Teksti: LARS KIHLSTRÖM
Saamelaisveri (Sameblod) on sisuksiin saakka satuttava ja samalla kaunis elokuva. Se on rasismin riisumista näkyväksi. Se on omankin kansallisen tarinamme häpeällisen luvun valoon tuomista. Saamelaisveri huutaa tarinansa kautta sen saman viestin, joka kuuluu kaikkialta sieltä, minne eurooppalaisen kolonialismin jalat ovat yli 500 vuoden ajan astuneet polkemaan alkuperäiskansojen oikeudet ja ihmisarvon: me olemme yhä täällä!
Viime vuonna ensi-iltaan tullut Amanda Kernellin ensimmäinen pitkä elokuva on käsittämättömän herkkävireisellä tyylillä toteutettu kuvaus saamelaisten kohtelusta Ruotsissa 1930-luvulla. Ohjaaja on haastatteluissa maininnut motivoituneensa filmin tekemiseen muun muassa siksi, että Ruotsi ei tunne saamelaisten kohtelun historiaa – mutta ei myöskään omaansa. Tässä mielessä elokuvan tapahtumien näyttämöt voisivat olla, samalla motivaatiolla, yhtä hyvin Norjassa, Venäjällä tai Suomessa. Siis missä päin tahansa Saamenmaata.
Elokuvan keskushenkilö on nuori Elle Marja, saamelaistyttö, jonka tarinaan ohjaaja on kirjoittanut paljon oman isoäitinsä elämää. Filmin alku kuljettaa katsojaa auton kyydissä kohti Ruotsin saamelaisalueita. Kolmen hengen seurueessa on vanha, harmaatukkainen Elle Marja, hänen poikansa ja pojantytär. He ovat saaneet vastentahtoisen isoäidin lähtemään pikkusiskonsa hautajaisiin. Sisarukset eivät ole nähneet vuosikymmeniin, koska Elle Marja on katkaissut kaikki siteensä saamelaisyhteisöönsä. Paikan päällä hän jopa kieltäytyy ymmärtämästä hänelle puhuttua saamea, puhuu seuralaisilleen saamelaisista samoilla rasistisilla ilmauksilla, jotka olivat vuosikymmeniä aiemmin musertaneet hänen identiteettinsä ja nostattaneet vimman tulla ruotsalaiseksi – siis hyväksytyksi.
Lapsuuden kotimaisemissaan vanha Elle Marja katselee hiihtokeskuksen ikkunasta tuntureille. Poika on lähtenyt lapsenlapsen kanssa turistihelikopterilla seuraamaan poroerottelua. Taustalla poromiesten vastuutonta moottorikelkalla ajelua taivastelleet turistit hötkyvät disko-musiikin tahdissa. Vähän aiemmin Elle Marja oli meikannut itseään huoneessaan ja viimeistellyt työn asettamalla harmaan hiuskiehkuran vasemman korvansa yläreunan päälle. Tästä Kernell siirtää tarinan Elle Marjan lapsuuteen – aikaan, josta löytyy myös selitys hiuskiehkuran asettamiseen.
Nuoren koulutytön lapsuuden kuvaus 30-luvun Ruotsin saamelaisalueella kasvaa aikaan ja paikkaan sitoutumattomaksi tarinaksi siitä, mitä rasismi, toiseuden toteuttaminen käytännössä merkitsee. Elle Marja on nimi kaikelle sille ja samalla, niin kuin jokainen ihminen, myös oma ja hyvin henkilökohtainen tarina. Kertomus yksilöstä, jolla on nimi, identiteetti, unelmat onnesta, hyväksytyksi tulemisesta, kyvystä tuottaa iloa sellaisena kuin on.
Koulu merkitsi saamelaislasten viemistä kuukausiksi pois kodeistaan. Se merkitsi myös heidän irrottamistaan omasta kielestään – saamen kieli oli kielletty. Näihin lapsiin kohdistettiin kirjaimellisesti pakkoruotsia. Assimilaatiopolitiikan tavoite oli juuria saamelaisista pois heidän oma kulttuurinen viitekehyksensä. Lapset kyllä pukeutuivat perinneasuihinsa, mutta sekin merkitsi vain leimaamista; saamelaisilla oli omat luokkansa ja asu antoi muille oikeuden rasistisiin, ihmisarvoa alentaviin ja koko ihmisyyden riisuviin huutoihin ja asenteisiin.
Keltaiset ja muun väriset pakolliset kolmiot, onhan niitä nähty ja käytetty perusteena ihmisarvon riistämiselle. Elle Marja saa kumppaneineen kuulla olevansa likaisia ja haisevia eläimiä. Ja sellaisena hänet yksi kantaruotsalainen jätkäjengi myös pahoinpitelee.
Elle Marja varastaa pyykkinarulta ruusumekon ja kätkee kaikki saamelaisuuteen vihjaavat elementit päältään. Eikä se riitä; hän yrittää vimmaisesti pestä purossa pois itsestään kaiken tuoksun, joka paljastaisi etnisen taustan. Sen pahan hajun. Tämä riipaisee katsojana minua niin voimakkaasti, että henki salpautuu.
Näemmekö me omassa kansallisessa yltiöylpeydessämme, mitä kaikkea tulemme vaatineeksi muualta tänne tulleilta, että saamme sanottua sen ”hyvä jätkä”? Mitä kauheaa me olemme tehneet maassa maan tavalla -mantralla ihmisille, jotka kunnioittavat lakejamme, mutta omaavat hieman standardistamme poikkeavia tapoja tai pukeutuvat värikkäämmin tai tuoksuvat erilaisille hajusteille?
Kouluun saapuvat eugeniikan spesialistit. Kalloja mitataan, lapset pakotetaan alastonkuvauksiin. Elle Marja kysyy opettajaltaan, miten hän voisi valmistua opettajaksi. Et voi, kertoo opettaja. Syy on se, että saamelaisena tytön saama perusopetus ja kyvyt eivät koskaan riitä siihen. Toisin sanoen: virkakielto. Valkoista herrarotua alempi älykkyys.
Saamelaisnuori ei hellitä vaan lähtee Uppsalaan ”ruotsalaistumaan” katkaisten samalla siteensä perheeseensä. Hän on ruusumekossaan, valeruotsalaisena, tutustunut tansseissa nuoreen, jonka varakkaan perheen osoitteen Uppsalassa hän oli painanut mieleensä.
Tarina ei anna armoa. Pukeutuupa miten tahansa, yrittääpä miten tahansa olla jotain muuta kuin on, epäonnistuu. Elle Marjaa pyydetään joikaamaan, hän on ulkopuolinen, toinen, tänne kuulumaton. Ihan jees siis mutta NIMBY.
Filmin herkkyys ja väliin ahdistava realistisuus perustuu paitsi viisaaseen ja tarkkanäköiseen käsikirjoitukseen ja kuvaukseen, niin myös näyttelijöihin. Elle Marjaa esittävä Lene Maria Sparrok, nuori saamelainen, on häkellyttävän hyvä. Sitä herkkyyttä on myös hänen pikkusiskoaan näyttelevässä pikkusiskossa Mia Sparrokissa.
Kernell päättää elokuvansa ainakin minun mielestäni taisteluhuutoon. Elle Marja palaa kirkkoon muun väen poistuttua, avaa pikkusiskonsa arkun, asettaa päänsä vainajan viereen ja sanoo: ”Anna anteeksi.” Lopuksi näemme hänet kiipeämässä vaivalloisin mutta päättävin askelin kivistä tunturirinnettä sen huipulle, luovan katseensa yli saamelaisten ikiaikaisen maiseman. Viimeisissä kuvissa kamera kuljettaa katsojaa saamelaisasumusten läheisyyteen. On syvä hämärä, Ihmisiä ei näy, kotien ja suojien vierillä on mönkijöitä, ehkä joku moottorikelkka. Sävyt ovat lähes dystooppisia. Odotan jotain tapahtuvaksi. Ei tapahdu, elokuva loppuu. Katsoja jää tuoliinsa pohtimaan, mitä viimeiset kuvat kertoivat minulle – koko elokuvan lisäksi.
Oli oltava hetki hiljaa. Annettava tunteen tulla ulos. Tämä ei ollut elokuva Ruotsin saamelaisten historiasta. Se oli tarina saamelaisten historiasta. Oman maani historia ei anna tässä suhteessa mitään tilaa kaunistella teemaa.
Suomalaista kolonialismia
Tänään vietetään Saamen kansallispäivää, 101:n kerran muuten! Päivää vietetään yhä vain niin, että Suomi ei ole ratifioinut ILO 169-sopimusta, jolla vahvistetaan alkuperäiskansojen oikeuksia. Kataisen hallituksella asia oli sentään ohjelmassa, vaikka se ei sitten läpi mennytkään. Sipilän hallitus ei tätä keskeisen asiakirjan vahvistamasta sisällyttänyt ohjelmaansa. Suomen hallitus kipuilee asiassa maaoikeuksien ja luonnonvarojen käytöstä päättämisen vuoksi. Asialla onkin suuri merkitys saamelaiskulttuurin kannalta.
Maankäyttöön ja luonnonvaroihin liittyy laajalti koko saamelaisidentiteetti; perinteisten saamelaisten elinkeinojen kuten poronhoidon ja kalastuksen vaikeuttaminen ovat suoraan kytköksissä myös kielen säilymiseen. Kolmesta eri saamen kielestä kolttasaamea puhuu enää noin 400 ihmistä. Käsivarren alue on laajamittaisten hankkeiden kohteena – ne yhdessä uhkaavat lopettaa muun muassa porosaamelaisten perinteisen ”jutaavan”poronhoidon. Suunniteltu rautatie olisi elinkeinolle samanlaista myrkkyä kuin rautateiden rakentaminen tasankointiaanien biisonipreerioiden läpi. Kaivoshankkeet eivät merkitse vain työpaikkoja. Niihin sisältyy kohtalokkaitakin uhkia saamelaisten elinkeinon ydinalueilla.
Juuri päättyneen presidentinvaalin kampanjoista vain Merja Kyllönen ja Pekka Haavisto vierailivat saamelaisalueilla. Tässä kiteytyy kuvaava kipukohta alkuperäiskansojen oikeuksiin suhtautumisessa. Vaikka lait ja asetukset niin edellyttäisivät, heitä ei kuunnella heitä koskevien lakien ja asetusten valmisteluissa. Viime ajoilta tästä ovat esimerkkinä vaikkapa metsähallituslaki ja Tenojoen kalastuslaki sekä viimeisimpänä Saamelaiskäräjälaki, jossa on kyse niinkin suuresta asiasta, kuka päättää ketkä ovat saamelaisia ja näin ollen äänioikeutettuja saamelaiskäräjien vaaleissa. Nyt tämä määrittelyoikeus on luisumassa Suomen viranomaisille. Suostuisitko sinä siihen, että vaikkapa saksalaiset päättäisivät, ketkä ovat suomalaisia? Eduskunnan apulaisoikeuskansleri ja perustuslakivaliokunta totesivat viime vuonna, että saamelaisia ei kuultu tarpeeksi Tenojoen lohilaissa. Se ei estänyt lain hyväksymistä. On kyse kuulluksi tulemisesta, nähdyksi tulemisesta. Ja siitä, että se myös merkitsee jotain.
Saamelaiset ovat EU-alueen ainut alkuperäisväestö. Heidän kulttuurinsa on sykähdyttävän rikasta ja tutustumisen arvoista. Vielä enemmän: meidän kaikkien pitäisi tutustua omaan tietämykseemme Suomen ja kolmen naapurimme alueella asuvasta kansasta. Nunnukkanunnukkalailaa-tason stereotypiat pitivät ehkä liiankin kauan meidät harhassa, että ”ne ovat sellaisia”. Kiitos saamelaisten, meillä on mahdollisuus tietää enemmän!
|||
Saamelaisveri on Arthouse Cinema Niagaran (Tampereen Kehräsaaressa) kuukauden pohjoismainen elokuva. Seuraava esitys perjantaina 9.2. kello 16.30.
Lue lisää muualta verkosta:
Suoma Sámi Nuorat – SNN (Suomen Saamelaisnuoret) verkkosivu
Suoma Sámi Nuorat – SNN (Suomen Saamelaisnuoret) Facebookissa
Tietoa saamelaisista, myös Suomessa tunnetuista taiteilijoista ja artisteista
Ympäristökonfliktinsovittelu (Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa?-hankkeen materiaalia, saamelaishaastatteluja ja paljon muuta)
Davviriikalaš sámi tv-ođđasat (Pohjoismaiset saamenkieliset tv-uutiset suomeksikin tekstitettynä)
Kielensä kadottaneet lapset – näin saamen kieli pestiin pois (Yle 7.5.2017)
*