ULLA-LEENA ALPPI
Vuosia sitten olin puhumassa toimittaja Suvi Aholan järjestämässä Ilon ja surun akatemiassa.Teemana oli kieli. Kirjailija Anita Konkka puhui unien kielestä, Mari Mörö rakkauden kielestä. Minulle annettu otsikko oli Politiikan haavoittava kieli. Miten niin haavoittava? Lähestyin asiaa omien kokemusteni kautta.
Kun aloin nuorena osallistua poliittisiin kokouksiin, istuin niissä ensin tuppisuuna. Asiat olivat kyllä enimmäkseen tuttuja, mutta tapa puhua niistä oli niin vaikeaselkoinen, etten uskaltautunut mukaan. Toisaalta tunsin ulkopuolisuutta, ja toisaalta talouspoliittisia käsitteitä vilisevä puhe kuulosti nuoren ihmisen korvissa hienoltakin. Osaisinpa tuon terminologian!
Suostuessani Tampereella ensimmäisen kerran kunnallisvaaliehdokkaaksi – taisin olla kaksikymmentäkolmevuotias – oli viimein pakko itsekin avata suunsa ja oppia politiikan koukeroinen kieli. Kolme vuotta myöhemmin kansanedustajaksi tullessani olin sen oppinut. Olin myös huomannut, millä tavoin kieli voi tuoda kuuluvuutta. Muistan monet vierailuni tamperelaisilla rakennustyömailla. Raksamiehet vilkaisivat hiukan huvittuneinakin työmaakoppiin ilmestyvää poninhäntäistä nuorta naista, mutta kun aloin puhua asianmukaisin termein devalvaatiosta tai valuuttaputken vaihteluvälistä, miehet hiljenivät. Likka puhuu asiaa, kuulin sanottavan. Kapulakieltä odotettiin, vaikka siitä toisaalta purnattiinkin.
Ei mennyt kovin montaa vuotta kun itseäni alkoi häiritä perinteinen politiikan kieli. Tuntui siltä, että se asettuu arkielämän yläpuolelle. Kun puhutaan ylätason isoilla käsitteillä, voivat ihmiset kokea omat arkikokemuksensa vähäpätöisinä. Työmarkkinoiden ”kohtaanto-ongelma” on jotakin merkityksellisempää kuin Maija Virtasen irtisanominen.
Kieli ei lähentänyt arkeen ja ihmisiin, vaan loitonsi. Se alkoi tuntua väistelyn kieleltä ja juuri siinä on sen haavoittavuus – myös käyttäjänsä kannalta. Kielen taakse voi piiloutua, käyttää sitä suojana todellisuutta vastaan. Ihmisten huolia, saati kärsimyksiä ei tarvitse kohdata, koska niitä ei käsitteissä eikä tilastoissakaan ole. Vieraantuminen omasta inhimillisyydestä on alkanut jos mikään ei enää tunnu miltään.
Kun parikymmentä vuotta myöhemmin palasin kunnallispolitiikkaan, mitä olikaan tapahtunut politiikan kielelle! Se on vieläkin monimutkaisempaa ja salakavalampaa, paikoin käsittämätöntä kokeneellekin poliitikolle. Ihmisten arjen kannalta ikävät asiat on kätketty harhaanjohtaviin käsitteisiin ja mielikuviin. Kun palveluita heikennetään, kuvataan se esityslistoissa palvelukokonaisuuksien tarkistamisena tai ydinprosessin resurssin allokointina. Rakenneuudistus on varsinainen taikasana, jolla voidaan perustella mitä vain. Käsitteitä toki tarvitaan, mutta niiden pitää olla ymmärrettäviä, ei hämääviä.
Politiikan kieli on tänäänkin paitsi haavoittavaa, myös lannistavaa. Sitä vastaan ei ole kovin helppoa taistella. Kannattaa silti yrittää.
Kirjoittaja on Tampereen kaupunginvaltuutettu (vas) sekä lasten ja nuorten palveluiden lautakunnan varapuheenjohtaja.
III
Etusivun kuva on Tampereen kaupungin valtuustosalista. Oikealla edessä istuvat vasemmistoliiton valtuutetut Ulla-Leena Alppi ja Sirkkaliisa Virtanen. Heidän takanaan seisomassa Mikko Aaltonen (vas) ja hänen vieressään Ulla Kampman (sdp). ( Kuvaaja: Cai Melakoski)