Miehet metsissä ‒ sodanvastustajien kaarti Hämeenkyrössä 2 (2)

Teksti: JUSSI NIINENMAA  

Tämä on toinen osa kirjoituksesta, joka kertoo sodanvastustajien kohtaloista Hämeenkyrössä. Talvisodan aikaan sodasta kieltäytyneitä oli hyvin vähän, mutta jatkosodasta yhdessä saksalaisten kanssa kieltäytyi moni. Hämeenkyröläisiä tuomittiin sotilaskarkuruudesta kaikkiaan 35 miestä. Tämän lisäksi henkensä menetti ainakin kahdeksan metsäkaartilaista ja viisi miestä onnistui piileskelemään koko sodan ajan.

Osa vältti tuomion suostuttuaan kiinnijäämisensä jälkeen lähtemään rintamalle. Näitä tapauksia kertyi etenkin sodan alkuvaiheessa. Lisäksi rintamalta kotiseudun metsiin lähti kymmeniä miehiä. Metsäkaartilaisia ei aluksi kovinkaan aktiivisesti etsitty, mutta kirjoituksen ensimmäisessä osassa kuvattiin jo etsinnän tehostumista, otteiden koventumista ja ensimmäisiä kuolonuhreja.

Kilpajuoksua hevosten kanssa

Helmikuun 12. päivän aamuna etsijät löysivät Pahaojan kylästä Kalle Ponkiniemen. Ensin häntä oli lyöty pistoolin perällä suun päälle, jolloin hampaitakin oli katkennut. Sitten hänelle laitettiin käsiraudat ja köydellä kiinnitettiin hevosten vetämän reen perään. Ihminen pystyy parhaimmillaan juoksemaan noin puolta hevosen saavuttamasta nopeudesta, joten välillä oli Ponkiniemi raahautunut pitkin tietä. Pidättäjät ovat kieltäneet moista tapahtuneen, vaikka useat todistajat ovat kertoneet näitä hevosilla raahauksia nähneensä, joskus oli käytetty tarkoitukseen autoakin.

Minun mummoni, Lempi Niinenmaa, kertoi itse tapauksesta, jota hän seurasi pihastaan alle kolmenkymmenen metrin päästä. Reessä olevat miehet olivat kovaan ääneen kironneet ja piiskanneet hevosta Kalle Ponkiniemen yrittäessä hoippua perässä. Kyröskoskea kohden mentäessä tultiin Ponkiniemen talon kohdalle ja siinä pysähdyttiin antamaan vuorosanat: ”Katso nyt Kalle kotoasi, se on sitten viimeinen kerta!” Vähän myöhemmin matkan varrelta, Rapion talosta, käytiin pidättämässä Eino Ojala ja Kalle Kari. Näin hevosen perässä oli köyden varassa jo kolme miestä. Vasta kirkonkylän asutuksen lähellä miesten annettiin nousta rekeen. Sen sijaan Valpon tilannekatsauksen mukaan: ”…kolme lähetettiin asianmukaista järjestystä noudattaen suojeluskuntapiirin esikunnalle.” Erikoisen tuntuinen ”asianmukainen järjestys”.

Pari päivää myöhemmin poliisit ja suojeluskuntalaiset piirittivät talon Ikaalisten Varppeessa. Talossa olivat sisällä Kalle Ponki, Eino Viitala ja Paavo Kallio talonväen lisäksi. Ponki ja Viitala antautuivat poliiseille, mutta Kalliolla oli ase ja hän oli kertonut pitävänsä sitä välttyäkseen rääkkäykseltä. ”En ikinä tanssi lahtarin pillin mukaan”, kerrotaan hänen sanoneen. Hän ampui itsensä. Hitlerin sotaa vastustaneiden riveistä oli siis jo viisi poistunut lopullisesti.

Tulitaistelu

Huhtikuun 27. päivä Valposta, Hämeenkyrön ja Mouhijärven poliiseista ja suojeluskuntalaisista koottu etsintäjoukko yllätti Mouhijärven puolelta, asumattoman talon saunalta neljän metsäkaartilaisen ryhmän. Syntyi tulitaistelu, jossa haavoittuivat vaikeasti Uuno Salomaa ja Niilo Lammela, sekä lievästi myös konstaapeli Heikki Perttu. Aluksi pakenemaan päässyt, mutta pian jalkoihinsa haavoittunut Arvi Koivisto näki talon pihapiiriin viedyn Salomaan ja Pertun talon toisella puolella, josta kuului pian konepistoolitulta. Jäi selvittämättä, ampuiko Perttu haavoittunutta Salomaata, mutta joka tapauksessa Salomaa kuoli pian haavoihinsa, samoin Lammela. Tehdyn tutkinnan mukaan kummallekaan ei ollut tehty ruumiinavausta. Neljäs piileskellyistä pääsi pakenemaan, mutta antautui itse myöhemmin.

Raakuus vain kasvaa

Vuoden 1943 syyskuun 3.päivän illalla pidätettiin Olavi Hellman. Hellman oli vakaumuksellinen pasifisti ja ainakin jonkin verran uskonnollinen. Hän oli aiemmin kehottanut Reino Sjöblomia luopumaan aseestaan ja turvautumaan yksinomaan Raamattuun. Kerrotaan, että pidätettäessä hän oli pyytänyt saada mukaansa Uuden testamentin ja jonkun pidättäjistä vastanneen hänelle: ”Et sinä enää sitä tarvitse.” Hellman vietiin Pohjankankaalle, jossa häntä pahoinpideltiin, mutta tuotiin välillä takaisin ja lähdettiin uusin voimin viemään häntä Vesajärven kautta taas Pohjankankaalle. Myöhään samana iltana mies vietiin vanginkuljettajalle Kuotilaan.

Talon väen mukaan hän oli erittäin heikossa kunnossa ja kertoi kaikkien mukana olleiden hakanneen häntä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, jalkapohjista lähtien. Tässä vaiheessa Hellman ei pystynyt syömään puuroakaan, koska hänen suustaan oli hakattu useita hampaita irti. Seuraavana aamuna vangitsijat hakivat hänet taas ja veivät kankaalle päiväksi. Kun hänet illalla palautettiin säilytyspaikkaan, ei hän kyennyt sinne itse kävelemään, vaan meni sellinsä ryömimällä. Seuraavana aamuna hänet löydettiin kuolleena sellistään, hirttäytyneenä, kuten hänen pahoinpitelijänsä vakuuttivat. Mutta Kuotilan talon väki ei saanut enää nähdä Hellmania, eivätkä omaiset saaneet näyttää ruumista kenellekään. Tapauksen seurauksena vanginkuljettaja Kuotila oli irtisanoutunut tehtävästään, koska aiemmin hänen säilytystiloissaan ei kukaan ollut kuollut.

Suurrikollinen Sjöblom

Reino Sjöblom on henkilö, jota voi pitää Hämeenkyrön sodanvastustajien esimerkkinä. Hänen kunnioitustaan nosti huomattavasti se, että hänestä laadittiin ”lännen malliin” etsintäkuulutus, jota julkaistiin useissa sanomalehdissä ja tolppailmoituksina. Tekstistä puuttui vain: elävänä tai kuolleena. Jälkeenpäin hänen tunnettavuuttaan lisäsi hänen sodan ajan muistelmansa, jotka julkaistiin Hämeen Yhteistyössä 1981–84. Tyypillisin hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli yksi niistä harvoista, jotka onnistuivat piileskelemään koko sodan ajan ja hän oli melkein alusta saakka aseistettu. Mukana hän oli ollut talvisodassa, mutta sen jälkeen liittyi Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan ja oli jo ennen jatkosodan alkua ilmoittanut, ettei tule lähtemään sotaan. Hänen selviytymisensä perustui metsissä liikkumisen taitoihin, joita hän oli hankkinut niin metsätöissä kuin metsästysharrastuksellaankin sekä myös talvisodan kokemuksin. Mutta vähintään yhtä tärkeänä osana oli laaja sosiaalinen verkosto, joka auttoi huollon ja myös kätkeytymisen järjestämisessä. Aivan alkuvaiheissa hän oli mukana joissakin suuremmissa ryhmissä, mutta katsoi niissä oleskelun vaarallisemmaksi ja oli suurimmaksi osaksi yksin tai kaverinsa Kauno Wessmanin porukassa.

Ensimmäisenä sotakesänä kaksikko oleskeli Hämeenkyrön suurimman taajaman, Kyröskosken liepeillä. Etsinnätkin vilkastuivat vasta syksyllä, mutta kekseliäästi ja onnella miehet selvisivät pienillä hankaluuksilla syksyyn. Monet olevat odottaneet sodan päättyvän nopeasti. Virallinen Suomi uskoi – kirjailija Väinö Linnaa lainatakseni – ”saksalaisten sitovan sen verran Neuvostoliiton joukkoja, että suomalaiset lyövät koko valtakunnan nopeasti kasaan.” Toisaalta sodanvastustajat uskoivat myös sodan päättyvän nopeasti, mutta päinvastaiseen tulokseen. Sjöblom ja Wessman ryhtyivät kuitenkin hyvissä ajoin varautumaan jopa talven viettämiseen piilottelemalla, joten he rakensivat itselleen tukevan korsun läheisen Turkimusojan varteen. He vuorasivat korsunsa sammalilla niin, että sitä oli vaikea erottaa maastossa. He keräsivät lämmitystä varten heikommin savuavaa leppäpuuta ja rakensivat ”savupiipun” johtamaan tuuheaan puuhun. Lisäksi he varasivat säilyviä elintarvikkeita, jotta heidän ei tarvinnut poistua talvella useinkaan jättämään jälkiä lumeen.

Kesällä elämä metsissä olikin lähes leireilyn tapaista, luonto tarjoaa paljon elämyksiä, ravintoa ja suojaa. Kesällä ei jää näkyviä jälkiä ja koiria varten miehillä oli ammoniakkia, jota koiran herkkä hajuaisti vieroksuu. Myös purossa kahlaaminen oli turvallinen tapa. Voikin sanoa, että tuo puro, Turkimusoja, joka nykyisin tunnetaan paremmin harvinaisista jokihelmisimpukoista eli raakuista, oli miehille ”elämän virta”. Talviaika toi tietenkin omat haasteensa. Korsussa pystyi saamaan kohtuullisen lämmön, mutta liikkuminen lumisessa maastossa oli vaikeampaa. Olihan miehillä sukset, mutta korsulle ei voinut tehdä latua, vaan oli etsittävä metsässä liikkuneiden tekemiä valmiita latuja, puunajoteitä tai vedennoutoreittejä. Muutoin omat jäljet oli huolellisesti lakaistava peittoon  tai liikuttava sankan lumisateen aikana. Elintarvikkeiden suhteen oli turvauduttava läheisten tai ystävien apuun. Sekin oli vaikeaa, sillä poliisit kävivät usein, väliin kovakouraisesti, kuulustelemassa etenkin miesten vaimoja.

Jälleen epäselvä kuolema

Kaksi sotatalvea miehet elelivät korsussaan ja tulivat ehkä jo liian itsevarmoiksi. Keväällä 1943 miehet joutuivatkin Valpon järjestämään väijytykseen. Heitä kohti ammuttiin ja he juoksivat pakoon. Wessman haavoittui, mutta Sjöblom onnistui juoksemaan kuulasateessa suojaan. Kertomansa mukaan pitkän matkaa kuului laukausten seassa haavoittuneen Wessmanin valitus. Tämän jälkeen Sjöblom alkoi liikkua enemmän Kyröskosken alueen ulkopuolella, jopa naapuripitäjien puolella. Varovaisuuteen oli aihetta, sillä etsintöjä tehostettiin ja varmasti kumppanin epäselvä kohtalo oli huolena. Wessmanin ruumis löydettiin vasta pari vuotta myöhemmin, runsaan kilometrin päästä, päässään luodinreikä. Miten hän oli sinne joutunut, ei koskaan selvinnyt.

Etsintäkuulutetuksi

Sjöblom otti tavakseen olla melkein jatkuvassa liikkeessä. Tiedetään kyllä, että hän rakenteli useitakin ”korsuja” pitkin Turkimusojan vartta, mutta etenkin saatuaan tietoa Hellmanin kohtalosta, hän syksyllä 1943 pyrki liikkumaan paljon Hämeenkyrön ulkopuolellakin. Jouluaaton aattona, 22. päivä joulukuuta, Sjöblom oli majoittuneena Viljakkalan Haverissa olevassa talossa kun sinne tuli aamuhämärissä kapteeni Oiva Lepistön ja konstaapeli Pertun johtama etsintäjoukko aseistautuneena konepistoolein. Reino Sjöblom ampui pistoolillaan kohti sisään tulleita miehiä, jolloin Lepistö ja Perttu saivat osuman. Perttuun osui vain käsivarteen, mutta Lepistö kuoli myöhemmin luodin aiheuttamiin vammoihin. Sjöblom onnistui tälläkin kertaa pakenemaan, vaikka hänenkin olkapäähänsä osui luoti.

Tämän jälkeen etsintöjä laajennettiin entisestään, mutta onnella ja ystävien tuella Sjöblom onnistui piileskelemään, etsintäkuulutuksesta huolimatta, kunnes tuli taas uusi kesä. Silloin alkoi myös sotarintamalla tilanne muuttua ja alkoi käydä selväksi, että Hitler ja Suomi tulevat sodan häviämään. Niinpä kesän aikana etsintöihin ei enää tahtonut löytyä innokkaita ja toisaalta taas sodanvastustajien suojelijat rohkaistuivat. Syyskuun alussa tehdyn välirauhansopimuksen mukaan, sodanvastustajia ei saanut enää rangaista ja aiemmin langetetut rangaistuksetkin oli purettava.

Tilinpäätös

Sodan aikana vaarallisiksi katsottuja henkilöitä oli laitettu turvasäilöön eli vangittu ilman oikeudenkäyntiä. Hämeenkyröstä ainakin Pertti Rapio katsottiin vaaralliseksi ja eristettiin kolmeksi vuodeksi. Rapio oli jo ennen sotaa ollut pitkään kunnanvaltuutettuna ja myöhemmin hänet valittiin kansanedustajaksi ja nimettiin kunnallisneuvokseksi. Välirauhansopimuksen perusteella Suomeen tuli liittoutuneiden valvontakomissio, joka myös joutui puuttumaan sodanvastustajien rankaisemiseen ja ehkäpä juuri sen ansiosta Reino Sjöblomia ei teloitettu, vaikka tiedetään hänelle kuolemantuomiota vaaditunkin. Myös valvontakomission vaatimuksesta sodanaikaisia sodanvastustajiin kohdistettuja julmuuksia ryhdyttiin tutkimaan. Tutkimukset tehtiin hyvin pintapuolisesti eikä rikoksiin syyllistymisistä löydetty todisteita. Pääosin Hämeenkyrössä näitä tutkimuksia johti sama nimismies, joka oli vastannut täällä suoritetuista etsinnöistä. Oikeusvaltio vaati vielä aikuistumista.

Jälkeenpäin voi todeta, että kattavaa puolueetonta tutkimusta Suomen sodanvastustajien toiminnasta ei juuri ole tehty. Joitakin kirjoituksia on julkaistu, Reino Sjöblomin muistelmat yksi laajimpia omakohtaisia kokemuksia. Virallisista asiakirjoista koottuja  kirjoituksia, joissa puhutaan metsäkaartilaisista tai halventavammin käpykaartilaisista, on myös muutamia. Niiden perusteella saa helposti kuvan, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen pelkureiden tai vastuunpakoilijoiden joukko, johon tavallinen kansa suhtautui halveksuen. Jotakin kuitenkin kertoo sekin, että vaikka 10 000 markan palkkio oli melkoinen raha, ei Sjöblomin ilmiantajaa löytynyt, mutta auttajia kylläkin, kuten muillekin sodanvastustajille. Sodan jälkeen kunnallisvaaleissa Sjöblom valittiin valtuustoon huomattavalla äänimäärällä. Asioiden uutta tutkintaa ei kannata tehdä rangaistusten langettamiseksi, vaan sen varmistamiseksi, että oikeusvaltio pystyy jatkossa toimimaan poikkeusoloissakin.

|||

Artikkelin ensimmäinen osa:

Miehet metsissä ‒ sodanvastustajien kaarti Hämeenkyrössä 1 (2) (20.12.2018)

Lähteitä:

Mika Lampi: Yksimielisyyden varjossa – Hämeenkyrön metsäkaartilaisuus jatkosodan aikana, Suomen historian pro gradu- tutkielma, Tampere 2003.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III , julkaisijat Hämeenkyrön kunta, Hämeenkyrön seurakunta, Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2003.

Liisa Raipala: Talvi- ja jatkosota Hämeenkyrössä aikalaiskokijoiden muistamana, Suomen historian pro gradu- tutkielma, Tampere 2003.

Sakari Selin: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. Nuoret sodassa Hitleriä vastaan, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Unigrafia, Helsinki 2011.

Reino Sjöblom: Hämeenkyrön Metsäveljet, muistelmasarja Hämeen Yhteistyössä 1981–1984.

*