HEIKKI SUOMINEN
New Jerseyssa toimivan Princetonin yliopiston professori Jan-Werner Müller (s. 1970) hahmottelee kirjassaan populismin nousun syitä ja pyrkii antamaan eväitä keskustella populistien esiin nostamista ongelmista ilman, että hyväksytään heidän kärjistyksensä ja yksinkertaistuksensa. Populistiin ei Müllerin mukaan pure tosiasiat, mutta hyvin perustellut argumentit saattavat tepsiä. Kirja ilmestyi ensi kerran vuonna 2014 englanniksi ja viime vuonna saksaksi.
Kirjan rakenne on selkeä, mutta sisältö on ehkä hieman vaikeasti jäsenneltävissä. Aihe on hankala ja monet termit ja käsitteet jäävät vähälle käsittelylle. Ensimmäinen luku on otsikoitu Mitä populistit sanovat? Toisessa pääluvussa Müller käsittelee sitä, miten populistit toimivat päästyään valtaan. Kolmannessa ja viimeisessä luvussa Müller käsittelee keinoja keskustella populistien kanssa. Lopuksi Müller esittää seitsemän teesiä populismista.
Müllerin mukaan liberaali terapeuttinen ja holhoava asenne, jossa ikään kuin hoidetaan vihan ja pelon tunteita, ei sovi torjumaan populismia. Populismissa ei ole myöskään kyse pelkästä ohimenevästä protestista. Populisteja on tällä hetkellä vallassa eivätkä he vallassa ollessaan voi protestoida itseään vastaan. Vaihtoehto ei ole sekään, että suljetaan populistit tykkänään keskustelusta, koska ulossuljettuna heidän käsityksensä vain vahvistuvat entisestään. Müller antaa ymmärtää, että ehkä parempi asenne olisi suhtautua populistiin hieman kuin juopuneeseen juhlissa: törkeästä käytöksestään huolimatta hän saattaa lohkaista jotain osuvaa isännästä ja tämän vieraista, tässä tapauksessa länsimaisesta liberaalista demokratiasta. Esimerkiksi demokratian rikotuista lupauksista.
Mitään patenttiratkaisua ei Müllerin mukaan ole olemassa, mutta joitakin ohjeita populismin tunnistamiseen ja käsittelemiseen voidaan hänen mukaansa antaa. Populismi on demokratian rappeutunut muoto, josta ei ole muodostettu teoriaa eikä selkeitä ja johdonmukaisia kriteereitä. Populistisia suuntauksia on erilaisia. Esimerkiksi populismi Euroopassa on hyvin erilaista kuin populismi Pohjois-, Keski- tai Etelä-Amerikassa.
Kirja tulee sopivasti tähän kovin kummalliseen ja nopeasti muuttuvaan poliittiseen ja sosioekonomiseen maailmanaikaan. Populismin tutkijallakin on tekemistä pysyäkseen populistien vauhdissa mukana. Jo pelkästään Donald Trumpin virkaanastujaispuhe olisi antanut uutta lähdemateriaalia populismin oppikirjaan, toteaa Müller tammikuussa 2017 lisätyssä esipuheessaan.
Populismiin viitataan Müllerin mukaan ennennäkemättömän taajaan, erityisesti parin viime vuoden aikana Yhdysvalloissa. Useimmiten sanaa käytetään hänen mukaansa vallanpitäjien vastustamisen synonyymina riippumatta poliittisista suuntauksista. Puhutaan Donald Trumpin populismista, mutta myös Bernie Sandersin populismista. Jossakin määrin jokainen poliitikko on hieman populisti siinä mielessä, että haluaa kuulostella, mitä niin sanotut tavalliset ihmiset ajattelevat ja tuntevat. Poliitikko voidaan myös leimata populistiksi mikäli hänestä ei pidetä. Syytös populismista voi olla itsekin populismia. Ensisijaisesti populismi yhdistetään Müllerin mukaan tiettyihin tunnetiloihin: populistit ovat vihaisia, turhautuneita tai kaunasta kärsiviä. Mutta populismia voidaan pitää tästä huolimatta tai juuri tämän takia jopa demokratian aitona äänenä.
Te ette kuulu kansaan – populisti on moniarvoisuutta vastaan
Vaikka teoriaa populismista ei ole, Müllerin mukaan eräitä ehtoja siitä kuitenkin voidaan esittää. Välttämätön, vaikkakaan ei riittävä ehto on kriittisyys eliittejä kohtaan. Toiseksi populistit ovat Müllerin mukaan aina moniarvoisuuden vastaisia väittäessään, että he yksin edustavat kansaa.
Müllerin mukaan populismin logiikkaan kuuluu, että empiiristä todistusta omien väitteiden tueksi ei tarvita. Populistin vaihtoehtoinen fakta on näin ollen moraalinen väite ja sen tarkoitus on antaa ymmärtää, että se joka ei kannata populistia, ei välttämättä ole kunnon ihminen. Populisti väittää, että me olemme 100 prosenttia ja kysyy, keitä te olette? Muut voidaan sysätä syrjään ja sanoa, että te ette kuulu kansaan. Müllerin mukaan esimerkiksi Trumpin virkaanastujaispuhe oli kuin maa olisi juuri vapautunut vieraan vallan alta.
Kansalaisyhteiskunnan kaikki sellainen toiminta, joka uhkaa populistien symbolista ja moraalista oikeutta edustaa yksinään kansaa on populisteille uhka. Tämän vuoksi muun muassa kansalaisjärjestöt ja journalistit on Müllerin mukaan pyrittävä vaientamaan. Esimerkiksi Vladimir Putinin Venäjä pyrkii tekemään lähes kaikkensa viedäkseen kansalaisjärjestöiltä uskottavuuden väittämällä näitä ulkovaltojen hallitsemiksi agenteiksi.
Populistit pyrkivät valtaamaan valtionhallinnon
Populismin ero diktatuuriin on, että populistit tekevät useimmat asiat avoimesti. Kansalle on puhuttava avoimesti, koska oikeutus tekemisiin saadaan sillä, että heidän katsotaan edustavan kansaa. Tämän takia esimerkiksi skandaalit eivät useinkaan vahingoita populistijohtajia. Edes populistipoliitikkojen ilmiselvät valheet tai heidän korruptiotuomionsa eivät välttämättä horjuta heidän kansansuosiotaan. Jos kannattajien mielestä populistipoliitikot ehkä valehtelevatkin, niin he uhrautuvat ja valehtelevat ainoastaan meidän, aidon kansan puolesta.
Populistijohtajat Müllerin mukaan nimenomaan luovat rajoitteita. Lakimuutokset ja muut toimenpiteet hyödyttävät heitä, pitävät arvostelijat kurissa ja auttavat heitä pysymään vallassa. Huomattavaa populismissa on erityisesti vihamielisyys perustuslakia vastaan, jonka tehtävä on turvata demokratiaprosessi ja erilaisten ihmisten oikeudet. Konfliktit ja eripura ovat Müllerin mukaan demokratian keskeisiä piirteitä, joita nimenomaan ei pidä siirtää syrjään.
Populisti Müllerin mukaan todellisuudessa tukahduttaa kansan äänen väittäessään edustavansa vain yhtä ja ainoaa kansaa. Kun populistinen poliitikko sanoo edustavansa kansaa, hän sivuuttaa sen, että kansa ei ole yksi, vaan monta: kansalla on aina yhtä monta ääntä kuin on kansalaisia. Demokratia edellyttää moniarvoisuutta, reiluja ehtoja elää yhdessä vapaina ja tasa-arvoisena, mutta auttamattoman erilaisina kansalaisina. Esimerkiksi pelkkä EU-kritiikki ei Müllerin mukaan tee perussuomalaisistakaan populisteja, vaan väite, jonka mukaan he yksin edustavat todellisia suomalaisia. Sama pätee myös talouskuripolitiikan kritiikkiin. Müllerin viittaa tässä Kreikan vasemmistopopulistien suuntaan ja sanoo, että olisi parempi puhua uusien enemmistöjen rakentamisesta talouskuripolitiikkaa vastaan kuin viittoilla kansan rakentamisen suuntaan.
Toisinaan on väitetty, että populistit päästyään valtaan ja saadessaan vastuuta ikään kuin sopeutuisivat osaksi vallitsevaa järjestelmää tai että heidän politiikkansa olisi tuomittu epäonnistumaan. Näin ei Müllerin mielestä välttämättä ole. Populismi on uhka demokratialle vaalien jälkeenkin. Populisti voi aivan hyvin jatkaa populismiaan myös valtaan päästyään, kuten Hugo Chávez Venezuelassa tai Recep Tayyip Erdoğan tällä hetkellä Turkissa. Oikeutus populistin politiikalle tulee edelleen yhden ja ainoan kansan yksinomaisesta edustamisesta vaalien jälkeen.
Vaalien jälkeen populistin tavoitteena on Müllerin mukaan kaapata valtiokoneisto. Tällainen kaappaus on käynnissä Turkin lisäksi esimerkiksi Unkarissa ja Puolassa. Näissä maissa valtaan päässeet populistit valtaavat oikeuslaitoksen ja muun hallintokoneiston varmistaakseen itselleen suotuisat virat ja päätökset sekä kyetäkseen pysymään vallassa seuraavien vaalien jälkeenkin. Omissa puheissaan he sanovat, että kansa on ottanut nyt saanut valtion hallintaansa ja vihdoinkin päästään toteuttamaan sitä kansan aitoa tahtoa, jota eliitti on tähän saakka halveksinut.
Yksi tahto – yksi oikea toteutustapa
Kirjan lopussa Müller käsittelee kysymystä, miksi Euroopasta on tullut poikkeuksellisen haavoittuvainen populisteille 1970-luvun puolivälistä lähtien ja erityisesti viime vuosina. Kriisi, kuten maahanmuutto, eurokriisi ja hyvinvointivaltion alasajo eivät välttämättä hänen mukaansa tuota populismia muutoin kuin silloin kun vanhat puoluejärjestelmät ovat hajoamassa. Müllerin mukaan demokratioilla pitäisi olla keinot korjata itseään, mutta erityisesti eurokriisin kohdalla demokraattinen korjausmekanismi ei toimi.
Syy on Müllerin mielestä siinä, että ratkaisu eurokriisiin on ollut teknokraattinen, ei demokraattinen. Juuri teknokratia on ratkaiseva seikka nykyisen populismin nousun kannalta, koska myös teknokraattinen ratkaisu esittää, että on vain yksi oikea poliittinen ratkaisu. Myös populismin mielestä on vain yksi aito ratkaisu, kansan tahto. Teknokratia ja populismi ovat vaihtaneet ominaisuuksia: teknokratiasta on tullut moralisointia (”te kreikkalaiset laiskat tuhlarit!”) samalla kun populismista on taas tullut bisneshenkistä lupauksilla “johtaa valtiota kuin omaa yritystä”. Sen paremmin teknokratia kuin populismikaan ei tarvitse demokraattista keskustelua, erimielisyydelle ei ole tilaa.
Müllerin havainto toimii Suomessakin. Pääministeri haluaa johtaa Suomea kuin omaa firmaansa, aina on muka vain yksi vaihtoehto jota pitää puskea härkäpäisesti eteenpäin ja perustuslakikin ihmisoikeuksineen kaikkineen vielä tunkee häiritsevästi tielle. Bisneseliitin piiristä kuuluu avoimesti haikailuja autoritaarisemman johtamisen puolesta.
Miten populistien kanssa pitäisi toimia?
Kolmannessa luvussa Müller hahmottelee tapoja, miten populistien kanssa tulisi keskustella. Hän ehdottaa, että jollakin tavalla pitäisi puhua demokratian täyttämättä jääneistä lupauksista. Onko tällaisia lupauksia koskaan edes voitu antaa on asia erikseen, mutta jollakin tavoin kollektiivisen oman kohtalon hallinnan vetovoima tulisi ottaa huomioon.
Müllerin mukaan yksi tapa on elvyttää puoluejärjestelmää, koska sen enempää puolueet kuin puoluejärjestelmätkään eivät enää täytä tehtäviään. Erityisesti niissä maissa, joissa on heikko tai luhistunut puoluejärjestelmä, ovat populistien mahdollisuudet kasvaneet suuresti, kuten esimerkiksi 1990-luvun Italiassa on käynyt Silvio Berlusconin kanssa.
Entä miten tulisi vastata populistien haluun sulkea pois tietyt kansanosat? Müller käsittelee asian lyhyesti, mutta vastaus on silti selvä ja ainoa oikea. Hänen esittää, että kysymystä siitä kuka on ja kuka ei ole poliittisen yhteisön jäsen ei ratkaista lopullisesti, vaan keskustelun tulisi olla prosessi, demokraattista keskustelua. Samantapaista lähestymistapaa Müller ehdottaa myös moniarvoisuudesta ja vapaudesta keskusteltaessa.
*