Teksti: VERTTI LUOSTARINEN
Heath Ledgerin Yön ritarissa (2008) esittämä Jokeri on ikonisimpia elokuvapahiksia kautta aikain. Hahmo leikittelee yleisön tunteilla tarjoamalla useita vaihtoehtoisia syntytarinoita itselleen. Yhdessä tarinassa hän on perheväkivallan uhri, toisessa taas järjestäytyneen rikollisuuden. Elokuvan lopussa Jokeri on jälleen kerran kertomassa uutta tarinaa, tällä kertaa Batmanille. Batman ei tahdo kuulla; hän vain vetää Jokeria turpaan.
Yön ritarin sanoma tuntuu lopulta olevan, ettei yhteiskunnallisia selitysmalleja rikollisuudelle tarvita. Tarvitaan vain raakaa voimaa ja oikeudenmukaisuutta, mitä se ikinä onkaan. David Ayerin uudessa Suicide Squadissa tämä sarjakuvafilmatisointeja riivannut ajatusmalli sysätään sivuun. Uusi, tällä kertaa Jared Leton esittämä Jokeri, on toki hullu sosiopaatti, mutta myös korviaan myöten rakastunut elämänsä naiseen. Häntä elokuva antaa ymmärtää.
Mutta ei sen enempää Jokerista, sillä Suicide Squad ei ole hänen elokuvansa. Ayer on toiminut viisaasti jättämällä helposti show´n varastavalle hahmolle rajatusti ruutuaikaa. Sen sijaan hän marssittaa esiin uusia hahmoja, jotka ovat suurelle yleisölle pääosin entuudestaan tuntemattomia. Sucide Squad on valtion palvelukseen koottu ryhmä ”pahoja ihmisiä, jotka voivat saada aikaan hyvää”; ryhmä sekopäitä ja rikollisia, jotka voi paiskata itsemurhatehtäviin, sillä heillä ei kuulemma ole mitään menetettävää. Ryhmän selkeiksi johtotähdiksi Ayer nostaa Deadshotin (Will Smith) ja Harley Quinnin (Margot Robbie). Se on fiksu draamallinen päätös verrattuna Joss Whedonin Avengerseihin, joissa joka ikiselle supersankariryhmän jäsenelle on yritetty ängetä saman verran tekemistä.
Ryhmälle antaa katu-uskottavuutta sen diversiteetti. Siinä missä Nolanin ja Snyderin DC-universumiin sijoittuvat elokuvat ovat valkoisten rikkaiden heteromiesten juhlaa, voisi melkein kuka tahansa tämän itsemurhayksikön jäsen aidosti virua tällä hetkellä jossakin amerikkalaisessa vankilassa. Tämä lisää paitsi elokuvan korrektiutta, myös sen viihdyttävyyttä. Sarjakuvafilmatisointien kliseisiin paatunut katsojakin voi toisinaan huomata tulleensa elokuvan yllättämäksi.
Ayer hyödyntää älykkäästi tuttuja genreaineksia, samalla etäännyttäen katsojan niistä. Turhanpäiväinen pahis toimii lopulta scifistä tuttuna id-koneena: salattujen halujen artikuloijana. Sen tehtävä on paljastaa, että lopulta pahuus on vain kuori, jonka alta paljastuu unelmia. Vaikka Suicide Squad tuntuu toisinaan vain esittävän sarjakuvafilmatisointia guantanamomaisine näkyineen ja vieraannuttavine musiikkivalintoineen, tekee se silti koko touhusta oudolla tapaa liian todellisen ja asettaa apokalyptiset näyt milteipä surrealistiseen valoon. Tässä voi olla aistivinaan myös ohjaajan ja studion välisen kuilun tuottaman kitkan.
Studion ja Ayerin visiot tempovat elokuvaa eri suuntiin, mutta lopputulos on kaikessa ironisessa etäännyttävyydessäänkin uniikilla tapaa koskettava. Jos jaksaa istua läpi pakolliset yhteenotot cgi-möllien kanssa, katsoja palkitaan hahmoilla, joiden puolesta aidosti harmittaa elokuvan kyynisen lopetuksen koittaessa. Amerikkalainen oikeuslaitos ei lopulta toivo rikollisten kuntoutuvan, se tahtoo vain lukita ne tuonne jonnekin.
Tarinan pahis on lopulta Batman, joka erottaa rakastavaiset Harley Quinnin ja Jokerin toisistaan ja Deadshotin tyttärestään. Ayerin elokuva pakottaa meidät kuulemaan tarinan, mitä Batman ei tahdo kuulla: sen, mistä rikollisuutta tuottavat arvet ovat peräisin.