PIRKKO SEPPI
Populismi ei ole mitään pöpilismiä vaan aivan suotta pahasti aliarvostettu huomiotalouden keino. Kun vasemmisto valitsee ehdokkaita seuraavalle kierrokselle, kannattaa kysellä mukaan muutamaa tyyppiä, joilla on sen verran julkimotaustaa, että heidät saadaan ujutettua syksyn Tanssii tähtien kanssa ohjelmaan. Suotavaa olisi pysytellä kelkassa ainakin muutaman jakson ajan – niin kauan että nimi ja naama tulisivat tutuksi. Ansioitua voi joko sulavalla tanssilla tai viihteellisen hellyttävästi kompuroimalla. Historia osoittaa, että eduskuntapaikka on varma. Eli tämä ehdokasasettelussa ainakin meni vasemmistolla pieleen: ehdolla ei ollut riittävästi televisiosta tuttuja.
On ihan turha kuvitella että tavikset, keskiluokka, johon suurin osa kansasta lukeutuu, vaivaisivat alituisesti päätään mutkikkailla talouspoliittisilla kysymyksillä ja vertailisivat, kenen kanta valtion velkaantumiseen on asiantuntevin ja uskottavin, ja miten se mahdollisesti kansalaisen asuntovelkaan, vuokraan ja ruuan hintaan vaikuttaisi. Vaalitoimitsijana huomasin, kuinka moni äänestäjä törmäsi koppiin korvalistaan kynsien, viipyi pitkään listaa tutkien ja ilmeisesti raaputti viimein sen ehdokkaan numeron, joka jostain syystä oli tuttu ja toi sympaattisia muistikuvia mieleen. Ehdotinkin tovereille, että voitaskoos me tarjota noille epävarmoille äänestäjille esitäytettyjä vaalilippuja.
Kuka sitten sympatiat kerää: usein tietysti kotoisan oloinen julkimo, johon voi samaistua ja jonka äänestäjä voi jollain tavoin katsoa edustavan itseäänkin. Vasemmistolta puuttui oma teuvohakkarainen. Mieleen tulee että jos Matti Nykänen päättäisi asettua ehdokkaaksi niin – täysin riippumatta siitä minkä puolueen – hän olisi äänikuningas. Riemastuttava julkkiksen ja taviksen kombinaatio.
Paavo Arhinmäki on tiukasti sanonut, että hänen yksityiselämänsä on hänen oma asiansa, ja siitä hän ei puhu julkisesti. Sillä lausunnolla ja asenteella meni heti 10 000 ääntä. Osan hän tosin sai takaisin kompuroidessaan juovuksissa olymppialaisissa vai mitkä kisat ne nyt olivatkaan.
Sympatioita herättää ihmisen tavallisuus, normaalius, lähestyttävyys ja samaistuttavuus. Kun ehdokkaalla on akka/ukko ja kakaroita, mieluusti ehkä pari avioeroa, joita hän halukkaasti pui lukuisissa naistenlehdissä, niin hän alkaa herättää myötämieltä ja tuntuu äänestäjistä arjen asioita ymmärtävältä meikäläiseltä. Pari julkisesti selätettyä syöpää tuo keskisuuressa vaalipiirissä n. 2000 ääntä. Politiikan tekijöiltä on tarpeetonta elitististä sievistelyä kieltää nämä tutkimattakin ilmeiset faktat. Poliittisesti aktiivisia ”asiantuntijoita” on puolueen kuin puolueen kannattajissa niin pieni vähemmistö, ettei tämän eliitin äänestyksillä vaaleja ratkota.
Uudet nuoret äänestäjät ovat himoittuja saaliita kaikille puolueille. Valitettavasti he ohjautuvat helpommin oikealle, josta löytyy koreita julkimoita ja rahakkaita pohatoita. Kun ihminen ei vielä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan, niin näihin idoleihin on toki hauskempi samaistua kuin ruokajonojen rupusakkiin. Vasta jos näyttää siltä, että on jäämässä jalkoihin yhteiskunnan tiukassa pakkokilpailussa, joutuu ehkä miettimään uudelleen, kuka omia etuja oikein ajaa.
Vanhana ämmänä tietysti vähän vierastan sitä kun nyt niin kovasti iloitaan eduskunnan nuortumisesta. Eläkeakoilla kuitenkin tässä maassa on kaikkein keljuimmat oltavat, mutta eivät heidän asiansa toki ole ykkösenä nuorison agendalla. Ryhmä tarvitsisi ihan omat edustajansa. Miten muorit saataisiin mediaseksikkäiksi seuraavissa vaaleissa, kun juuri muulla ei tämä ryhmä voi enää elvistellä kuin lukuisilla taudeilla ja vaivoilla.
Muutenkin tuntuu vähän kummalliselta, että eduskunnassa edustajien vaihtuvuuden pitää mennä sukupolvien kiertokulun mukaan – siis vanhemmasta päästä ulos ja nuorta verta sisään. Eikö eduskunnan pitäisi edustaa kansakuntaa sellaisena kuin se on, kaikkia sukupolvia oikeassa suhteessa. Vaihtuvuutta soisi olevan enemmän kaikissa ikäluokissa, niin että nämä ikuisuuden ja koko työikänsä eduskunnassa istujat, jotka eivät totisesti enää ketään oikeasti edusta eivätkä ihmisten arkea tunne, jäisivät kuriositeeteiksi.
Asiantuntijuutta ja osaamista tiemmä kaivataan. Jossain aikataulussa hallinnon kiemurat oppii, mutta jos ei ole eläissään käynyt maitokaupassa, ei tiedä mitä ihmisiltä puuttuu ja mitä asioita pitäisi kiireesti muuttaa.
Kirjoittaja on akaalainen toimittaja
|||
Etusivun kuva: Giuseppe Pellizza, Il Quarto Stato (Neljäs valtiomahti), 1901.
Luin viiteen kertaan tuon kolumnin enkä löydä sen sisällöstä sitä, minkä löysin Vasemmistoliiton poliittisista tavoitteista ja lupauksista, ja joka motivoi antamaan vaaleissa äänen ehdokas Kesselille. Hämmästynyt olen mikäli kolumni ei herätä kriittistä keskustelua. Mielestäni Seppi sivuuttaa kokonaan sen, minkälainen puolue Vasemmistoliitto sanoo olevansa. Eihän herranen aika työväen poliittinen puolue ole mikään naistenlehtijulkimoiden leikkikenttä, josta noustaan ”framille” keikaroimaan ja opettamaan ministeripöksyissä sormipystyssä puolueen kenttäväelle kompromissien tekemistä.
Äänestin vasemmistopuoluetta, joka puhui oikeistolaistuvan yhteiskuntapolitiikan suunnan muutoksen tarpeesta. Enkä edes etsinyt katseellani sitä, onko ehdokkaalla trendikkäät merkkivaatteet Italian tuliaisina, en liion laskenut montako TV esiintymistä hänellä oli, en käynyt puhetilaisuudessa nuuskimassa mitä partavettä ehdokkaani käyttää. Vasemmistolaisen poliitikon on kunnostauduttava vasemmistolaisen politiikan tekemisessä eikä hankkia ostettuja kasvoja.
Arhinmäen Helsingissä pitämän vaalipuheen referaatin luin Kansan Uutusten verkkolehdestä. Sen pohjalta olen vakuuttunut siitä, että vaikka hän olisi avannut sepposen selälleen makuuhuoneensa ovet medialle ja kertonut, mitä temppuja siellä tehdään, tuskin se olisi äänimäärää kasvattanut. Puheuiden ja tekojen ristiriita äänet söi.
Paavon valittujen selitysten mukaan vaalitappio tuli kun äänestäjille ei osattu kertoa, mitä leikkauspolitiikka merkitsee heidän arjessaan. Tosiasiassa äänestäjät tietävät parhaiten oman arkensa ja tilanteensa, ei sitä tarvise heille erikseen selittää. Sen sijaan arkiset ksymykset, jotka jäivät vaille uskottavaa selitystä olivat, miten päästä työttömyydestä, leipäjonoista, nollatuntisopimuksista, pätkätyön alipalkkauksesta, työnantajien isäntävallan kasvusta, työpahoinvoinnista, maailmanrauhan uhkatekijöistä…
Toivottavasti Paavon väite, että äänestäjille Vasemmistoliitto olisi ollut liian radikaali ja liian punainen ei johda siihen, että hylätään loputkin rippeet vasemmistolaisuudesta.
No joo. Itekin oon aina (paria nuoruuden hairahdusta lukuunottamastta) äänestänyt vasemmistoa, mutta tässä jutussa ajattelin sitä suurta kansalaisten joukkoa, joka napsauttaa telkkarin kiinni heti kun politiikkaa puhutaan ja samaten hyppää lehdessä yli taloussivujen.Jostainhan heidänkin pitää jokin käsitys saada siitä, millaisia tyyppejä on tarjolla. Vaikka nyt vähän lukijoita kosiskellen esitinkin asiani, niin on kyllä totta että jos ehdokas on symppis ja tunnetaan muutenkin kuin politiikan ympyröistä, niin näitä tavisten ääniä ropisee lisää.
Pirkko S.