Taantumus: Esitys vapautumisesta on Nätyn teatteritaiteen tutkinto-ohjelman taiteellinen opinnäyte yhdeksälle näyttelijälle. Miltään opiskelijatyöltä se ei kuitenkaan tunnu, vaan raivokkaan elävältä teatterilta, joka tuo mieleen Q-teatterin terävyyden.
Esa Kirkonpellon ohjaama ja Asta Honkamaan yhdessä työryhmän kanssa käsikirjoittama Taantumus on esitys elämästä totalitaarisen diktatuurin alla. Käsiohjelma pohjustaa teoksen sijoittuvan vaihtoehtohistorialliseen Suomeen 1900-luvun lopulla, mutta kyse voisi yhtä hyvin olla lähitulevaisuuden dystopiasta.
Fragmentaarinen esitys kuvaa ihmisten elämää pakkovallan alla ja yrityksiä vapautua jatkuvasta paineesta. Esitystä ja elämää rytmittävät terapiakäynnit ja mielikuvitukselliset terapiaharjoitukset, sekä tietysti sotilaiden mielivaltaiset tarkastukset. Sotilaat ovat kasvottomina uhka, mutta kun kiväärin heiluttelija tunnistetaan naapurin Kariksi, ei hän olekaan enää niin pelottava. Silti rohkeus ja vallan vastustaminen johtavat yksilöt pulaan.
Esityksen taustalakanaan kuvattu valtava labyrintti kuvastaa hyvin kansalaisten elämää; suunnistamista pakkovallan alaisuudessa, jossa jokainen valinta voi johtaa umpikujaan.
Esitystä tukevat myös Mikis Theodorakisin ja Arja Saijonmaan laulut, jotka kantavat kaikuja Kreikan sotilasdiktatuurista. Historian kaikua on myös anakronistisessa puvustuksessa ja tarpeistossa, jotka luovat mielikuvan ajattomuudesta: vaikka nimellisesti ollaan Tampereella, tämä diktatuuri on jokainen diktatuuri, kaikki diktatuurit yhdessä.
Esitys voi paikoin tuntua turhankin rikkonaiselta ja abstraktilta, mutta näyttelijätyö pitää sen koossa. Näyttelijäkaarti, eli Vilma Hartikainen, Eero-Heikki Karhu, Sisu Kaukonen, Vincent Kinnunen, Jussi-Matias Korhonen, Elina Lajunen, Saara Mänttäri, Jalmari Pajunen ja Vili Saarela ovat todellakin maisterinpaperinsa ansainneet. He selviytyvät moninaisista rooleista hallitusti mutta antaen roolihahmojen elää ja hengittää.
Taantumuksessa onkin kyse elämästä. Se ei ole tunkkainen ja teoreettinen kuvaus totalitaarisen järjestelmän toiminnasta, vaan elämästä sen hampaissa. Alaotsikko ”Esitys vapautumisesta” on ehkä kuvaavampi, sillä niin hahmoilla kuin yhteisölläkin on jatkuva pyrkimys vapautua – mutta vapautua mihin ja miten?
Terapiakäyntien irvailu – esityksessä on kosolti huumoriakin! – alleviivaa kiinnostavasti aikamme individualismia. Keskitymme ihmisten vapautumiseen, yksilöiden vapautumisen kokemuksiin, mutta systeeminen vapautuminen voi silloin jäädä haaveeksi. Näin siis itse pohdiskelin katsomossa, joku muu voi tulkita moniäänistä teosta hyvin eri tavalla.
Lopputulemaa paljastamatta Taantumuksen loppukohtaus on yksi parhaita teatteriesityksen lopetuksia, mitä olen koskaan saanut todistaa. Niin taantumus kuin vapautuminenkin lähtevät ihmisen sisältä, se on kuin ääni ihmisessä. Lopuksi on pakko kysyä: minkä äänen kuulen sisälläni?
