Artikkeli: Artikkelit 2013–2018

1.3.2016 klo 08:00

Euroopan uni on ohi?

”Euroopan pakolaiskriisi”

VESA SUOMINEN
”Minun Eurooppaani ei enää ole olemassa”, L’Espresso otsikoi kesäkuussa 2015 EU-komission entisen puheenjohtajan Romano Prodin haastattelun.

Palkittu yhdysvaltalainen taloustieteilijä Paul Krugman kirjoitti viime heinäkuussa kolumnissaan The New York Timesissa: ”Euroopan mahdoton unelma”.

Serge Halimi julisti Le Monde diplomatique -lehden pääkirjoituksessa elokuussa ”Emme halua tällaista Eurooppaa”.

EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker tiivisti Unionin tila -puheessaan syyskuussa 2015 ongelmat toteamukseen: ”Euroopan unionilla ei mene hyvin. Tässä unionissa ei ole tarpeeksi Eurooppaa, eikä tässä unionissa ole tarpeeksi unionia”.

Euroopan unionia vaivaa monioireyhtymä: joukkotyöttömyys, demokratian rappeutuminen, talouden kriisi, politiikan kriisi, ikääntyvä väestö, täydellinen eksyminen kansainvälisen politiikan kysymyksissä, hallitsemattomaksi pakolaisongelmaksi oitis julistettu joukkomaahanmuuton ensimmäinen pikku puronen, muukalaiskammo ja avoin rasismi.

Sairauden syistä, syyllisistä ja hoidoista ehkä kiistellään mutta sen vakavuuden tunnustavat kaikki paitsi ne, joiden ratkaisumallina on pako uusista unelmista kudottuun ongelmattomaan tulevaisuuteen tai idealisoituun menneisyyteen. Yksille se merkitsee enemmän unionia ja liittovaltiokehitystä, toisille taas unionin purkamista ja paluuta kansallisvaltioiden Eurooppaan.

Unionin avuttomuus ja osaamattomuus syvien kansainvälisten kriisien ratkaisijana on ollut ilmiselvää jo pitkään. Se näkyi Jugoslavian hajotessa ja Ruandan kansanmurhassa vuonna 1994, ja se näkyy Ukrainan selkkauksen kääntymisessä jäätyneeksi kriisiksi, jonka päättämiseksi tuskin kukaan odottaa ratkaisua ainakaan unionilta.

Siitä on tullut ratkaisun osapuolen sijasta pelinappula Venäjän, Yhdysvaltojen ja Ukrainassa kamppailevien ryhmittymien kiistassa samalla kun näytelmän alkuperäiset konnat ovat kyllä pysyneet konnina, mutta ylevistä periaatteistaan paasaavan unionin kadunmiehelle on omintakeista ukrainalaista parlamentarismia seuraillessaan vähitellen paljastunut, että eivät liioin ne ”hyvät” tainneet loppujen lopuksi niin kovin hyviä ollakaan.

Ja kun omaa linjaa ei löydy, on paras piiloutua Yhdysvaltojen ja NATO-kilven suojiin siitä riippumatta, millaisten voimien ja millaisen politiikan liittolaiseksi tulee kulloinkin asettuneeksi.

EU on koettanut luoda itsestään kuvaa sodistaan viisastuneiden rauhaa ja eurooppalaisia arvoja ‒ demokratiaa, suvaitsevaisuutta, moniarvoisuutta ‒ puoltavana yhteisönä. Tällaiselle erottautumiselle olisi vahvoja perusteita, kun kansainvälinen poliittinen toimintaympäristö näyttää taas päivä päivältä törkyisemmältä.

1970-luvulla kukistui niin espanjalainen kuin portugalilainen diktatuuri, ja Neuvostoliitto satelliittihallituksineen katosi seuraavalla vuosikymmenellä vauhtiaan kiihdyttäneen hajoamisprosessin tuloksena.

Alkoi näyttää siltä, että erilaiset diktatuurit, puolidiktatuurit ja kvasidemokratiat olivat Euroopassa ja sen lähiympäristössä aikansa eläneitä. Arviota on joutunut korjaamaan nopeasti: Venäjä, Valko-Venäjä, Turkki, Unkari, Puola, Ukraina…

Venäjän poliittisen tilanteen voi summata lainaamalla Valdemar Langlet’n lausumaa vuodelta 1906: vapauden aurinko näyttää ottaneen itselleen pitkältä miettimisaikaa, ennen kuin se päättää todella kohota venäläisten taivaalle. Tai lohduttautua vanhalla sanonnalla, joka opettaa että Venäjällä on aina riittänyt huonoja teitä ja suuria idiootteja.

Uutta osmannivaltaa ja Suur-Turkkia vartoileva, oppositiota ja kurdeja vainoava Turkin hallitus on ottanut vastaan pestin EU:n portinvartijana. Unioni maksaa siitä, että Turkki ei päästäisi Syyriasta saapuvia sotapakolaisia unionin rajoille.

Unkarin politiikassa on jo pitkään ollut piirteitä, joita on syytä kutsua fasistisiksi. Puola on omaksunut todella onnistuneesti yhden EU-maan tärkeimmistä taidoista. Se on tehokas tukiaisten ja avustusten lypsäjä, mutta ei halua kuulla sanaakaan velvollisuudesta auttaa pakolaiskriisin ratkaisemisessa.  

Demokratian, suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden sanomaa on yhä vaikeampi erottaa, koska EU on vain itsekkäistä kansallisista taloudellisista eduistaan torailevien valtioiden yhteenliittymä, jonka suurimpia keskipakoisvoimia on yhteisvaluutta.

Mitä muuta kuin rämpimistä kriisistä toiseen voi odottaa kauppahansojen ja kamasaksojen markkinatorilta, jota koristellaan yhtä värikkäillä kuin ponnettomilla virallisilla ohjelmilla tavallisten eurooppalaisten ”oikeuksista”?

Monen niin sanotun eurokansalaisen näkökulmasta ne ovat osoittautuneet vain oikeudeksi pelastaa konkurssikypsiä pankkeja ja tukea finanssipääoman kansainvälisiä pelejä yhä kasvavilla yhteisillä tukiaisilla samaan aikaan kun maksutaakka kansallisen talouden kannattelemiseksi on entisestään kasvanut ”ankaran talouskurin” ideologien heiluessa kuormantekijöinä.

Ja juuri tämä politiikka on tehnyt mahdolliseksi eurooppalaisen äärioikeiston uuden nousun lähiökapakan nurkkapöydän mitättömistä nurisijoista varteenotettaviksi vallankahvan hamuajiksi.

Norsu on nähnyt hiiren. ”Euroopan pakolaiskriisi” on jo päässyt Wikipedian hakusanaksikin. Moraaliseen närkästykseensä pakahtuvat EU-maat ovat läksyttäneet Italiaa ja Kreikkaa siitä, että ne eivät ole onnistuneet pysäyttämään pakolaistulvaa EU:n ulkorajoille.

Muut EU-maat ovat todellisena humaanisuuden ja eurooppalaisen solidaarisuuden tekona sitoutuneet ottamaan näistä kahdesta maasta vastaan yhteensä 160 000 maahanmuuttajaa. Päätöksen toteuttamiseen onkin paneuduttu kaikella asian vaatimalla tarmolla: kuluvan vuoden helmikuun 8. päivään mennessä Roomasta oli lähtenyt kerrassaan 279 ja Ateenasta 218 ihmistä uudelleensijoitettaviksi muualle Eurooppaan…

Eurooppalaiset ovat seuranneet tyrmistyneinä esimerkiksi Australian, Yhdysvaltojen, Kiinan, Israelin ja Venäjän toistuvia ihmisoikeusloukkauksia. Onhan mahdotonta kuvitella natsien keskitysleirit kokeneen Euroopan sallivan enää koskaan viattomien ihmisten aitaamista piikkilankojen taakse ja kokoamista vartioiduille alueille vain siksi, että he ovat ”vääriä” ihmisiä.

Eurooppalaiset eivät hyväksyisi Gazan kaistan kaltaisen jättiläismäisen vankileirin tai Guantanamon ja Abu Ghraibin kaltaisten laitosten pystyttämistä omalle mantereelleen. Ranskan Calais’n satamakaupungin liepeillä ”viidakoksi” kutsutussa hökkelikylässä ‒ se on ollut olemassa vuodesta 1999 ‒ vuoden ympäri asustavat laittomat maahanmuuttajat ovatkin onnellisessa asemassa päästyään turvaan demokraattiseen EU-maahan, jossa poliisi tyytyy ampumaan kyynelkaasua ja pamputtamaan niin että luita voi murtua.

Jääkö enää aihetta kummastella tanskalaisten aietta rosvota maahan pyrkivien pakolaisten arvoesineet, puolalaisten ja unkarilaisten kovaa linjaa kaikkien maahantulijoiden torjumiseksi ja monen oikeistopuolueen täydellistä piittaamattomuutta ihmisoikeuksista?

Saksan AfD-puolueen (”Vaihtoehto Saksalle”) ”huippupoliitikko” kehotti tammikuussa poliisia ampumaan maahantulijoita tarpeen vaatiessa heti rajalla, ja hänen puoluetoverinsa täsmensi kysyttäessä, että myös naisia ja lapsia saa ampua, vaikka lievensikin sitten kantaansa sanomalla, ettei hän nyt sentään lapsia tarkoittanut.

Yhä kovemmalle kurssille suuntaava ja yhä oikeistolaisempaa politiikkaa ajava AfD voisi ehkä palkata konsultikseen ja tökeröitä lausuntojaan hiomaan erään pienen pohjoisen maan puolustusministerin. Hän kuittasi vielä tutkijana toimiessaan Lapuanliikkeen toimeenpanemat kyyditykset juurevan kansanhuumorin ryydittämäksi hevosenleikiksi.

*   *   *

Onko oikeasti aihetta kysyä perusteluja EU-maiden kyvyttömyydelle osoittaa yhteistä solidaarisuutta Syyrian sotaa, Irakin sekasortoa ja Afganistanista vuosikymmenten sotaisaa kriisiä pakeneville ihmisille?

Miksi esittää hämmästynyttä ja hokea tyhjiä kysymyksiä, kun unioni on pakolaiskysymyksessä vain kääntänyt näkyviin todelliset yhteiset eurooppalaiset ”arvonsa”? Eihän euromailta riittänyt solidaarisuutta edes polvilleen lyödyille eurooppalaisille, kun Kreikan kansa julistettiin syylliseksi saksalaisten ja ranskalaisten pankkien yhdessä korruptoituneen kreikkalaisen taloudellisen ja poliittisen eliitin kanssa ja EU:n kättenpäällepanolla tieten ja taiten rakentamaan velkakriisiin.

Yksikään eurooppalainen poliitikko, onpa hän sitten idästä tai lännestä ja kannattaapa hän oikeistoa tai ”keskustavasemmistoa” ‒ liberaaliporvarillisia puolueita, entisiä sosiaalidemokraatteja tarkoittava sanahirviö on juuri sitä miltä näyttää, tyhjää täynnä; politiikan reaalimaailmassa on edelleenkin olemassa vain oikeisto ja vasemmisto ‒ yksikään eurooppalainen poliitikko ei sano ääneen, että turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat eivät vie kantaväestöltä ainuttakaan työpaikkaa, koska noita työpaikkoja ei ole olemassa eikä tule koskaan olemaan.

Loputon hokeminen ihan nurkan takana odottavista ”uusista työpaikoista” muistuttaa Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmia. Se on yhteiskunnan eliittien antama lupaus jostakin paremmasta, sitten joskus hamassa tulevaisuudessa; mutta sen toteutuminen vaatii yhä uusia uhrauksia harmaassa arjessa tässä ja nyt, vaikka ei tietenkään ihan kaikilta.

Vuonna 2008 alkanut talouskriisi on tehnyt näkyväksi unionin onttouttaan kumisevan markkinaliberalistisen ideologian, parantumattoman korruption ja niin asioiden valmistelun kuin päätöksenteonkin perustavan epädemokraattisuuden. Ne tarjoavat otolliset edellytykset oviaan sulkevan Euroopan muukalaiskammoisimpien poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen paniikkireaktioille, joiden perusteella voisi kuvitella että sotaa ja hävitystä pakenevien ihmisten sijaan kyseessä on marsilaisten maahanhyökkäys.

*   *   *

Ilma on sakeanaan parannusehdotuksia EU:n uudistamiseksi. Niiden ainoa vika on yleensä siinä, että ne koettavat tunkea uutta viiniä vanhaan leiliin. Onnistuuko nykyisen, pienten poliittisten ja taloudellisten eliittien etuja varten toimivan EU:n uudistaminen esimerkiksi lisäämällä rahtu demokratiaa sinne, hyppysellinen ”avoimuutta” tuonne? Eikö ainakin Euroopan vasemmiston ole aika käynnistää vakava keskustelu koko nykymuotoisen unionin perusteellisesta uudistamisesta?

Aika käy vähiin. Vasemmiston haastajat eivät tulee enää yksin omahyväiseen EU-unelmaansa uinahtaneesta ja parhaillaan katkeraa herätystä kokevasta poliittisesta ”keskustasta”, so. maltillisesta oikeistosta (ns. keskustavasemmisto mukaan lukien).

Laitaoikeisto ei ole enää vain kokoelma hullunkurisia poliittisia marionetteja. Sillä on ikioma poliittinen sanoma, joka vasemmiston on kohdattava. Saksalainen toimittaja Jakob Augstein on todennut Afd-puolueesta saman mikä pätee koko eurooppalaiseen äärioikeistoon: pyrkiessään vahvan vientimaan rajojen sulkemiseen AfD on itse asiassa kapitalisminvastainen ja vallankumouksellinen ja murtautuu ulos ahtaan taloudellisen ajattelun teräskorsetista.

Augstein on oikeassa pelkistyksessään: ”Jos demokraattien ei onnistu panna kapitalismille rajoja, silloin toiset voimat ottavat asian hoitaakseen”. 

|||

Artikkelin toinen osa:

Palkansaajista pilkansaajiksi? (9.5.2016)

Etusivun kuva: Cai Melakoski
Etusivun kuva: Cai Melakoski

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.