”Kansanvallan ja oikeuksien puolesta – vuonna 1918 henkensä uhranneiden työläistoverien muistoksi” kuuluu teksti vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkillä Kangasalla.
Toimittaja: CAI MELAKOSKI, kuvaaja: PERTTI SALO
‒ Muistan lapsuudestani Helsingin Pakilasta 1950-luvun alusta, miten luokkaviha oli läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Lapsia kiellettiin leikkimästä vihollisleiriin lukeutuvien perheiden lasten kanssa, heidän kokoontumispaikkoihinsa meneminen oli selkäsaunan uhalla kielletty, sanoi yhteiskuntatieteiden tohtori Ranja Aukee puhuessaan tänään Kangasalan vasemmistoliiton järjestämässä itsenäisyyspäivän tilaisuudessa Kangasalla.
‒ Muistan, miten koetin tarkkailemalla näitä vihollisia saada selville, näkyisikö heidän pahuutensa jotenkin joko heidän ulkonäössään, puheessaan tai tekemisissään. Se oli vaikeata, koska lähelle ei saanut mennä. Vanhempien vihaa ja katkeruutta ei suoraan voitu siirtää lapsiin, mutta kyräily, epäluulo, negatiiviset ajatukset ja asenteet siirtyivät kyllä. Sodan kauheuksista vaiettiin, niistä ei puhuttu edes humalassa, muisteli Aukee.
Puhuja kertoi Tuulikki Pekkalaisen tutkimuksesta Susinartut ja pikku immet – sisällissodan tuntemattomat naiset, joka valaisee naisia kohtaan tunnettua vihaa ja pelkoa.
‒ Kansalaissodassa naisia katosi, heitä raiskattiin, häväistiin ja tapettiin. Hengissä säilyneet vangittiin ja vietiin Santahaminan tai Hämeenlinnan pahamaineisille vankileireille. Työväenliikkeen naisia tuomittiin monen vuoden vankeustuomioihin jopa lyhytaikaisesta punakaartin keittäjänä tai sairaanhoitajana toimimisesta. Pahansuopuus ja kostonhalu tulivat esille naisista annetuissa lausunnoissa, Aukee kertoi.
Tänä päivänä näemme tappamista ja tuhoa tiedotusvälineissä, miten ihminen ahneuksissaan tuhoaa elämän edellytyksiä, pahoitteli Aukee.
‒ Vallan ja rahan himo jakaa ihmiskuntaa yhä kiihtyvämmin hyvä- ja huono-osaisiin monella eri tavalla. Ei ole ihme, jos masentuneisuus ja voimattomuuden tunne lisääntyvät.
Kyynisyyteen ei kuitenkaan saa alistua, se on vihaakin vaarallisempaa, muisteli Aukee Martti Lindqvistin kolumnia vuodelta 1994:
‒ Kaiken moraalin perusta on välittämisessä. Jos en tavoita mitään toisen kokemuksesta, en voi myöskään ymmärtää enkä puolustaa häntä. Empaattisuus on eettisyyden äiti. Moraali on myös sen ymmärtämistä, että jokaisen oikeuden puolella on velvollisuus. Jos minulla on oikeus saada apua hädän hetkellä, minulla on tietysti velvollisuus auttaa niitä, jotka ovat hädässä, palautti Aukee mieliin arvostetun suomalaisen eetikon yhä ajankohtaisia ajatuksia.
‒ Me tulemme käymään tämän muistomerkin luona siksi, että muistaisimme mikä ihmisyydessä on tärkeintä ja että heikompiosaisista välittäminen on meille yhteinen poliittinen tehtävä.
‒ Toivotan hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille. Itsenäisyys ei ole itsekkyyttä. Se on oikeutta elää turvallista ja hyvää elämää demokraattisessa yhteiskunnassa, päätti Aukee puheensa ennen hiljaista hetkeä kaatuneiden muistoksi ja seppeleen laskua muistomerkille Timo Rautasen johdolla.
*
Kuulostaa tutulta. Elämäni ensimmäiset 13 vuotta asuin kaupungisosassa, jossa silloin oli 8 kerrostaloa. 6 niistä olivat yksityisiä. 2 kaupungin vuokrataloja. Taloyhtiömme kaksi taloa olivat tiivis yhteisö. Tien toisella puolella olleet talot rajatapauksia. Ja niitä kahta kaupungin vuokrataloa eroitti veteen piirretty viiva joka oli kuin Berliinin muuri. Asuin talossa numero 6. Numero 8 oli samaa yhtiötä. Kakkonen ja nelonen olivat….kaupungin taloja. Puhuimme ”nelosen tai kakkosen” pojista. Tunsimme toisemme mutta emme koskaan olleet kimpassa. Metri erotti. Näin 1970 luvulla vielä. Se eroittava metri oli sama kuin luokkaraja, vaikka asukkaat olivat työssä samoissa paikoissa molemmin puolin rajaa. Velkainenkin liian pieni omistusasunto eroitti.