Manse Pride -viikkoa vietettiin kesäkuussa ja viikko huipentui lauantain marssille, johon osallistui tänä vuonna kuulemani mukaan huikeat 15 000 osallistujaa! Omasta puolestani haluan kiittää jokaista, joka saapui paikalle osoittamaan tukensa sateenkaarivähemmistöille. Näinä aikoina, kun lgbtiaq+ -vähemmistöihin kohdistuva viha on lisääntynyt lisääntymistään maailmanlaajuisesti, kaikki annettu tuki on kultaakin kalliimpaa. Olen elänyt läpi ajan, jolloin pride-juhla rajoittui lähinnä Helsinkiin ja sinne mentäessä arvottiin, että uskaltaako edes paikalle mennä, jos joku sattuisi tunnistamaan. Noista ajoista ei ole kuin noin 15 vuotta, joten on valtava ilo nähdä, että yhä useampi uskaltaa rohkeudella ja avoimuudella olla oma itsensä ja että se myös herättää näin valtavan määrän solidaarisuutta!
Solidaarisuuden kasvamisesta huolimatta ja ehkä juuri senkin takia, haluan muistuttaa, että juhlimisen ja ilon keskellä pride on edelleen ensisijaisesti mielenosoitus ja kapinaa vallitsevia rakenteita ja asenteita kohtaan. Myös Manse Priden aikana tapahtumaa ympäröi varjo muistutuksena kamppailuista, kun saimme lehdestä lukea, miten kesäkuun alussa järjestetyn Hämeenkyrö Priden juontaja oli pahoinpidelty homoutensa vuoksi. Toisaalta Manse Pride -viikonlopun juhlinnan jälkeen Keskustorin Vanhan kirkon sateenkaarijulistetta oli yritetty polttaa ja Akaaseen on jouduttu palkkaamaan vartijoita valvomaan sateenkaarihäitä.
Kuten ei moni muukaan asia yhteiskunnassa, ei myöskään pride ole edelleenkään yhdenvertainen eivätkä eri vähemmistöt keskenään tasavertaisessa asemassa. Suurissa kaupungeissa on mahdollista osallistua tuhansien ihmisten kanssa juhliin, joissa voi halutessaan jopa kadota joukkoon. Pienissä kunnissa ei välttämättä järjestetä lainkaan pride-juhlia ja jos järjestetään, niitä usein häiriköidään ja pienellä paikkakunnalla jo pelkkä osallistuminen voi olla henkilökohtainen riski. Toisaalta sateenkaariyhteisön sisällä sukupuolivähemmistöihin kuuluvien – ja etenkin ei-binääristen ihmisten – tilanne on yleisesti ottaen heikompi kuin cissukupuolisilla seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla.
Yhdenvertaisemman yhteiskunnan ja yhdenvertaisemman sateenkaariyhteisön rakentaminen vaatiikin ennen kaikkea tekoja sekä johdonmukaisuutta ja määrätietoisuutta seisoa oikeiden arvojen rinnalla ja myös tavoitella niitä. Toisaalta tarve on myös kärsivällisyydelle ja pitkäjänteiselle tekemiselle taantumuksen edessä. Kansainvälinen muun muassa konservatiivisten äärikristittyjen ja Venäjän valtion rahoittama seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä yleisemmin seksuaalioikeuksien vastainen liike asettaa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyölle sekä ihmisoikeuksien edistämiselle poikkeuksellisen ison haasteen, joka myös valitettavasti on saanut paljon pahaa aikaan. Suomessa viimeisin konkreettisin esimerkki koettiin, kun sosiaali- ja terveysministeriö Wille Rydmanin johdolla julkisti kaavaillut STEA-avustusten tiukentuneet kriteerit, jotka olisivat toteutuessaan niin tiukat, että Seta on vaarassa menettää valtaosan rahoituksestaan. Ei siis tule täälläkään tuudittautua siihen, että kansainväliset räikeämmät vähemmistöjen oikeuksien loukkaukset eivät voisi koskea meitä.
Pride-liike sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolustaminen ja edistäminen ovat aina aiheuttaneet vastustusta ja myös pyrkimyksiä niiden heikentämiseksi. Pride-liike on saanut alkunsa New Yorkissa Stonewallin mellakoista, joissa poliisiratsiasta liikkeelle alkaneet mielenosoitukset synnyttivät lopulta Gay Pride -liikkeen. Näidenkin mielenosoitusten johdossa olivat sateenkaariyhteisön marginalisoiduimmat jäsenet, ruskeaksi rodullistetut transtaustaiset seksityöläiset. Joten kun juhlimme pridea, on meidän tehtävämme myös muistaa sateenkaariyhteisön kamppailut ja kapina osana priden syvintä olemusta. Pride onkin mielestäni erottamaton osa vasemmistolaista liikehdintää – moni vasemmistolaisuuden ytimessä oleva asia, kuten köyhien ja osattomien puolustaminen, globaali solidaarisuus sekä yleisesti työväenliike, kulkevat käsi kädessä sateenkaarihistorian kanssa. Toivottavasti mahdollisimman moni meistä vasemmistolaisista muistaakin tehdä pitkäjänteistä ihmisoikeustyötä vähemmistöjen eteen vuoden ympäri.
Loppuun toivotan kivaa pride-kuukautta ihan kaikille – toivottavasti se tuo edetessään mukavampia uutisia ja muistoja kuin tähän mennessä.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varavaltuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa.
