Teksti: TOMMI SILVENNOINEN
Kysymys ihmisen ja talouden vapautumisesta kapitalistisen ajattelu– ja tuotantohirviön kahleista on nykyisin mitä ajankohtaisin ja polttavin. Näin on toki ollut jo pitkään, mutta kysymyksen todellinen polttavuus on tänään kuumempaa kuin aikoihin. Yhtäältä varsinaisen vasemmiston kriittinen kyvyttömyys uudistua ja toisaalta perinteisen sosiaalidemokraattisen eetoksen tarkoituksellinen alasajo ovat (monien muiden syiden ohella) toimineet tilanteen kiihdyttiminä. Oikeistolainen hegemonia, niin porvarillisen olemistavan kuin rahatalouden ylivallankin mielessä, on jatkunut Suomessa lähes pidäkkeettä parikymmentä vuotta. Tämän kaiken tulisi olla itsestään selvää kriittiselle järjelle ja yhteiskunnan edistyksellisille voimille. Kysymys kuuluukin, onko vasemmisto tänään edistyksellisten voimien väylä, kasvualusta ja tulevaisuus ja mitä tekemistä tällä kaikella on taiteen kanssa?
Jos vasemmistolaista politiikkaa ohjaa tyytyminen näennäisreformeihin ja viivytystaisteluun vallitsevissa olosuhteissa, siis tyytyminen porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen haavojen paikkailuun ja jätteiden siivoamiseen, ei taiteella liene paljoakaan annettavaa vasemmiston itseymmärrykselle ja tulevaisuudelle. Mutta mikäli vasemmistolaista politiikan ajattelua motivoi todellinen kriittisyys ja vahva yhteiskunnallisen emansipaation henki kuten edistyksellisten voimien olemistapaan kuuluu, voi taiteella olla jotakin arvokasta annettavaksi vasemmistolaisen poliittisen ajattelun liikkeeseen. Filosofi Theodor W. Adorno kirjoittaa Esteettisessä teoriassaan: ”Taide ei ole vain paremman käytännön edustaja suhteessa siihen, mikä on vallinnut tähän päivään asti, vaan se on yhtä hyvin sellaisen käytännön kritiikkiä, jossa käytäntö on vain brutaalia itsesäilytystä olemassa olevan keskellä ja sen vuoksi. Taide pitää tuotantoa tuotannon vuoksi valheena ja tähyää työn kahleen takaiseen käytäntöön.” Ja toisaalla Adorno toteaa selkeästi, että toisin kuin porvarillisessa realismissa taiteen ei tule jäljitellä yhteiskuntaa vaan yhteiskunnan taidetta. Mitä siis?
Vasemmisto, taide ja taiteilijat tänään
Vasemmistotaiteilijat ja kulttuurityöntekijät- toimintaryhmä VATAK julkaisi Likellä vuonna 2011 ansiokkaan pamfletin nimellä Ilman Lenin-setää, huom. Teoksessa taiteellisen tutkimuksen professori ja filosofi Esa Kirkkopelto tuo esille vasemmistolaiselle politiikalle otollisen kysymyksen modernin taideteoksen olemistavasta. Kirkkopelto katsoo, että moderni taideteos on osiensa vapaa yhteisö, joka voi toimia mallina radikaalisti toisenlaiselle yhteiskunnalle. Olennaista tässä ajatuksessa on, että ”Teoksen muodostaman yhteisön rakenne ei ole annettu. Se ei sulauta osiaan itseensä eikä muodosta niiden olemassaolon ylittävää tarkoitusperää, vaan kysymys on osien tietynlaisesta yhteenliittymästä.”
Tätä vastoin porvarillisessa yhteiskunnassa on aina jokin kaikki osansa ylittävä tarkoitusperä: milloin se on isänmaallisuus ja uskonto, milloin taas jokin työtä ihannoivista ideologioista tai kulloinkin vallitseva käsitys perheestä ja muista oikeista eli hyödyllisistä arvoista. Nykyisin finanssi- ja omistajakeskeinen talousajattelu hoitaa erityisen vaikuttavasti tällaista ylemmän tarkoitusperän virkaa. Olennaista onkin, että juuri tähän tarkoitusperään nojaava koko oikeistosektorin läpilyövä yksipuolinen, maaninen ja kaiken politiikan ylikäyvä talouspuhe tulisi voida osoittaa pitkäksi sairaskertomukseksi, johon on löydettävissä parannuskeinoja. Tässä tulevalle vasemmistolle selkeä lähtökohta ja tavoite.
Kapitalistinen tavaratuotanto, siis tuotanto tuotannon vuoksi, ja sen ympärillä leijuva aavemainen käsitteellinen järjestys pitää ainoastaan yllä infantiilia yhteiskunnallista ähkyä. Globaalisti tämän tilan tuottaminen sairastuttaa suuren osan ihmisistä ja ympäristöstä, pitää suurta osaa väestöstä kurjuudessa, aiheuttaa pelkoja ja laajamittaisesti elämätöntä elämää ja estää todellisen poliittisen suunnanmuutoksen. Kuinka taide siis voisi hälventää ähkyä ja antaa ideoita ja voimaa poliittisen ajatteluun?
Taide vallan vastustajana
Taide elää ja toteutuu olevassa ja sen keskellä mutta ei sen asettamilla ehdoilla. Taide ei halua hyödyttää ketään, se kaihtaa lähtökohtaisesti kaikkea hyödykkeellisyyttä. Juuri tällä vetäytymisellään hyötyjen ristikkäismaailmasta taide avaa todellisuuteen jotakin uutta ja ennennäkemätöntä. Tämä ei lainkaan tarkoita uusia tuotteita eikä liioin taiteilijapersooniin liitettyä taidefantasiaa, vaan uusia todellisuuksia, jotka eivät vielä ole kenenkään hallussa eivätkä siten vallan sanelemia. Avatessaan todellisuutta taide vapauttaa ihmistä elämälle. Tällaisesta tarkastelusta voi myös vasemmistolaiselle politiikalle avautua sen kaikkein omin: rohkeus todellisuussuhteessa ja alistumattomuus vallan ilmiselvyydelle.
Oikeistolainen hegemonia on mitä suurimmassa määrin eräänlaista kyynistä kuvainpalvontaa. Ajatus suvereenista, suljetusta minuudesta ja taloudellisesti muita voimakkaammasta yksilöolemisesta on eräs hegemonian keskeisistä itseään rakentavista kuvista. Taide sitä vastoin purkaa, räjäyttää, saattaa naurunalaiseksi ja tekee tyhjäksi tukahduttavaa kuva-ajattelua. Taide taiteena ei siis kuvia kumartele, ei edes omiaan. Kun pinkkipöksyinen posketonta palturia pajattava pankkiiri julistaa yliopiston kateederilta nuorisolle tulevaisuuden suuntaa ollaan todella tilanteessa, jossa kuvainkaataminen ja suuri nauru ovat enemmän kuin tervetulleita. Valta kammoaa naurua. Tämän voiman taide voi näyttää politiikalle. Jos vasemmistolainen politiikka iloitsee ja nauraa on se väistämättä raudanlujaa ja haudanvakavaa poliittista ´realismia´ ravistelevaa, purkavaa. Tämän lisäksi taiteella on myös selvästikin kokoavaa voimaa: osiensa vapaa yhteenliittymä elää ilostaan.
Taide muutoksen moottorina
Taide taiteena mahdollistaa ihmisen omimman kyvyn esiintulon. Tämä on kykyä olla muuta kuin on – siis kaiken muutoksen todellinen lähde. Tämän kyvyn jähmettyneenä vääristymänä vallalla oleva ideologiakoneisto puolestaan tuottaa ja ylläpitää ehdottomia asenteita, tiukkoja mielipiteitä, oikeutta koviin (eli pelkurimaisiin) päätöksiin ja kaikenlaista yleisen klikkipolitiikan ihannoitavuutta. Toisaalla lisää rajoja, lisää eriasteisia ulos- ja sisäänsulkemisia ja kontrollin uusintamisia ja toisaalla pääoman hirmuvallan vapaata jatkumista ja raharöyhkeyden esteettömyyttä. Siinäpä kaikki mitä oikeistolaisina arvoina ja käytäntöinä juhlitaan.
Taide voi yksinkertaistaa asioita olematta tyhmää tai ajattelematonta, taide voi keventää asioita olematta pinnallista tai joutavaa. Ihmisten todellinen keskinäinen riippuvuus ja lopultakin merkittävä samankaltaisuus asettuvat taiteessa suhteeseen maailman kanssa. Tässä kohdin, siis maailman rajalla, taide ja politiikka voivat kohdata kuitenkaan samastumatta toisiinsa: taide ei ole politiikkaa, eikä politiikka taidetta. Mutta tämä rajalla olo ja kohtaaminen voi olla hedelmällistä juuri siksi, että mitään ´annettua´ ylikäyvää ei ole. Tai filosofi Gilles Deleuzen sanoin:
– […] itsestään selvää on, että yhteiskunta ei voi olla viimeinen instanssi. Viimeinen instanssi on luovuus, se on taide; tai pikemminkin taide esittää viimeisen instanssin mahdottomuutta ja poissaoloa.
Kun nykyisyys saapastelee taloudellisen yksipuolisuuden ja hengen liikkumatilan kaventumisen uljaassa hahmossa, voi taide tuottaa juuri sellaisen käänteen ajattelussa, jossa ihmisten vapaan yhteenliittymän todellisuus alkaa olla politiikan reaalinen sisältö.
Kapitalismia ei voi korjata, se on yhtä kuin omat kriisinsä. Tai tarkemmin, se on itse kokonaisvaltainen ja jatkuva kriisi, joka ilmenee eri tavoin eri puolilla planeettaa: rikkaissa osissa älyllisesti alentavana infokapitalismina, spektaakkeleina ja osattomuutena, köyhissä osissa suoranaisena fyysisenä kurjuutena. Itseriittoisena ´järjestelmänä´ kapitalismi on kaiken taiteen vastakohta. Taide on yksinkertaisesti kehittyneempää olemista ja siksi se voi näyttää meille jotakin, mikä todella on aivan muuta kuin jatkuva tuhon kierre. Vasemmistolainen politiikka voi ottaa tämän kiitollisena vastaan. Näin politiikkaan voi astua todellinen tekijä, jonka itsetarkoituksellisena tavoitteena ei ole hetkellinen menestyminen vaaleissa tai puolueen päivittäiset kannatusluvut (niistä viis), vaan ihmisten yhteiselon perustavaan muuttamiseen pyrkivä ele. Menetettävänä ovat edelleenkin vain kahleet.