Teksti ja kuvat: MARJA-LIISA TORNIAINEN
Vuonna 1971 Lahden taideoppilaitoksena aloittaneesta koulusta on tähän mennessä valmistunut 600 opiskelijaa, joista 114 ilmoittautui oppimiskeskus Fellmanniaan alumnipäiville. Yhteensä tammikuun lopulla pidettyyn kokoukseen osallistui noin 150 henkilöä opettajat ja nykyiset opiskelijat mukaan laskettuina. Vuoden 2016 keväällä lähtee talosta koko sen historian viimeinen vuosikurssi, joten tapaamisten iloon sekoittui surua ja haikeutta: instituutissa taideopetus lakkautetaan kuten on Tampereellakin tehty.
Päivät avasi koko nykyisen taide- ja muotoiluinstituutin yliopettaja Antti Salokannel, joka on toiminut rehtorina taideinstituutin puolella ja valmistunut sieltä ensimmäisten joukossa. Rehtorin virkaa ovat hoitaneet aikanaan myös mm. Esko Tirronen, rakastettu piirustuksen opettaja Arto Pennanen, mystisen katoamistempun tehnyt Matti Kulmala ja jopa kahteen otteeseen äskettäin edesmennyt Reino Hietanen. Koulussa ovat opettajina olleet esimerkiksi taiteilijat Paul Osipow, Timo Aalto, Pentti Sammallahti, Leila Hietala, Olavi Lanu, Unto Hietanen, Raimo Kanerva, Matti Koskela ja Olavi Pajulahti.
Lahdessa opiskelleita taiteilijoita ovat Kirsi Neuvonen, Outi Kirves, Sanna Koivisto, Päivi Meriläinen, Jaakko Rönkkö, Jaakko Valo, Anssi Kasitonni ja Tapani Mikkonen. Vain joitakin mainitakseni. Keskuudestamme poistuneita kollegoita muistettiin hiljaisella hetkellä.
Filmitähtenä sardiinit, opiskelijaeväiden klassikko
Puheenvuoroissa käytiin läpi opiskeluaikoja vuodesta 1971 alkaen. Lars Holmström aloitti silloin opintonsa ja uskaltautui tuomaan nähtäväksi tuolta ajalta kaitafilmin, jossa köyhä taideopiskelija syö sardiineja klassisen musiikin tahdittamana.Hauska sattuma olikin, että viimeinen puhuja Anssi Kasitonni oli opiskellut koulussa vielä 2000-luvun alussa kaitafilmausta. Hänen esittämässään nukkeanimaatiossa oli tiukasti ottaen samantapainen aihe, mutta pääosaa esitti jonkinlainen marsu nimeltään Masa. Kasitonnin mielestä Lahti oli oikea taidekoulu verrattuna Tampereen ammattikorkeakouluun, jossa hänen mielestään toiminta oli surkeaa ja byrokraattista paperinpyöritystä.
Parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana katsottiin, että koulussa on tarkoitus ”vain” harjoitella, 1990-luvulla näyttelyitä alettiin tuottaa jo ensimmäisellä vuosikurssilla. Kasitonni ei sanojensa mukaan osannut piirtää eikä maalata kouluun tullessaan eikä sieltä lahtiessäänkään. Hän keskittyi toisiin alueisiin, mutta 1970-luvulla hänet olisi varmaankin potkittu koulusta taikka hän ei olisi sinne edes päässyt sisään.
Politiikka on aina ollut osa opiskelijaelämää. Holmström perusti Lahden opiskelevat sosialialistit (Laos) ja oli vähän aikaa puheenjohtajanakin. Mennessäni itse kouluun Jaakko Rönkkö oli taidekoulun osaston puheenjohtajana ja hänen jälkeensä minä. Pyynnöstä. Mutta kaikki oli silloin jo muuttunut eikä entisenlainen toiminta kiinnostanut ketään. Tiedonantajat oli jaettu.
Ihmisenä ja taiteilijana kehittymisessä on kyse henkisestä kasvusta. Vasemmistolaisuuden rinnalla ja yhdessä sen kanssa seitsemänkymmenluvulla eli palava kiinnostus henkisyyteen. Vuoden 1978 vuosikurssilta Pekka Peltonen, Matti Kolehmainen, Erkki Saarilehto (1953-2007) ja Risto Toivanen yhdessä Martta Horjanderin kanssa perustivat Väinölän teosofisen yhteisön Kaavin Ahosenniemelle. Yhteisö toimii nykyään Vilppulassa ja on vienyt 37 vuotta eteenpäin aseettoman Suomen ajatusta.
Perinteinen taide koskettaa yhä eniten
Taide ei ole väline urakiitoon, vaan arvo sinänsä. Tämä oli Merja Puustiselle Lahden tärkein anti. Teknologia on ollut merkittävä osa hänen työtään taiteilijana, mutta hän on päätynyt siihen, että se pikemminkin erottaa kuin yhdistää ihmisiä ja että perinteiset taiteen alueet koskettavat ihmistä enemmän. Hän, kuten suurin osa muistelijoista, piti tärkeänä sitä yhteisöllisyyttä, minkä osana sai Lahdessa olla. Hän on onnellinen, ettei aikanaan päässyt mielestään neromyyttiä ylläpitävään Kuvataideakatemiaan – missä nyt tekee väitöskirjaansa. Puustinen muistutti puheenvuorossaan, että taidetta on aina yritetty kanonisoida milloin mihinkin, kuten nyt maabrändäykseen, ja tällaisen suhteen pitäisi olla varuillaan. Taide itsessään pitäisi brändätä.
Mitään taistelutahtoisia puheenvuoroja ei tapaamisessa kuultu. On kuitenkin uskomatonta, että 45 toimintavuoden jälkeen Lahden taideinsituutin tasoinen koulu lakkautetaan. Pitikö lakkautus toteuttaa tasokkaimmasta päästä? Taiteellinen lahjakkuus on harvinaista kansallista pääomaa, jota pitäisi suojella ja jonka käyttämättä jättäminen on tuhlausta. Sanan kaikissa merkityksissä.
