Teksti: PIRKKO SEPPI
Hannu Lehikoinen ottaa politiikan tosissaan. 58-vuotias opettaja on istunut Lempäälän kunnanvaltuustossa, eri lautakunnissa ja hallituksissa yli 30 vuotta. Eduskuntavaaleissa hän on ehdolla neljättä kertaa. Vaalitouhuihin ei ole tärvääntynyt omaisuutta, ja Hannu tykkää jutella ja tavata ihmisiä, joten vaalityö ei stressaa ja ohessa saa heräteltyä kiinnostusta politiikkaan.
Tarve vaikuttaa on kodin perua: isä oli kirvesmies ja äiti tehtaan työntekijä, ja kun rakentaminen talvikaudeksi pysähtyi, niin rikkaita ei oltu. Varsinaisesti aktiivipolitikointi alkoi, kun vanha kuljulainen puolueaktiivi pyysi Hannua nuorisoliiton osaston puheenjohtajaksi 70-luvulla, ja nuori mies suostui, vaikka puolueen tuolloinen kahtiajako vähän hämmensi, eikä omaa paikkaakaan oikein tiennyt. Noina kultaisen kuuskytluvun vuosina puolueella oli kuitenkin radikaali imunsa, ja aikaa on vieläkin hauska muistella samanhenkisten kanssa.
Rauhaa
Onko vasemmistoliitto edelleen radikaali puolue? Jos pasifistina etsin ehdokasta, jonka tavoitteena olisi lakkauttaa Suomen armeija, niin löydänkö vasemmalta sopivan?
Hannu sanoo olevansa ehdottomasti rauhan mies, mutta toteaa että kyllä puoleen ääriradikaali imago on himmennyt. Varttuneena sitä on jo itsekin vähän pehmentynyt eikä aina jaksa kulkea nyrkki pystyssä.
Maailman tilanne on herättänyt pelonsekaista hurraa isänmaallisuutta ja varsin sotaisia ääniä kuuluu. Onko kansainvälisyys ja suvaitsevaisuus vaihtumassa ennakkoluuloihin ja pelkoon?
‒ Onhan Ukrainan tilanne nostanut esiin äärettömän typerää uhoamista. Järjenkäyttö on hukassa ja monet ihan täyspäisiltäkin vaikuttaneet ihmiset pelottelevat, että Venäjä oikeasti uhkaa Suomea. Eikä tänä päivänä juuri kuule vaadittavan että aseet on taottava auroiksi. Venäjä tuskin tykkää Suomen mahdollisesta Nato jäsenyydestä. On itsestään selvää että mikä tahansa suurvalta huomioi, jos sen läheisyydessä tapahtuu merkittäviä sotilaspoliittisia muutoksia. Meillä Venäjällä pelottelukampanjan jatkuessa keskusteluyhteys voi kärsiä – mikä on vahinko.
Päättääkö poliitikko vai virkamies?
Onko poliitikon nykyään kaiken aikaa todistettava ”ammattipätevyyttään” hokemalla bruttokansantuotetta, kestävyysvajetta?
Hannu muistelee kaihoten niitä aikoja kun kunnallispolitiikassakin poliitikot tekivät päätökset ja virkamiehet toteuttivat ne. Nythän osat ovat vaihtuneet. Ennen vanhaan kun esimerkiksi Lempäälän perukoille tarvittiin valot, niin ei kysytty virkamiehiltä, onko varaa, vaan päätettiin että valot laitetaan, ja ilmoitettiin virkamiehille että rakentakaa. Nykyään on toisin päin. Budjettia valmistellessa virkamiehet ilmoittavat, että tähän on varaa, ja käskevät, mitä poliitikkojen on päätettävä. Taloustyhmiksi leimautumisen pelossa ”päättäjät” eivät uskalla päättää, vaan rutisematta hyväksyvät leikkauslistat.
‒ Kun puhutaan leikkauksista niin ei pitäisi vain heitellä epämääräisiä summia että säästetään niin ja niin paljon kun valtion ja kuntien menoja leikataan. Pitäisi myös esittää mitä leikkaaminen ihmisten elämässä tarkoittaa. Leikattaessa pitäisi olla rehellinen ja kertoa ihmisille, että varautukaa siihen, että pidätte itse huolen vanhuksistanne ja lapsistanne ja huolehditte sairaanne. Ja että kouluissa on varauduttava siihen että tulevaisuudessa lapsenne joutuvat opiskelemaan yli 30 oppilaan ryhmissä.
Utopisti ulalla?
Sopivatko suuret unelmat ja utopiat paremmasta maailmasta enää politiikkaan, vai ovatko ne hukkuneet talouspoliittisen siansaksan alle? Ammutaanko heti alas niinkin yltiöpäinen ajatus, että ihmisten tärkeimmät perustarpeet: riittävä yöuni ja mahdollisuus ulkoilla valoisaan aikaan saataisiin joskus toteutettua? Tavoitehan saavutettaisiin kaksoistalousmallissa, jossa työaikaa reippaasti lyhennettäisiin, ja välttämätön tuotanto hoidettaisiin rahattomassa taloudessa. Yhteiskunnan määrittelemästä tarpeellisesta työstä saisi korvauksena asunnon ja välttämättömät palvelut. Runsaalla vapaa-ajallaan kukin tekisi mitä lystää. Pannaanko poliitikko pöpilään jos tänä päivänä visioi näin reippaasti?
– Onhan näitä utopioita aikanaan kokeiltu, monenmoista Onnelaa on perustettu Amerikoihinkin sata vuotta sitten. Näissä malleissa pitää tuotantovälineitten olla muitten kuin kapitalistien omistuksessa, ja asioitten pitää säilyä ihmisen kokoisina, ja demokratian tulee vallita. Historia on osoittanut, että isompien massojen kanssa tuppaa tulemaan ongelmia; kaikki eivät tyydy osaansa. Jokin ratkaisu tähän villiin kilpailuun ja hallitsemattomaan kasvuun on tietysti löydettävä. On ymmärrettävä ettei maapallo kestä tätä menoa – eikä kestä yhteiskuntakaan. Elämä alkaa monen kohdalla olla joko työn ja verisen kilpailun täyttämä putki syntymän ja kuoleman välissä – ja toisten kohdalla työttömyyden, rahattomuuden, sairauksien ja osattomuuden putki.
‒ Akateemista keskustelua tästä on käyty aina, mutta tämän päivän puheet pyörivät niin tiivisti euron ympärillä ettei muulle ole tilaa. Kysytään mikä on tuotannon, yritysten ja lainasuhteiden hyvä. Kuntatasolla ei kysytä minkä kokoinen koulu on lapsille paras, minkä kokoiset ryhmät tukevat parhaiten kasvamista tunteviksi ja sosiaalisiksi ihmisiksi ja täysivaltaisiksi kansalaisiksi.
– Nykyinen yleisesti puhuttu talouspoliittinen siansaksa pitää huolen siitä ettei oikeille asioille jää tilaa – vaihtoehtoja ei edes jakseta kuunnella. En muista koska julkisessa keskustelussa olisi kysytty mikä on ihmiselle hyvä.
Nuorille käy kalpaten?
– Aikuiset ehkä jotenkin soutelevat ja pystyvät tekemään arvovalintojakin omassa elämässään. Mutta lasten ja nuorten maailma on äärimmäisen pelottava ja kova. Nuoret koululaiset joutuvat jo heittäytymään kilpailuun. Mihin pääsee opiskelemaan, ja jos ei pääse niin putoaako syrjään.
Koulutusta tai ammattitaitoa vaatimattomien työpaikkojen määrä ei suinkaan lisäänny. Työmarkkinat kapenevat alhaalta ja ylhäältä ja ikärasismi rehottaa. Kun väkeä siirtyy eläkkeelle, paikkoja ei täytetä ollenkaan. Ja jos viisikymppisenä jää työttömäksi, työllistyminen on hyvin hankalaa. Nuorten osalta pelottaa se etteivät he edes ymmärrä, että kun ei ole työtä ei myöskään kartu eläkettä ja selviytyminen on myöhemminkin hankalaa.
‒ Kannatan yksiselitteisesti kansalaispalkkaa. Se antaisi nöyryyttämättä ja anelematta jonkinlaisen perusturvan kaikissa elämäntilanteissa. Voidaan väittää, että sillä painetaan työssäkäyvien ihmisten työmahdollisuuksia, ja että yritykset hyödyntäisivät tilannetta, jossa työntekijöitä ei tietyn tulotason saavuttamiseksi tarvitsisi täyttä palkkaa. Perustulon ympärille voi kehitellä monenlaista jossittelua, mutta se olisi nykyistä epävarmaa ja monimutkaista sosiaaliturvan tilkkutäkkiä parempi vaihtoehto, Tuskin se pukkaisi kansaa sohvalle löhöilemään, koska työ on ihmisille tärkeä osa elämää. Oikeus joka luo paikan sosiaalisessa yhteisössä.
Länsimainen kulttuuri
Natokiimaiset uhkakuvien tuottajat pelottelevat, että jos ei pyssyjä heilutella ja tappotantereille valmistuta, niin kohta on mennyttä tämä länsimainen kulttuurimme ja vapautemme. Kuka mitä häh. Ihmettelen kuka helvetissä enää oikeasti tahtoo elää tässä länsimaisessa kulttuurista. Sen lopettajaa ei vain valitettavasti näy näköpiirissä. Tahtoisinko että poikalapseni henkeen ja vereen puolustavat oikeuttani katsoa telkkarin 80 kanavalta silikonipimuja viidakossa, pariakymmentä kokkia tärväämässä ruokatavaroita, 40 tookkaria, ynnä sataa urheiluohjelmaa, joissa tosin kiinnostaa, kuinka monet tekarit vanhuksille olisi saatu niillä kymmenillä implanteilla, joita kiekkoilijoiden suuhun on asennettu. Mielenkiintoista olisi myös laskea montako terkkaria pidettäisiin pystyssä isopalkkaisella dopingille omistautuneitten lääkäreitten armeijalla. Siinä nyt vapauden kulttuurin päällimmäisenä mieleen tulleet hullutukset. Palvelut ja resurssit keskittyvät tyydyttämään maksukykyistä kysyntää, ja ne joilla on todellista tarvetta jäävät palveluitta. Tätä vapautta pitäisi rajoittaa.
Hannu pääseekö länsimaista kulttuuria enää mihinkään karkuun?
‒ Ei pääse, ei ole enää vaihtoehtoja. Silloin kun entinen Neuvostoliitto oli vielä olemassa – tai ainakin oletus ja toivo paremmasta yhteiskunnasta, niin markkinahenkinen raaka kapitalismikin oli vähän varuillaan pelätessään toisen vaihtoehdon kohta innostavan ihmisiä enemmän. Sitten kun Neuvostoliitto karahti karille, ei oikein ole ollut vaihtoehtoja. Itseäni myös tämä ”vapauden valtakunta ” on ajan mittaan ruvennut yhä enemmän kyrsimään. Muistan kuinka telkkarin alkuaikoina mainoskanavien tuloa perusteltiin sillä että saadaan suomalaisille vaihtoehtoja. Omasta mielestäni neljä kanavaa, joista yksi mainoskanava, olisi ollut sopiva määrä. Nyt kun katsotaan mihin on tultu, niin tuntuu että yhä riittäisi 4 kanavaa – eikä ohjelmien taso ainakaan laskisi – vaan päinvastoin. Nykyään jokainen elää jossain itsekkyyden kuplassa huonon viihteen turruttamana. Enää ei löydy halua seurustella, tehdä ja pohtia asioita yhdessä.
Vasemmistolaisen politiikan voisi kiteyttää siihen että pidetään huolta toisistamme.
Ehdokasprofiili, ehdokas numero 147
Nimi ja ikä: Hannu Lehikoinen, 58 v.
Asuinpaikka: Lempäälä
Perhe ja koti: Vaimo, kaksi aikuista lasta
Koulutus ja ammatti: Opettaja
Ammattiliitto: OAJ
Luottamustehtäviä: Kunnanvaltuutettu, teknisen lautakunnan jäsen, kirkkovaltuutettu, Vasemmistoliiton puoluevaltuuston jäsen, Osuuskunta Tradekan hallituksen jäsen
Harrastuksia: Laulaa kamarikuoro Camenassa 2. bassoa
Vaaliteemat lyhyesti: Politiikan kurssi muutettava talouden ehdoilla tehtävästä ihmisten hyväksi tehtävään. Euro ei ole kaiken mitta. Haluan haastaa nykymenon.
kotisivut: www.hlehikoinen.nettisivut.fi