ANNA KONTULA
Sunnuntain Helsingin Sanomissa vasemmistopuolueiden vaalitappion analyysi oli uskottu Tommi Uschanoville (HS 10.5.2015). Kirjoituksen luettuani ihmettelin, miksi.
Uschanov keskittyy tekstissään pohtimaan, miksi ”vasemmisto ei enää houkuttele nuoria”. Vasemmistolla hän viittaa SDP:een ja vasemmistoliittoon, olettaen, että nämä muodostavat yhtenäiseen kannatusanalyysiin taipuvan kokonaisuuden.
Tässä juoksutus karkaa metsään. Vasemmistoliiton ja SDP:n toimintakulttuurit ja rekrytointipohjat eroavat nimittäin merkittävästi, varsinkin juuri suhteessa nuoriin, joilla Uschanov tarkoittanee alle 30-vuotiaita.
Toisin kuin Uschanov olettaa, vasemmistoliitto kiinnostaa nimittäin nimenomaan nuoria (poislukien kaikkein nuorimmat äänestäjäikäluokat). Vasemmistoliiton kannatusprosentti kohoaa toki myös vanhimmissa ikäluokissa, mutta puolueen vahvinta kannattajakuntaa ovat nuoret aikuiset. Jos äänioikeus kiellettäisiin yli 50-vuotiailta, puolueen kannatus tuplaantuisi. Suurissa kaupungeissa toimintaa pyörittävien puolueaktiivien keski-ikä lienee neljänkympin paikkeilla.
Vasemmistoliiton nuorisouskottavuudesta kertoo myös puoluetta lähellä olevien vasemmistolaisten ryhmien kannatus. Vasemmistonuoret ovat emopuolueeseen nähden suuri ja aktiivinen järjestö. Viime ylioppilaskuntavaaleissa punavihreät nousivat yliopistojen suurimmaksi poliittiseksi ryhmittymäksi.
Uschanov valittaa, että arvostellessaan puolueiden julkisuuskuvaa hän usein saa vastaukseksi todistelua siitä, miten asiat oikeasti ovat toisin kuin luullaan. Aivan oikein hän toteaa tähän, että tosiasioilla ei kuitenkaan ole väliä, jos niitä ei osata viestittää suuren yleisön tietoon.
Sen sijaan hän ei mieti lainkaan, missä määrin keski-ikäisen filosofin käsitys puolueiden julkisuuskuvaksta on kompetentti, kun pohditaan nuorten poliittista toimijuutta. Jos Uschanovin mielestä vasemmistoliiton suurin imago-ongelma on kielteinen suhtautuminen muun muassa sosiaaliseen mediaan, videopeleihin ja yksityisyydensuojaan, kysymys on ilmeinen.
Pari vuotta sitten eräs toimittaja kertoi pitäneensä vasemmistoliittoa eläkeläispuolueena, kunnes löysi itsensä tilaisuudesta, ”jossa kaikki muut osallistujat jättivät skeittilaudan narikkaan”. Ehkä myös Uschanoville tekisi hyvää käydä katsomassa, mitä meillä nykyään puuhaillaan, ja kenen toimesta?
Vasemmistoliiton heikko vaalimenestys on ilmeinen fakta. Pätevälle analyysille on siksi huutava tarve. Käyttökelpoisten ratkaisujen löytäminen edellyttää kuitenkin, että kysymykset on asetettu oikein. Kannatuskyselyiden valossa sellainen voisi olla vaikka ”miksi vasemmisto ei enää houkuttele keski-ikäisiä?”.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja ja sosiologi
Lisää eduskuntavaaleista Vasemmalla Kaistalla:
Vaalitappio: Arjen kysymykset jäivät talousteorian varjoon (6.5.2015)
Populismia kehiin (5.5.2015)
Vaalitappiosta vaalivoittoon (29.4.2015)
Pirkanmaan vasemmisto ei syytä Arhinmäkeä (27.4.2015)
Vasemmisto pystyssä päin eteenpäin (25.4.2015)
Suomi Länsi-Euroopan oikeistolaisin maa (22.4.2015)
Haastamme oikeistolaisen valtamedian (22.4.2015)
Vasemmistolle vaalitappio (20.4.2015)
Tässä on nyt joitakin ristiriitaisuuksia. Tässä kirjoituksessa sanotaan, että ”Siinä ei tehdä eroa minkään kahden tai useamman puolueen välille, vaan kaikki on samaa: perussuomalaiset ovat tätejä, kokoomuslaiset ovat tätejä, vihreät ovat tätejä, demarit ovat tätejä, vasemmistoliittolaiset ovat tätejä”, mutta Hesarin kirjoituksessa muotoilu on ”Suomessa on kuitenkin puolue, joka on leimallisesti nuorten puolue ja jota täti-imagokin vaivaa melko vähän: vihreät.” Tutkimus siitä, miten yli- ja alle 50-vuotiaat ovat äänestäneet, löytyy linkistä http://ontime.fi/2015/04/alle-50-vuotiaat-kokoomus-suurin-piraatit-eduskuntaan-kdn-tilalle/ – ei tarvitse tukeutua 4 vuoden takaiseen dataan – ja on kyllä käsittääkseni saatettu myös Uschanovin tietoisuuteen.
On myös hieman omituista, että argumentaatio tuntuu vastauksessa pohjautuvan vahvasti kahteen anekdoottiin, kun Uschanov on oikeastaan koko aikaisemman uransa ajan nimenomaan tunnettu tällaisen anekdoottipohjaisen argumentaation kriitikkona.
Ehkäpä olisi vain tarvetta korjata analyysi uusien tietojen pohjalta ja sen jälkeen tarjota Hesarille uutta kirjoitusta…?
Vastaukseni tähän kommenttiin meni vahingossa tuohon yläpuolelle eikä tähän, kuten piti. No, se on nyt luettavissa siitä.
Tämä palaute on ihan perusteltua, ja kiitän siitä.
Kuitenkin kolme näkökohtaa, kaksi tärkeää ja yksi vähemmän tärkeä.
1)
En ole nähnyt missään tuoretta dataa, mutta ainakin viime eduskuntavaalien aikaan neljä vuotta sitten vasemmistoliiton kannattajista 45 % oli yli 50-vuotiaita. Tämä oli noin 2,4 kertaa lähempänä SDP:n vastaavaa lukua (56 %) kuin vihreiden vastaavaa lukua (19 %). Koska artikkelini kahdesta pääteemasta toinen oli vasemmistopuolueiden kannattajien korkea ikä ja toinen oli vihreiden kannattajakunnan mielipideprofiilin samankaltaisuus molempien vasemmistopuolueiden kanssa, tämän kaltaiset asiat olivat voimakkaina etualalla mielessäni, kun tein ratkaisun niputtaa vasemmistoliiton ja SDP:n yhteen tavalla, joka varmasti tuntui monista vasemmistoliittolaisista epäoikeudenmukaiselta.
Olisin voinut tehdä tämän niputtamisen astetta taitavammin ja siten astetta oikeudenmukaisemmin, mutta en tehnyt. Tästä vilpittömät pahoitteluni.
Jos käsittelemäni ongelma mielletään yksinomaan vaikeudeksi nuorten houkuttelemisessa, vasemmistoliitolla ei ole kovin suurta nuoriso-ongelmaa. Mutta jos se sen sijaan mielletään ongelmaksi, jonka kaksi puolta ovat vaikeus nuorten houkuttelemisessa sekä olemassaolevan kannattajakunnan korkeasta iästä johtuva suuri kuolleisuus, asia on toinen. Edellisen puolen vähäisyys ei riitä puhtaan kvantitatiivisesti paikkaamaan jälkimmäistä puolta, mikä näkyy konkreettisesti siitä, että esimerkiksi puolueen eduskunta- ja kunnallisvaalikannatus yhä vain laskee ja laskee ja laskee.
2)
Kokemukseni siitä, että vasemmistoliittolaiset mielletään asioita kieltäviksi tädeiksi, perustuu henkilökohtaisiin keskusteluihin tuntemieni nuorten kanssa, jotka eivät kannata vasemmistoa, mutta eivät myöskään vasemmiston kilpailijapuolueita, vaan ovat yhtäläisesti vieraantuneita koko politiikasta. Tämä vieraantuneisuus taas johtuu siitä, että he mieltävät koko suomalaisen politiikan kentän yhdeksi suureksi asioita kieltävien tätien pelikentäksi. Siinä ei tehdä eroa minkään kahden tai useamman puolueen välille, vaan kaikki on samaa: perussuomalaiset ovat tätejä, kokoomuslaiset ovat tätejä, vihreät ovat tätejä, demarit ovat tätejä, vasemmistoliittolaiset ovat tätejä.
Eräs pitkäaikainen keskustelukumppanini, nyt 24-vuotias mies, jolla ei mielipiteittensä ja maailmankuvansa puolesta olisi nähdäkseni mitään esteitä kannattaa vasemmistoliittoa, jos vasemmistoliittoa vain hänen päässään ympäröisivät oikeanlaiset mielikuvat, kommentoi artikkeliani sanomalla: ”En minä eikä kukaan kavereistanikaan välittäisi pätkääkään, jos vasemmistoliitto ja SDP huomenna katoaisivat maan päältä.” Eduskuntavaaleissa sain hänet olemaan äänestämättä erästä kokoomuksen nuorta naisehdokasta, minkä hän oli aluksi sanonut olevan puolittain jonkinlaisena aikeenaan, mutta hän ei sitten lopulta äänestänyt ketään muutakaan, toistuvista kehotuksistani huolimatta.
Artikkeliani motivoi käsitys, että vasemmistoliitolla, olemassaolevasta nuorisokannatuksestaan huolimatta, ei ole keskusteluyhteyttä nuoriin, jotka ajattelevat näin: eivät siis vasemmistovastaisesti vaan politiikkavastaisesti. Tai ainakin, että keskusteluyhteyttä ei ole siinä määrin, että puolueen vaalikannatus pysyisi paikallaan tai paranisi.
3)
Nuorison raja on ehkä järkevää vetää tässä yhteydessä 30 ikävuoteen. Mutta toisaalta olen useammin kuin kerran ollut puhujana vasemmistoliittolaisissa tilaisuuksissa, joissa olen aluksi puhunut ”nuorisosta” sitä määrittelemättä, ja minun on tällöin oletettu laskevan itseni osaksi nuorisoa (joskin toisaalta myös yhtä monissa tilaisuuksissa, joissa tätä ei ole oletettu). Olen tämän tapahtuessa ollut noin 33-39-vuotias.
Vielä lopuksi: Olen hyvin pahoillani siitä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, jonka vasemmistoliiton käsittely tekstissäni on herättänyt. Jos olisin tiennyt etukäteen, miltä kirjoittamani näyttää, olisin muuttanut tekstini sanamuotoja tai lisännyt siihen jonkin uuden, asioita selventävän virkkeen.
Uschanov selostaa:
”Siinä ei tehdä eroa minkään kahden tai useamman puolueen välille, vaan kaikki on samaa: perussuomalaiset ovat tätejä, kokoomuslaiset ovat tätejä, vihreät ovat tätejä, demarit ovat tätejä, vasemmistoliittolaiset ovat tätejä.”
Tämä tarkennuksesi ei pelasta tilannetta. Esseessäsi nimesit varsin yksiselitteisesti ”tätimäisyyden” nimenomaan vasemmistopuolueiden ominaisuudeksi ja vieläpä lisäsit siinä erikseen, että esimerkiksi vihreät _eivät_ kärsi täti-imagosta, tai että tämä imago ”vaivaa vihreitä melko vähän”.
Palautan tässä mieliin vielä sen, että määrittelit ”tätimäisyyden” nimenomaan holhoavana sosiaalisena kontrollina ja moraalipolitiikkana ja nostit esille kielteisen suhtautumisen viinaan, videopeleihin, pornoon ja sosiaaliseen mediaan. Tämän jälkeen moitiskelit vasemmistopuolueita tätimäisyydestä ja sanoit erikseen, että vihreitä täti-imago vaivaa melko vähän. Ovatko nämä henkilökohtaisesti tuntemasi nuoret sitä mieltä, että Tuija Brax, Heidi Hautala, Tarja Cronberg, Satu Hassi, Heli Järvinen ja Kaisa Rastimo ovat vireitä ja radikaaleja poliitikkoja, joita täti-imago ei vaivaa sitten ollenkaan, ja joiden ansiosta viina virtaa, pornoa piisaa ja torrentit pursuilevat kuumaa piraattikamaa?
Mutta kun minä juuri en ”nimennyt yksiselitteisesti ’tätimäisyyttä’ nimenomaan vasemmistopuolueiden ominaisuudeksi”! Kirjoitin mielletystä tätimäisyydestä, joka on vasemmiston ominaisuus osana sitä, että se on politiikan ominaisuus paljon yleisemmin.
Kirjoitin sanasta sanaan: ”Suomessa on paljon esimerkiksi nuoria miehiä, joille politiikka kokonaisuutena on jonkinlainen pelokkaitten vanhojen tätien kerho.” Tässä ilmaus ”politiikka kokonaisuutena” kattaa (muun muassa) kaikki eduskunnan kahdeksan puoluetta, kokoomuksesta vasemmistoliittoon.
Palasin tähän asiaan tekstin alkuperäisessä versiossa vielä uudestaan hieman myöhemmin, puhuessani Kari Suomalaisen pilapiirroksista. Tarkoitukseni oli tällä vielä erikseen varmistaa, ettei mitään väärintulkintaa syntyisi. Tekstikohta ”Vasemmisto on pikemminkin se pyöreärillinen […]” kuului täten alun perin: ”Kuten muutkin politiikan suunnat, vasemmisto on pikemminkin se pyöreärillinen […]”. Tämä kuitenkin poistui lehden suorittamassa editoinnissa.
Kun kirjoitin: ”Jos vasemmisto saisi sysättyä täti-imagon muiden niskaan […]”, en siis tarkoittanut, että se ei olisi muiden niskassa osaksi jo nyt. Tarkoitin, että vasemmiston pitäisi saada se sysättyä heidän niskaansa kokonaan, kun se nyt on heidän niskassaan vain osaksi.
Kun taas kirjoitin, että täti-imago vaivaa vihreitä ”melko vähän”, tämä kohta sen sijaan on monitulkintainen tavalla, jolla en tarkoittanut sen olevan. En tarkoittanut, että vihreiden ja vasemmistoliiton välillä olisi tässä ratkaisevan suurta eroa. Vaikutelmani on pikemminkin, että vihreät ja vasemmistoliitto ovat suhteellisen tasoissa, kun kilpaillaan Suomen vähimmän tätimäisen puolueen maineesta – mutta että molemmat puolueet ovat silti monille liian tätimäisiä, jotta niitä voisi äänestää, vaikka olisi tätimäisyys – ei-tätimäisyys -akselin ulkopuolisista politiikan sisällöistä niiden kanssa sitten kuinka samaa mieltä tahansa.
En siis puhunut tässä kohtaa kannatuspotentiaalista, joka valuu vasemmistoliitolta vihreille näiden puolueiden välisen tätimäisyyseron vuoksi, vaan kannatuspotentiaalista, joka menee molemmilta puolueilta yhtäläisesti hukkaan juuri siksi, ettei tällaista eroa (joillekuille) lainkaan ole olemassa. Jos tämä ei ollut selvää, olen ollut epäselvä.
(Kaisa Rastimo muuten siirtyi vihreistä SDP:hen jo vuonna 2010.)
Myös vastaukseni, jonka annoin, kun tuosta datasta muistutettiin minua, on tietääkseni julkistettu sosiaalisessa mediassa (ainakin minulta pyydettiin siihen lupaa, jonka annoin). Vastaukseni on yhä sama kuin tuolloinkin: tietyn puolueen suuri nuorisokannatus ei vielä yksin riitä takaamaan sille valoisaa tulevaisuutta. Se on valoisan tulevaisuuden välttämätön ehto, mutta ei riittävä ehto.
Tähän on useita eri syitä. Yksi on se, että puolueen valmiiksi olemassa oleva kokonaiskannatus on pieni ja laskussa. Nuorisokannatuksen tehtävä ei tällaisessa tilanteessa ole kuin osaksi lisätä puolueen kannatusta, vaan osaksi vain estää sitä laskemasta. Tällöin kannattajien määrän lisäys muista kuin nuorisoon liittyvistä syistä ”vapautuu” puolestaan nostamaan kannatusta, kun nykykannatuksen ylläpitämisvastuu on muualla.
Toinen syy on se, että tietyn suuruinen nuorisokannatus tarkoittaa vähemmän ääniä kuin prosentuaalisesti samansuuruinen vanhemmilta tuleva kannatus, koska nuorten äänestysprosentit ovat pieniä. Jos äänestävistä 20-vuotiaista jokin suuri prosenttiosuus kannattaa puoluetta X, tämä merkitsee vähemmän ääniä kuin se, että äänestävistä 65-vuotiaista jokin yhtä suuri prosenttiosuus kannattaa puoluetta X. Jos vanhojen äänestäjien kuolleisuuden kautta menetetty kannatus halutaan paikata, nuorten äänestysaktiivisuuden on siis joko noustava nykyisestä (vaikeaa) tai nuorisokannatuksen on oltava niin suurta, että se tekee tyhjäksi nuorten matalan äänestysaktiivisuuden päinvastaisen vaikutuksen (myös vaikeaa). Jos puolueen X vaalikannatus ei nouse vaan laskee, se on yksi osoitus siitä, ettei tässä ole – vielä toistaiseksi – onnistuttu.
Juuri siksi on katsottava nuorten kannattajien määrää ja vanhojen kannattajien määrää yhdessä, ei vain edellistä tai jälkimmäistä yksin.
Anekdootteihin nojaamisesta kaksi eri suuntaan menevää kommenttia:
Ensiksi: Eräs seikka, jota olen halunnut korostaa koko sen ajan kun olen kirjoittanut vasemmistosta, on se, että anekdooteilla on politiikassa väliä, halusinpa minä tai kuka tahansa muu sitä tai ei. On riskialtista sivuuttaa anekdootit tai kuitata ne jotenkin ”pelkiksi” anekdooteiksi. Kun ihmiset haluavat oikeuttaa itselleen jonkin tekonsa, ajatuksensa tai asenteensa, anekdootit ovat eräs ensimmäisistä ihmismielen kerrostumista, joista ehdokkaita oikeutukseksi aletaan haeskella. Mikä vasemmistoa vaivaa? -kirjassani (2008) kirjoitin tästä osaksi jo aivan alussa, kirjan ensimmäisessä luvussa.
Esipuheessa kirjaani Suuri kaalihuijaus (2010) taas siteerasin Kalevi Suomelan (vas) toteamusta vuodelta 1990: ”Demokratia on juuri sitä, että ihmiset erilaisine arvoineen, uskomuksineen ja kuvitelmineen – joista suuri osa epäilemättä voidaan jostakin näkökulmasta tarkasteltuna osoittaa perusteettomiksi ja virheellisiksi – hyväksytään tasa-arvoisiksi yhteiskunnallisiksi päätöksentekijöiksi ja täysivaltaisiksi kansalaisiksi.” Toisaalla kirjassa puolustan demokratiaa sellaista avoimen oikeistolaista, yhdysvaltalaisperäistä kritiikkiä vastaan, joka pitää pätevänä demokratian vastaisena argumenttina monen muun asian ohella esimerkiksi sitä, että ihmiset vetoavat liikaa anekdootteihin.
Toiseksi: Niitä anekdootteja, joihin itse tässä nojasin, on enemmän kuin kaksi. Toisessa kohdassa (äänestämättä jättävät nuoret) mainitsin niistä yhden, mutta yhtenä monista. Se valikoitui tähän muiden kustannuksella lähinnä äskettäisyytensä vuoksi. Minulla on paljon kertomani kanssa samankaltaisia kokemuksia, jotka pitävät keskenään hyvin paljon yhtä. Jos näin ei olisi, en olisi kertonut tätä yhtä, koska olisin voinut perustellusti pitää sitä yksittäistapauksena. Toisessa kohdassa (esiintymiseni vasemmistoliittolaisissa tilaisuuksissa) oli taas jo kirjoittamastani selvää, että tapauksia on useampia kuin yksi, koska puhuin niistä monikossa.