PIRKKO SEPPI
Koska kolumnini jossa vertailin öky- ja kitupalkkoja herätti keskustelua, haluan vielä täsmentää näkemyksiäni. Jottei kellekään jää poliittiset intohimoni epäselväksi, niin kerron heti, että olen vakaumuksellinen maolainen kommunisti ja itken iltaisin tyynyni märäksi tuumiessani Kiinan nykytilaa ja muistellessani ihanaa Kiinan-reissuamme Siperian halki seitkytluvulla. Käytännön politiikassa olen tyytynyt kuuliaisena Kylmäkosken demarien rivivaltuutettuna sanomaan kokouksissa puheenvuorollani pontevasti: ”Paikalla.”
Mutta ne palkat, elintaso ja toimeentulo. Jos jonkinmoinen hyvinvointivaltio ollaan, niin kaikille ihmisille taataan vähintään hengissä pysymisen edellytykset: katto pään päälle, ravinto ja vaatimaton terveydenhuolto – perustulolla tai sirpaleisella sosiaaliturvalla; itse suosisin perustuloa. Siis riippumatta mitä jäbä duunaa vai duunaako mitään. Mutta mitäs mistäkin duunista kuuluu kullekin maksaa?
Kunnioitettu ex-yhteiskunnallisen korkeakoulun professorivainaa Urpo Harva esitti aikanaan kiinnostavan linjauksen. Hänen mielestään korkeasti koulutetuille, vaativaa ja arvokasta työtä tekeville pitäisi maksaa vähemmän palkkaa kuin tylsissä rutiinipaskaduuneissa heiluville hemmoille. Urpo Harva perusteli asian sillä, että arvokas vaativa työ palkitsee ja tuottaa jo sinällään tyydytystä tekijälleen. Jos nauttii merkityksellisestä työstään, niin tuskin tarvitsee motivointiin lisäporkkanoita. Kiinnostavassa työssään viihtyvä ei kaipaa edes muuta viihdettä ja vapaa-aikaa. Kun taas mopin taikka luutun kanssa pitkät päivät hulmuava työntekijä ei saa työstään tyydytystä ja tekee sitä vain pakon edessä ja irtisanoutuisi joutuin, jos rahkeet riittäisivät. Niinpä hän tarvitsisikin parempaa palkkaa ja enemmän vapaa-aikaa voidakseen hankkia merkityksellistä sisältöä elämälleen – ja ehkä siten innostuisi kouluttautumaankin paremmin.
Eero Paloheimo esitteli joku vuosi sitten jonkinlaisen kaksoistalousmallin, jossa muistaakseni välttämättömyydet tuotettaisiin lyhyen työajan puitteissa korkeaa teknologiaa hyödyntäen, ja runsas vapaa-aika olisi varsinaiseen elämiseen, kulttuuriin ja harrastamiseen pyhitetty. Paloheimoa komppaan kanssa- jos oikein tulkitsin hänen ideansa, mutta vielä vähän hienosäätäisin kaksoistaloutta.
Omassa mallissani siis joka jäbä saisi sen perustulon, mutta sikäli vastikkeellisena, että jos on työkykyä, niin jotain hyödylliseksi katsottua ja tarpeellista on myös pyrittävä duunaamaan sen eteen – ehkä 4-5 tuntia päivässä, eikä töitä voisi välttämättä itse valita. Kansalaisen olisi viljeltävä perunoita, tai hitsattava koneita, hoidettava sairaita tai tehtävä muuta välttämätöntä, missä työvoimaa kulloinkin tarvitaan, vaikka taipumukset paremmin viittaisivat harpunsoittoon ja maalailuun. Tasa-arvoisia ja tasapäisiä siis oltaisiin tässä perussetissä. Ne joitten duuniin on tarvittu pitkä opiskeluaika saisivat ehkä vähän parempaa palkkaa ellei opiskelusta sitten maksettaisi täyttä palkkaa.
Mutta kullakin olisi siis paljon vapaa-aikaa, jolloin tahtoessaan voisi hankkia hajurakoa passiiviseen rahvaaseen, soitella, laulella, näytellä tai essehtiä ja kolumnoida, tai mitä tahansa kukin kykyjensä mukaan joko rahasta tai ilmaiseksi. Jos rahanhimo on kyltymätön voisi opiskella kakkosammatin ja painaa niska limassa pankkitilin paksuksi vapailla turhuuden markkinoilla ja kerätä statussymboleita.
Jossain tulee raja jolloin statussymboleilta kuitenkin menee merkitys. Jos on jo kaikki tarpeellinen, niin mitä iloa on enää pitemmästä limusiinista tai isommasta linnasta. Jollain rajalla ”korkeampi elintaso” ei mitenkään enää paranna elämänlaatua, vaan kultahelyillä ja merkkikuteilla on vain symboliarvo. Mitä ne sitten kuvastavatkin –sitäkö, että siinä menee arvokas kunniakansalainen, hyödyllinen jeppe vaiko sitä, että millähän kepulikonsteilla tuokin pukari on hilunsa hommaillut.
Ja kun kerran maailmassa alkaa olla raaka-aineista pula niin eikö olisi viisaampaa takoa kaikki loistolimusiinit ”työn sankari”- prenikoiksi, jotka ajaisivat ihan saman symbolin viran asian vähemmällä vaivalla. Ukot vaan painaisivat tyytyväisinä rinta kaarella ja prenikat kilisten baanalla.
Ja vielä lopuksi kyseenalaistan sen, tuottaako nimenomaan rahanhimo aina yhteiskunnalle suotuisia ponnisteluja. Los Angelesissa kuulin että sikäläiset sydänkirurgit ovat joukkopaenneet tuottoisemmille tissibisnesmarkkinoille, minkä seurauksena sydänsairaita menehtyy hoidon puutteeseen ja eriparisia isoja tissejä pompahtelee Beverly Hills´n kaduilla.
Kirjoittaja on akaalainen toimittaja.
Aiheesta lisää Vasemmalla Kaistalla:
Sepin kolumni: Paljonko palkkaa