PIRKKO SEPPI
Itsenäisyyspäivä meni, mutta kohtahan seuraava taas tulee – ja vietetään saman tylsän kaavan mukaan. Jotain elon merkkejä ja piristystä menoihin toivat viime kerralla sentään Kiakkovieraat. Ja olipa myös toinenkin virkistävä poikkeus linnassa haastateltujen vieraitten joukossa. Toivottavasti satuitte huomaamaan, kuinka paskanjäykkä haastattelija tivasi tivaamistaan eräältä nuorelta pojalta, mitä itsenäisyys ja isänmaa tälle merkitsevät. Mutta ei, ei sitten millään kysyjä saanut asiaankuuluvaa vastausta, joka siis olisi kuulunut : ”Onpa ihanaa kun me saamme täällä isänmaassamme turvassa ja rauhassa köllötellä ikiomaa äidinkieltämme polottaen. Siitä kiitos kuuluu urheille veteraaneillemme joita kunnioittakaamme.” Ei, ei kirveelläkään poika ladellut säädettyä ( Korealta kalskahtavaa ) lorua, vaan sitkeästi totesi, että ei hän nyt oikein tiedä, josko tämä on paras mahdollinen, kun ei ole eläissään muunlaisessa isänmaassa koskaan asunut. Vihdoin sitkeä haastattelija ymmärsi jättää viisaan haastateltavan rauhaan ennen kuin pahempaa vahinkoa ehti tapahtua..
Voi kunpa pääsisinkin joskus sinne Linnaan vastaamaan omasta puolestani näihin ikuisuuskysymyksiin. Isänmaa merkitsee tietenkin kurjaakin kurjempaa ilmastoa, vettä, loskaa, räntää tai paukkupakkasia kolme neljännestä vuodesta. Pari häilyvää nostalgista, ihanaa kesäkuukautta joskus sentään katkoo harmautta.
Tämä isänmaa merkitsee myös kuulumista valitettavan pieneen, harvinaisen kielenpuhujien joukkoon. Mikä kielen ammattilaiselle tarkoittaa olemattomia markkinoita ja vähäisiä mahdollisuuksia saada töillensä tuottoa ja yleisöä. Venäjää puhuvalle ja kirjoittavalle olisi sentään jo kuulija- ja lukijakuntaa. Jos ihminen joutuu aikuisiässä vaihtamaan toimintakieltään, se merkitsee useimmiten tiettyä kielipuolisuutta. Ensimmäinen siirtolaissukupolvikin kaikkialla näyttää jäävän osittain toisen luokan kansalaisiksi, koska kielen vaihtaminen ja uuden täydellinen oppiminen vaatii melkoista lahjakkuutta. Montaakin kieltä kyllä oppii niin että auttavasti pärjää, mutta kielen hallitseminen on jo toinen juttu. On osattava murteita ja tyylejä, muistettava sanontoja, jotka kytkeytyvät kunkin maan historian ja kulttuurin tapahtumiin. On opittava vivahteita ja nyansseja. Kieltä ei opi kuukausissa eikä vuosissa, vaan kaiken aikaa muuttuvan ja muotoutuvan prosessin hallinta vie ihmisiän. Jokainen kulttuuri muokkaa jatkuvasti tarpeisiinsa sopivaa ilmaisua. Siispä suomen kieli ei ole minulle rakas, mutta aikani ja lahjakkuuteni ei riitä enää minkään muun kielen perusteelliseen oppimiseen. Joten ikävä kyllä äidinkieli sitoo minut tähän harmaaseen umpiperään
Olenko kiitollinen veteraaneille, jotka ase kädessä henkensä ja terveytensä uhraten puolustivat isänmaatani ja äidinkieltäni, turvasivat maita ja mantuja, koteja ja naisten impeyttä ja lasten leikkipaikkoja, ja mitä kaikkea litaniaan nyt kuuluukaan.
Valitettavasti en koe yhtäkään maailman ihmistä vihollisekseni, jota vastaan tarvitsisi (tai olisi tarvinnut ) pyssyllä sohotellen puolustautua. Jos sodissamme olisi käynyt toisin, ja olisimme kokeneet Viron kohtalon, niin koko sankarihautojen ja sotainvalidien uljas sukupolvi olisi ehtinyt elää elämänsä terveinä ja reippaina, tuottaa jälkeläisiä tehdä työtä. Yhteiskuntamme rakenne olisi ehkä ollut puolen sukupolven ajan hiukan totutusta poikkeava ja venäjäkin koulussa pakollinen kieli. Tämä olisi voinut olla virkistävä ja kiintoisa kokemus, joka olisi voinut tuottaa koko sukupolvelle tasa-arvoisemmat koulutusmahdollisuudet ja tulotason. Valitettavasti ilmeisesti olisimme nyt jo taas ihan omin voimin ponnistelemassa emämaasta irtautuneina kohti kapitalismin kilpailu- ja tavarataivasta.
Suren kyllä niitten miesten kohtaloa, jotka turhaan johtajien typeryyden takia joutuivat pyssyineen rajalle henkeään kauppaamaan, mutta on toki järjetöntä nyt enää heille hurrata tai heitä sääliä. Ja miksi tälle tietylle ysikymppisten ryhmälle pitäisi tarjota erityiskohtelua ja hymistystä silkkihansikkain. Hätyytän äreänä oveltani joka ikisen viattoman punaposkisen sotapojan, joka ojentelee sotainvalidien keräyslipasta. Kaikille satasen pylvästä lähestyville kuuluu tietenkin paras mahdollinen hoito ja hoiva, mutta joittekin muinaisista pyssyhommista on turha enää muistutella. Niitä en olisi kaivannut tai turvakseni tarvinnut enkä niitä arvosta.
Mikä on kansalaisen turva vihollista vastaan. Ei mikään muu kun se ettei miellä ketään toista telluksen asukasta vihollisekseen – missään olosuhteissa. Ainoa reaalinen turva ja pääoma on, mitä kukin osaa ja taitaa. Kansalainen jolla on tarjota taitoja ja osaamista, joilla on vaihtoarvoa yhteisössä, on aina turvassa ja pärjää riippumatta siitä miten rakenteet ja omistukset ympärillä muuttuvat. Rahat voivat yhdessä yössä muuttua arvottomiksi paperipaloiksi, kulta käyttökelvottomaksi metalliksi ja tilien summat nollautua. Mutta jos ihmisellä tai yhteisöllä on elintärkeää tietoa, taitoa ja osaamista, sitä ei voida pyssyin eikä pommein varastaa. Hallinnot ja rajat voivat muuttua, mutta koulu on aina kaikille kivääriä parempi henkivakuutus. Asevelvollisuus ja armeijat olisi välittömästi kaikkialla lopetettava.
Jos maapallo on joskus siinä jamassa että jokin oleellinen pula, kuivuus ja nälkä vyöryttävät suuria joukkoja vaeltamaan, silloin viimeistään on jakamisen paikka.
Tavalla tai toisella meidän on suostuttava järjettömien elintasoerojen tasaamiseen, ja tavalla tai toisella erot joskus tulevat myös tasautumaan. Toivoa sopii ettei tasaamiseen tarvita mitään tappotantereita, vaan jo ennen kriisien, katastrofien ja väestöräjähdyksen kärjistymistä uhanalaisille alueille viedään know-how:ta väestönkasvun pysäyttämiseksi ja maan omien resurssien hyödyntämiseksi.
Takaisin Linnanjuhliin
Ah rakastan Linnan juhlia – kunhan ne vaan pidettäisiin lestissään, leikattaisiin pois turha hurraa-isänmaallisuus ja keskityttäisiin oleelliseen eli siihen hurjaan puku-hurlumheihin, joka niin ilahduttaa ja kiivastuttaa mieltä. Mitä olisivatkaan Linnan juhlat ilman ihanan mauttomia leidejä, jotka ovat pihineet pukuunsa mallin Amsterdamin porttoloista ja herroja, jotka on päättäneet säväyttää kansakuntaa pukemalla punaiset tennarit frakkinsa mausteeksi. Oi mitenkä valaiseekaan mummon pimeää syksyä toiset mummot, jotka allit lilluen ja halkiot hulmuten ovat päättäneet ottaa ilon irti juhlista. Ja entäs ne hykerryttävät taiteelliset tyttöset, jotka ovat kaapanneet kirjavan raanun päällensä ja köyttäneet kolisevat klapin puolikkaat kinttuihinsa. Miehille toivoisin vielä hiukan rohkeutta pukeutumiseen, jotta juhlat olisivat täydelliset. Kuka ensimmäisenä uskaltaakaan tulla 1800-luvun historiallisessa miehen juhlapuvussa kalukukkaro kupristellen ja silkkisukat ja solkikengät suhisten.
Kirjoittaja on akaalainen toimittaja.
Lisää aiheesta Vasemmalla Kaistalla
Itsenäisyys on työläisten saavutus
Media kiinnostui Pirkanmaan vasemmistosta