Nyt napsahti #Suomi100

ANNE SOIMAJÄRVI
Tulin kotiin töistä, kaupan kautta, kävellen ja kahdella bussilla. Loppumatkasta nousi armoton kiukku mieleen. Kuoriuduttuani ulkovaatteista pudotin kassit keittiöön, astelin olohuoneeseen, painoin läppärin avautumaan ja istuin sohvalle. Kissa koetti puskea huomiota itselleen, mutta hetkeen en voinut reagoida – olin mykkä.

Eilen sain ystävältä hätääntyneen viestin, jossa hän kertoi lastensuojelun toimista ja pelostaan, että lapsi huostaanotetaan mielivaltaisesti. Tunnen perheen ja tiedän, että aihetta huostaan ei ole lainkaan. Asiaa on puitu jo kauan. Järkeä ei touhuun näy löytyvän. Lastensuojelun voimavarat, resurssien puute ja tarve saada lisää tekijöitä näyttäytyy karusti niinkin päin, että väen vängällä huolehditaan lapsista, joilla on kodissa kaikki hyvin. Kyse on vallasta ja varpaista. Astua ei saa, jos ei ole virassa oleva omainen. Voisin heittää, että kyse on yksittäistapauksesta, mutta jätän sen sanomatta. Tunnen näitä epäasiallisen kohtelun ja toimenpiteiden kohteeksi joutuneita lapsia ja perheitä kymmeniä ja tiedän kokonaisluvun olevan huomattavan paljon suurempi.

Tänään toinen ystävä surussa ja väsymyksessä tyystin murtuneena kertoi, että hänellä on nälkä. Rahat ovat niin tiukalla, että lapselle riittää ruokaa, mutta äiti pitää paastopäiviä ja itkee. Työssäkäyvä, edullisessa kunnan vuokratalossa asuva yksinhuoltaja, joka ei tasan tarkkaan rellestä rahojaan. Ei kerro kenellekään, kun se on liian noloa. Pihistää kaikesta, mistä voi ja odottaa pientä veronpalautusta. Joulu ei tule olemaan kulutusjuhla.

Esimerkkejä on ympärillä, ihan lähelläni paljon enemmänkin. #Suomi100 on jotain harmaan sumun läpi näkyvää unelmaa, jossa itsenäisyyspäivänä kuusen ympärillä käsi kädessä juhlivat jotkut muut. Ne, joilla on varaa, jotka ovat arvollisia ja arvokkaita.

Koko kansan hallitus, koko kansan edustajat, koko kansan pressa ei sallisi tätä. Mutta tämä vallan ja varan sokaisema, oman ja kaverin edun kaiken muun eteen nostava joukko sallii. Ajat kovenevat ja vauhdilla ”noille” ja meille tavallisemmille ihmisille. Arvo mitataan rahassa ja on helppo nähdä, kuka on minkäkin ansainnut päättäjien mielestä.

Minä huudan ja itken ja leikitän sitten kissaa. Ensimmäinen viikko vajaan kuukauden sairasloman jälkeen taas työssä kiinni on puolivälissä. Sairastan masennusta, oli pakko ottaa hetkeksi sairasloma vastaan, jotta selviäisin. Nämä päivät eivät mieltä ylennä ja auta paranemaan.

Sisuuntuminen saa minut hetkeksi niin sanotusti voimaantumaan. Talvikengässä kastui sukka, pohja on rikki, mutta se ei minua haittaa. Voin ostaa päivänä minä tahansa uudet kengät. Entä ne, jotka eivät voi ostaa? Edes kirpputorilta pariin viikkoon?

Minä en voi  ostaa mieltä ja jaksamista. Enkä auttaa jokaista jonkinlaisen avun tai tuen tarpeessa olevaa ystävää saati vierasta. Sen kanssa elän.

Ja yhden voin tehdä. Voin olla äänessä, voin olla kääntämättä selkää. Ja hevonkukkanen sentään, koskaan en lopeta!

Kirjoittaja rakastaa kissoja, musiikkia, lapsia, mökkeilyä ja pohtimista eikä luovu toivosta maailman ja ihmisten suhteen.

*