Paluu 1800-luvulle on totta. Menneisyys nielee tulevaisuuden

Karl Marxin (vasemmalla) kuva on peräisin Pääoman kannesta (Moskova, Progress 1971). Thomas Pikettyn kirjan kansi ja kuva Pikettystä oikealla ovat kirjan julkaisseen Inton lehdistömateriaalia.

 

Teksti: JORMA MÄNTYLÄ
Taloustutkija
Thomas Piketty varoittaa suurteoksessaan pääomatulojen liikakasvusta. Pääoma 2000-luvulla on poikkeus taloustieteen neoklassisessa valtavirrassa, jonka mukaan kapitalismin ongelmat johtuvat työläisten liian suurista palkoista.

Pitihän se lukea, ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn (s. 1971) kohuttu 630-sivuinen kirja Pääoma 2000-luvulla. Onko se esikuvansa Karl Marxin Pääoman veroinen teos? Tätä sopii kysyä juhlavuonna, kun tulee kuluneeksi 150 vuotta Marxin pääteoksen Pääoman ilmestymisestä. Empiirisen taloustieteen alueella Piketty toteuttaa osin mitä Karl Marxilta jäi kesken. Filosofiassa Piketty ei yllä Marxin tasolle. Ei hän sitä ehkä yritäkään.

Karl Marxin (1818–1883) pääteoksen Pääoman ensimmäinen osa ilmestyi 14.9.1867. Kirjasarjasta piti tulla viisiosainen, mutta vain kolme osaa ilmestyi, ja niistäkin kaksi postuumisti työtoveri Friedrich Engelsin toimittamana.

Thomas Piketty tietää tämän. Hän sanoo suhtautuneensa ensin vihamielisesti vasemmistoon, mutta törmäsi väkisin Marxiin valittuaan tutkimusaiheekseen eriarvoisuuden. Piketty on lukenut Marxia ja tuntuu ymmärtäneen tämän suuruuden. Ehkä siksi kirjan tahaton diskurssi on ”haluan Marxiksi Marxin paikalle”. Piketty on ikään kuin toteuttavinaan Marxin kesken jääneen työn.

Yhdessä asiassa Piketty on Marxia parempi. Pääoma 2000-luvulla on helppolukuinen, ja sitä täydentävät hauskat viitteet kaunokirjallisuuteen. Pääoma 2000-luvulla on journalistisesti kirjoitettu, ja niinpä 630-sivuisen tiiliskiven lukee iloiten ja nopeasti. Samaa ei voi sanoa Karl Marxin Pääomasta, jota leimaa hegeliläinen mystiikka, vaikka Marx yritti pyristellä siitä irti.

Pikettyn teoksesta löytyy paljon tutkimustuloksia, jotka ovat helposti sovellettavissa nykyvasemmiston politiikkaan.

Oikeisto on kauan väittänyt, että julkistalous on tehoton ja tuottamaton. Yksityinen on kannattavampi, tehokkaampi ja joustavampi. Näin on perusteltu laajoja yksityistämistoimia 1970-luvun lopulta lähtien. Huippuunsa tämä tuli 1990-luvulla, kun entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden valtionomaisuudet ja tehtaat yksityistettiin. Piketty osoittaa, että talouskasvu oli nopeimmillaan toisen maailmansodan jälkeen 1970-luvun lopulle. Talouskasvu hidastui, kun yksityistämiset alkoivat, eikä ole noussut valtiojohtoisen ajan tasolle. ”Valtiojohtoisuudesta ei ole haittaa.”

Oikeisto on samoin väittänyt, että julkistalous saa säästöjä sekä hyviä myyntituloja, kun valtion ja kuntien toimintoja yksityistetään. Piketty osoittaa, ettei säästöjä ole tullut, vaan julkistalouksien velkaantuminen on kasvanut yksityistämisten aikakaudella. Hän päätyy samaan tulokseen kuin ruotsinsuomalaisen Laura Hartmanin tutkimusryhmä, jonka mukaan Ruotsin kunnat ja valtio eivät ole säästäneet yksityistämisten avulla.

Suomessa säästömantraan uskotaan. Soten pääarkkitehti Tuomas Pöysti sanoo hallituksen tavoittelevan kolmen miljardin säästöjä ”vaikka tiukkaa tekee” (HS 16.1.17). Piketty esittää varoittavana esimerkkinä tuhlauksesta ja tehottomuudesta Yhdysvaltojen yksityisen terveydenhuollon. Se on kaksi kertaa Euroopan julkista terveydenhuoltoa kalliimpi, ja silti 40 miljoonaa ihmistä on sen ulkopuolella.

Entä Pikettyn tutkima eriarvoisuus? Kaikkitietävä Esko Valtaoja uhoaa miten hyvin menee. Köyhyys vähenee ja hyvinvointi lisääntyy. Pikettyn perusteesi on, että olemme palaamassa 1800-luvulle. Eriarvoisuus kasvaa ja on vaara, että menneisyys nielee tulevaisuuden. Hän on tutkinut tulonjakotilastoja 1700-luvulta alkaen ja todennut niiden noudattavan useimmissa maissa U-käyrää. Pääomatulojen osuus oli korkeimmillaan 1800-luvun lopulla, kunnes laski voimakkaasti maailmansotien aikana ja pysyi alhaisena 1970-luvulle asti. Yksityistämiset sekä pääomatulojen veronkevennykset ovat kääntäneet käyrän nousuun. Aivan omille teilleen on karkaamassa eniten ansaitseva kymmenesosa väestöstä, ja sen keskuudessa vielä rikkain prosentti.

Rikkain kymmenys omisti Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa 90 prosenttia varallisuudesta. Osuus putosi sotien ja progressiivisen verotuksen takia 60 prosenttiin 1970-luvulla, mutta alkoi jälleen kasvaa. Piketty varoittaa, että jos pääomatulojen ja perintöjen verotusta kevennetään, varallisuuserot palaavat 1800-luvun tasolle. Jo nyt 2010-luvulla varallisuus jakautuu suurin piirtein samoin kuin 1900-luvun taitteessa. Maailman varakkain prosentti omistaa puolet varallisuudesta ja kymmenesosa omistaa 80–90 prosenttia varallisuudesta. Köyhin puolikas maailman väestöstä omistaa alle 5 prosenttia.

Tulonjakotilastojen mukaan olemme palaamassa 1800-luvulle. Esko Valtaojan todistelut ovat muunnelmia valkovenäläisen emigrantin Simon Kuznetsin (1901–1985) 1950-luvulla tekemistä tutkimuksista, joiden mukaan tulonjaon U-käyrä ei pitänyt paikkaansa, vaan tosiasiassa tuloerot pienenivät ja U on nurinpäin. Piketty kritisoi Nobel-palkittua Kuznetsia.

Paljonko on paljon?

Eli miten pääoman tuotto pitäisi oikeudenmukaisesti jakaa? Klassiset liberalistit ajattelivat, että kaksi kolmannesta pitäisi jakaa palkkatuloina ja kolmannes pääoman omistajille. Tästä osuudesta noin 10 prosenttia on vielä kiinteän pääoman kuluja, kuten kiinteistöjen, koneiden ja laitteiden ylläpitoa ja uusimista. Jakauma oli pitkään taloustieteessä yleisesti hyväksytty.

Suomessa Esko Seppänen on pitkään varoitellut palkkatulojen osuuden laskusta. Niiden osuus kansantulosta on supistunut 58,7 prosentista 48,6 prosenttiin (KU 17.12.16). Luku ei ole yhteensopiva Pikettyn kirjan jälkipuheen kanssa, jonka on kirjoittanut Markus Jäntti.

Entä mistä kiistelty eriarvoisuus johtuu? Thomas Piketty toistaa ja toistaa matemaattista epäyhtälöä r > g, missä r on pääoman tuottoaste ja g on talouskasvu. Eriarvoisuus lisääntyy, koska pääoman tuottoaste on talouskasvua suurempi. Epäyhtälö ei ole Marxilta, ja pitääkö se edes paikkansa? Minusta on aivan mahdollinen tilanne, että pääoman tuottoaste voi olla talouskasvua pienempi.

Kaavan takia Pikettystä ei tule ”Marxia Marxin paikalle”. Hän ei ymmärrä Marxin arvoteoriaa. Eriarvoisuuden lähde on työvoiman osto- ja myyntitapahtuma. Liberalistit näkivät sen ekvivalenssien vaihtona, mutta Marxin mukaan se ei ole tasa-arvoinen tapahtuma. Toinen osapuoli maksaa työn todellista arvoa pienempää palkkaa ja anastaa välistä lisäarvon. Siitä kapitalisti saa lopulta liikevoiton. Marx lainasi italialaista sananlaskua: dove è egualitá, non é lucro (missä on tasa-arvoa, siellä ei ole voittoa). Marx piti ristiriitaa kapitalismin liikkeellepanevana voimana, josta niin kapitalisti kuin työläinen ovat riippuvaisia.

Toinen kohta, missä aloin epäillä Pikettyn Marx-ymmärrystä, on kiistelty voittosuhteen laskutendenssin laki. Ensin Piketty hyökkää sitä vastaan, mutta myöntää silti sen nostavan esiin todellisen ongelman. Marx ei väitä sen olevan lopullisen tuhon syy, kuten Piketty kuvittelee. Silti voittosuhteen lasku riittää hyvin selittämään vaikkapa Nokia-katastrofin. Matkapuhelinten voittosuhde putosi niin alas, että lopulta Nokia myi tuotannon Microsoftille.

Vielä ikävämpi on Pikettyn ylimielinen käsitys työttömyydestä. Hänen mukaansa työttömyys on halpaa lystiä, vain 1–2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Paljon isompi ongelma ovat eläkkeet, 10–15 prosenttia bruttokansantuotteesta. Piketty ei taloustieteilijänä ymmärrä työttömyyden sosiaalisia ja poliittisia seurauksia, kuten yleistyvää maahanmuuttovastaisuutta.

Kapea-alainen taloustiede paljastuu myös suhtautumisessa yhteisvaluutta euroon. Piketty näkee oikein, että euro antoi Saksalle devalvaatioedun, kun muut euromaat revalvoivat valuuttansa ja menettivät kilpailukykynsä. Siksi Saksa menestyy ja heikot euromaat nääntyvät. Ne velkaantuvat Saksalle, joka imee ne vähitellen kuiviin ja alistaa periferioikseen, euroajan siirtomaiksi. Eriarvoisuuden estämiseksi pitää luoda poliittisesti demokraattinen tulonsiirtomekanismi. Piketty vaatii Euroopan laajuisilla vaaleilla valittavaa unionin presidenttiä sekä euroalueen valtiovarainministeriötä.

Suostuvatko pohjoiset euromaat elättämään heikompia etelän euromaita? Nettotappio EU:ssa kasvaisi ja muuttuisi pysyväksi. Voiko kreikkalaiset ja espanjalaiset kasvattaa muutamassa vuodessa toimimaan taloudessa kuten saksalaiset? Välimeren maissa ja Irlannissa suhde valtioon ja rahaan on erilainen kuin protestanttisessa pohjolassa. Pikettyn mukaan euron tulevaisuus on heikko ilman demokraattista tulonsiirtomekanismia.

Thomas Pikettyn ansio on suunnaton empiirisen aineiston käyttö, johon Karl Marxin ajan suppea aineisto ei antanut mahdollisuuksia. Silti hän päätyy Marxin kanssa samantapaisiin johtopäätöksiin, vaikka on olevinaan eri mieltä.

Pikettyn vastalääkkeet pääoman saalistukselle ovat vasemmiston hyväksyttävissä: progressiivinen pääomavero, perintö- ja varallisuusveron kiristäminen sekä koulutuksellinen tasa-arvo. Hän ei siis esitä paluuta valtiojohtoiseen sosialismiin, vaan eräänlaista J.S. Millin sosiaaliliberalismia.

Vasemmisto voisi vaatia enemmänkin, kuten luonnollisten monopolien palauttamista julkiseen omistukseen (vesi- ja sähkölaitokset, jätevesipuhdistamot, liikenne ja IT-infra) sekä eläkerahastojen kansallistamista.

Perintö- ja varallisuusverojen keventäminen ja poistaminen lisää eriarvoisuutta, ja sen Piketty osoittaa. Suomen varallisuusveron lakkauttaminen oli eriarvoisuutta lisäävä vasemmiston megamunaus, ja se on näkynyt vaaleissa. Perintöverotuksen keventäminen ja poistaminen on eriarvoisuuden lisäämistä, koska toisilla on silloin työtä tekemättä etulyöntiasema muihin verrattuna. Ranskalainen sosiologi Emile Durkheim (1858–1917) ehdotti omistusoikeuden raukeamista ihmisen kuoltua.

Tärkeimmäksi tasa-arvon lisääjäksi Piketty nostaa koulutuksen. Julkinen ja maksuton koulutus mahdollistaa säätykierron. Korkeakoulujen lukukausimaksut pitäisi vasemmalta ampua alas suorasuuntauksella kovapanoksin. Maksullinen koulutus ja kevyt pääomatulojen verotus ovat eriarvoisuuden valamista teräsbetoniin.

Thomas Pikettylle voisi hyvin myöntää taloustieteen Nobel-palkinnon, toisin kuin Bengt Holmströmille, joka televisiohaastatteluissa syyttää Suomen talousvaikeuksista työläisten liian suuria palkkoja.

|||

Thomas Piketty: Pääoma 2000-luvulla. Helsinki 2016: Into-kustannus. 630 sivua, suom. Marja Ollila ja Maarit Tillman-Leino. 22,90 €.

|||

Lisää aiheesta:

Esko Seppänen: Verottaja suosii suurituloisia nollaveroilla  (Kansan Uutiset 17.12.2016)

Leave a Reply