edes ilmoittaa, mielestäni sanoit vain meille, että menemme nyt tapaamaan Meeriä, huomauttaa Aino Elme.
– Kysyin toiselta vanhemmalta, hänen puolisoltaan ja omalta puolisoltani, että onko tämä ok ja haluatteko lähteä mukaan tällaiseen. Hieman he pohtivat asiaa mutta lopulta päätyivät lähtemään mukaan, vastaa E. Elme.
Minkälaisena prosessi näyttäytyi teille? Oliko jotain helppoa, vaikeaa?
– Kuten edellä mainittu, vaikeutena näin kyvyn oppia arvostamaan niitä tavallisia hetkiä ja kuvia. Niitä hetkiä, jotka eivät ole yhtään kuvauksellisia. Ehkä juuri niissä piileekin se ihmisen elämän ydin: läheisyys, lämpö, välittäminen ja empatia, jotka näistä kuvista välittyvät. Kuvissa välittyy toki muutakin, puolen vuoden aikana ehtii tapahtua monenlaista: muutoksia, yllättäviä asioita ja laaja tunteiden kirjo. Kameran kanssa kulkeminen oli meille molemmille luontevaa, ehkä kameran mukaan ottamisen muistaminen oli se haastava osuus, kuvailee E. Elme.
Minkälaisena koette sateenkaariperheiden aseman Suomessa, hyvät ja huonot puolet?
– On varmasti menty paljon eteenpäin. Hyvää on se, että on paljon tahoja ja ihmisiä, jotka tekevät paljon aktiivista työtä aseman edistämiseksi. Mutta silti rakenteellista syrjintää ja ennakkoluuloja on vielä todella paljon. Asema voi näyttäytyä tasa-arvoisempana kuin mitä se oikeastaan käytännössä onkaan. Paljon on töitä tehtävänä, vaikka paljon onkin jo tehty. Meidän sukupolvien elämä on jo varmasti ihan toisenlaista kuin vähän aikaa sitten ja uusi sukupolvi on huomattavasti pidemmällä kuin me. Ymmärrys monimuotoisuudesta on ihan muuta kuin vaikkapa meillä 80-luvulla syntyneillä. Siinä määrin iso muutos on menty eteenpäin. Nykyään päiväkodista asti puhutaan perheiden monimuotoisuudesta, mikä on todella hyvää. On myös paljon sellaista, että esimerkiksi kouluihin ei päästetä Setan väkeä kertomaan monimuotoisuudesta. Todella paljon asenneongelmaa on olemassa ehkäpä rakenteissa, E. Elme pohtii.
Minkälaisena haluaisitte että näyttelyn katsojat näkisivät teidän arkenne näiden kuvien kautta? Minkälaisia tunteita toivotte heräävän?
– Empatiaa ja keinoa avata oivalluksia ihmisille tarkastella perhettä muuten kuin omien kokemusten kautta: mitä perhe voi olla. Oivalluksia ihmisille näkemään sitä, mikä on itselle vierasta tai jopa kyseenalaistettua, E. Elme kertoo.
– Ihmiset voisivat nähdä että elämme aivan normaalia arkea. Emme polttele kotona mitään homokynttilöitä ja pidä rituaaleja, elämme ihan normaalia elämää, A. Elme toteaa.
– Sinä sen sanoit, eli aivan tavallista elämää. Illalla mennään nukkumaan ja aamulla herätään ja siinä välissä ehtii tapahtua kaikenlaista, kommentoi E. Elme.
Viimeiseen lauseeseen on helppo samaistua: tuollaistahan se arki meillä jokaisella on riippumatta sukupuolesta, ihon väristä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai perhemuodosta. Toivottavasti näyttelyn myötä menemme taas askeleen kohti sitä maailmaa, jossa kaikki saavat elää, olla ja rakastaa tasa-arvoisina. Juuri sellaisina kuin olemme.
Sateenkaarevia perheitä Työväenmuseo Werstaassa 20.9.2025 alkaen.
