ULLA-LEENA ALPPI
Suomen huonoa kilpailukykyä on poliittisen kartan oikealla laidalla ja myös valtajulkisuudessa hoettu mantran tavoin niin kauan kuin muistan, ja muistan sentään jo aika kauas. Toinen osa talouspoliittista mantraa on ollut se, että Suomi on valtiona ylivelkaantunut. Ei lainkaan ihme, että nämä talouspolitiikan ”totuudet” ovat niin hyvin läpäisseet myös tavallisten kansalaisten ajattelua, ja että leikkauslinjaan perustuva talouspolitiikka on eri vaaleissa saanut niin paljon ymmärrystä osakseen.
Valtajulkisuus ei sen sijaan ole näyttävästi kertonut niistä tutkimuksista, joissa Suomi on toistuvasti todettu yhdeksi maailman kilpailukykyisimmistä maista. Näistä tutkimustuloksista on oltu hämmästyttävän hiljaa. Aivan turhaa on tietysti ollut odottaa keskustelua siitä miten kilpailukyky on saavutettu, sekä siitä mitkä seikat oikeasti vaikuttavat vientikilpailukykyyn.
Miten on mahdollista, että nuo mantrat, yhden totuuden talouspolitiikka on tullut kansalaistenkin uskomukseksi?
Ainakin sen vuoksi, että talouspolitiikasta on onnistuttu ylläpitämään kuvaa omalakisena saarekkeenaan, jota ymmärtää lähinnä harvalukuinen, epäpoliittinen asiantuntijajoukko. Talouspolitiikka on saatu kuulostamaan neutraalilta ja tosiaankin epäpoliittiselta. Faktalta, johon poliittisuus ei ulotu, ja jolle kaikki muu on alisteista. Välineestä on tullut päämäärä.
Vasemmistossa on yritetty vakuuttaa, ettei talous ole arvovapaa alue eikä luonnonlaki, vaan sopimuksenvarainen järjestelmä, jossa järjestelmästä päättävät tekevät poliittisia arvovalintoja, kuten millä tahansa politiikan alueella.
Pelkistäen tämän päivän talouspoliittisessa keskustelussa asettuvat vastakkain leikkaus- ja elvytyslinja. Jälkimmäistä kannattavat vasemmiston lisäksi monet yleensä luotetut, kansainvälisesti arvostetut talousasiantuntijatkin, mutta nämä puheenvuorot jäävät valtajulkisuudessa katveeseen.
Vaikka näin on ollut, ei vasemmistolla ihmisten tasavertaisuudesta vastuuta kantavana puolueena ole mielestäni muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa ja parantaa työtään vaihtoehtoisen ajattelun ja politiikan puolesta.
Ajan kuvaan kuuluu sekin, että elinkeinoelämän poliittisesta vastuusta puhutaan hyvin vähän, jos ollenkaan. Globalisoituneessa maailmassa pitäisi useammin kysyä esimerkiksi sitä, mitä omasta arvomaailmastaan kertoo kansallinen tai monikansallinen yritys, joka käyttää tietotaitonsa kilpailijoittensa tuhoamiseen jääden itse markkinoiden ainoaksi toimijaksi? Tai mitä kertoo se, että yritykset siirtävät ympäristöä saastuttavia tuotantoprosessejaan niihin maihin, joissa ympäristölainsäädäntö on kehittymättömintä?
Seurausvastuu kuuluu viisaaseen talouspolitiikkaan
Politiikka ulottuu, ja sen täytyykin ulottua myös talouteen. Viisas talouspolitiikka on kaukonäköistä ja sisältää sen vuoksi aina seurausvastuun. Siinä seurataan mitä ihmisille tapahtuu tehtävien päätösten seurauksena. Pelkistäen: sairaaloissa, vanhainkodeissa, lasten päiväkodeissa on ensisijaista hoitaa ihmisiä ja sopeuttaa talousarviot siihen.
Tänään tilanne on liian usein käänteinen. Kun päätöksiä tehdään hyvin lyhyen aikavälin perspektiivillä ja budjettiteknisistä lähtökohdista, juuri sillä on loppujen lopuksi kallis hintalappu.
Hinta nousee sitä kalliimmaksi mitä useammin ihmiset, ja etenkin päätöstentekijät, alkavat uskoa ratkaisujen vaihtoehdottomuuteen, siihen, että on realismia sietää kaikki leikkaukset esimerkiksi sosiaaliturvaan ja perusopetukseen.
Lapsiköyhyys kasvaa hälyttävästi yhdessä maailman vauraimmista maista
Vallitsevassa yhden totuuden politiikassahan meitä kaikkia on vaadittu ymmärtämään ja hyväksymään se, että samaan aikaan kun Suomi taloustaantumassaankin on maailman vauraimpia maita on Suomessa ennätystyöttömyys, että liian kalliit asumiskustannukset voivat köyhdyttää tavallisenkin palkansaajan, että syrjäytettyjä toimeentulotuen tarpeessa olevia ihmisiä on huolestuttavan paljon, että joka kymmenes suomalainen lapsi elää toimeentulominimin alapuolella, että taloudellisten ja sosiaalisten vaikeuksien seurauksena psyykkisesti sairastuneita on yhä enemmän, ja heistä lasten ja nuorten osuus on kasvava, että vanhusten hoito on resurssien puutteessa monin paikoin ala-arvoista, että jo nuorina alkoholisoituneita ihmisiä on pelottavalla vauhdilla kasvava joukko, että karkeita väkivallantekoja tehdään yhä nuorempina, että lastensuojelun asiakkaiden määrä kasvaa ja laiminlyötyjen lasten tilanteet ovat yhä järkyttävämpiä.
Kaikki tämä on suomalaista arkipäivää, vaikka toki hyvinvoiviakin on paljon, eikä ole mitään syytä kiistää suomalaisen hyvinvointivaltion pitkäaikaista menestystarinaa. Juuri se on kuitenkin vaarassa ja siitä huolimatta monet poliitikot ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt pitävät tilannetta hyväksyttävänä ja haikailevat lisää verojen kevennyksiä.
Monissa kunnissakin, myös Tampereella, kavahdetaan ajatusta siitä, että jos peruspalveluista ei muutoin pystytä huolehtimaan on veroprosenttia korotettava. Ei veronkorotus mikään itseisarvo olekaan, eikä sinänsä tavoiteltava asia, mutta kuitenkin pienempi paha kuin kaikesta leikkaaminen. En ainakaan itse ole koskaan tavannut ihmistä, joka asuinpaikkaansa miettiessään tarkistaisi ensimmäisenä kunnan veroprosentin. Ensimmäiseksi asukkaat kysyvät ovatko lasten hoitopaikat, koulut ja terveyskeskukset kohtuullisen lähellä.
Hyvinvointi yhteiskunnan paras turvallisuusvakuutus
Ihmisten hyvinvointi on paras, tehokkain ja pitkällä aikavälillä myös ylivoimaisesti halvin yhteiskunnan turvallisuusvakuutus. Häiriöiden ja rikollisuuden siemenet, voimakkaasti lisääntyneiden viholliskuvien tarve itävät pahoinvoinnissa. Tähän olisi jo aika herätä kaikkialla missä päätöksiä ihmisten arjesta tehdään.
Vastuu tulevasta on toki yhteinen, mutta suurin vastuu on yhteiskunnan päätöksentekijöillä, mukaan lukien vaikutusvaltaiset elinkeinoelämän edustajat. Kaikkien päättäjien täytyisi nähdä ja tietää enemmän. Täytyisi nähdä ihmisen kestokyvyn rajat ja toisaalta ihmisen mahdollisuudet syvemmin ja kaukonäköisemmin kuin tähän asti on nähty.
Kirjoittaja on tamperelainen vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu.
|||
Etusivun kuva:
Maailman talousfoorumin tuoreimmassa kilpailukykyraportissa Suomen kilpailykyky on maailman kahdeksanneksi paras, Euroopan neljänneksi paras ja pohjoismaiden paras.
Poliittinen oikeisto ja valtajulkisuus vakuuttavat leikkauspolitiikan välttämättömyyttä, koska Suomen kilpailukyky on romahtanut kilpailijamaihin verrattuna.
Kuvan lähde:
Maailman talousfoorumin (World Economic Forum WFE) kilpailukykyraportti 2015-2016
*