Historioitsija Paul Kennedy vastasi kysymykseen, kumpi on mahtavampi, Yhdysvaltojen presidentti vai General Motorsin pääjohtaja: ”Yhdysvaltojen presidentti on suunnattomasti mahtavampi”. Ja selvähän tuo on kysymättäkin. General Motorsin pääjohtajalla ei ole ydinasearsenaalia.
Historioitsija tarkoitti presidentti-instituutiota, ei presidentin henkilöä. Entä jos tuon mahtiviran haltija kärsii oman kaikkivoipaisuutensa harhasta? Onko kysymyksessä jonkinlainen keisari Neron moderni versio? Ei ole, sillä tästä demokratian keisarin roolista vain osa riippuu Yhdysvaltojen kulloisenkin presidentin persoonallisuudesta.
Esimerkiksi George W. Bush ja Barack Obama ovat ensi näkemältä hyvin erilaisia poliitikkoja. Bush tuhlasi ennätysajassa maansa vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen johdosta saaman kansainvälisen sympatiapääoman ja sai niskaansa syytökset kidutuksen virallisestakin sallimisesta, Irakin sodasta, Abu Ghraibin skandaalista, CIA:n salaisista kidutuskeskuksista ja Guantanamon laivastotukikohdan vankileiristä (keskitysleiristä).
Theodore Rooseveltin tavoin Obama palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla, ja häntä kunnioitettiin miehenä, joka sai atomiajan ajatollahien kanssa aikaan sopimuksen Iranin ydinvoimateknologian rajoituksista.
Rauhankyyhky pommitutti kuitenkin virkakausiensa aikana seitsemää valtiota, teki droonimurhista ongelmien ratkaisemisen suosikkikeinon eikä lopulta pitänyt tarpeellisena lakkauttaa samaisen sotaisan Rooseveltin aikanaan Yhdysvaltojen haltuun junailemaa Guantanamoakaan, ei laivastotukikohtaa eikä edes keskitysleiriä.
Kapteeni Queeg ja Cainen kapina
Donald J. Trumpin presidentilliset ponnistukset tuovat mieleen Herman Woukin romaaniklassikon (1951) ja siihen pohjautuvan elokuvan Cainen kapina (The Caine Mutiny, 1954). Toisen maailmansodan aaltoja kyntävä rähjääntynyt hävittäjä-miinanraivaaja Caine saa uuden, tarmokkaan päällikön, kun laivaan nousee komentajakapteeni Queeg, joka alkaa vaatia jäykkää kuria ja järjestystä.
Queeg osoittautuu kuitenkin pian ongelmalliseksi johtajaksi ja kärsii selvistä psyykkisistä häiriöistä. Hän on epärehellinen ja kyvytön laivanpäällikkö joka syyttää alaisiaan omista virheistään.
Narsistisen itsekeskeisellä Queegilla on neuroottisena tapana pyöritellä koko ajan kuulalaakereita sormissaan. Osa päällystöstä alkaa suunnitella komentajakapteenin syrjäyttämistä laivan päällikkyydestä. Woukin romaani on muiden ulottuvuuksiensa ohella eräänlainen moderni versio Bountyn kapinasta.
Komentajakapteeni Queegin toiminnan näyttämönä oli toinen maailmansota. Oman arvionsa mukaan mieleltään ”äärimmäisen vakaan neron” Donald J. Trumpin politiikka ja hänen lähes koko virkakautensa kestänyt uudelleenvalintakamppailu ‒ jatkuva vaalikampanja on samalla tietysti keskeinen osa Trump-tuotemerkin ja -tuotteiden markkinointia ‒ näyttää vaativan uhkailua kolmannella maailmansodalla.
Tulta, tulleja ja tviittejä syöksevä Kapteeni Amerikka painostaa naapuria Meksikoa, liittolaisia Euroopassa ja kilpailijaa Kiinaa ja uhkailee siinä sivussa pahalla äkkikuolemalla milloin Pohjois-Koreaa, milloin Irania ja milloin mitäkin maailmankolkkaa.
Trumpin presidenttikausi ei ehkä havainnollista parhaalla tavalla vanhaa sanontaa, että kun jumala kerran antaa viran, hän antaa sen hoitamisen vaatiman järjenkin. Trumpin viranhoidon ulkoiset erikoisuudet nousevatkin tiedotusvälineissä päällimmäisiksi.
Kaikki Yhdysvaltojen presidentit osaavat tietysti tarpeen vaatiessa valehdella ja kiistää tosiasioita, muutenhan he eivät olisi päteviä virkaansa. Trump on kuitenkin patologinen valehtelija. Hän ei valehtele vain solkenaan. Hän valehtelee aina.
Se ei tarkoita, ettei tällä politiikan Susi-Larsenilla olisi mitään käsitystä siitä, mihin hän karkeaksi veistetyllä politiikallaan haluaa päästä. Trump on pyrkinyt johdonmukaisesti ja oman julistuksensa totuudessa pysyen toteuttamaan juuri sitä voimapolitiikkaa, jonka hän oli etukäteen ohjelmakseen ilmoittanut. Hänen tunnuksensa on, että Yhdysvaltojen ”taloudellinen turvallisuus on kansallista turvallisuutta”.
Hän on tehnyt parhaansa hävittääkseen monenkeskisiin sopimuksiin perustuvan kansainvälisen järjestelmän. Trumpin ”America First” -ajattelussa se on haitallinen, koska monenkeskiset sopimukset rajoittavat Yhdysvaltojen toimintavapautta.
Esimerkiksi The New York Times uutisoi 26. maaliskuuta 2016, että Trump korosti Richard M. Nixonin tapaan ”ennalta-arvaamattomuuden” merkitystä, ja presidenttinä Trump käyttäisi kauppaa aseena Yhdysvaltojen tavoitteiden edistämiseksi. Juuri niin hän on tehnyt.
Kansainväliseen politiikkaan perehtyneen Michael T. Klaren arvelun mukaan Trump tavoittelisi itse asiassa Kiinan ja Venäjän tapaan suurvaltojen hallitsemaa kolminapaista maailmaa, orwellilaista vuoden 1984 maailmaa ”Trumpin tyyliin”.
Yhdessä asiassa tämä presidentti on useimpia edeltäjiään paljon rehellisempi: hän näyttää avoimesti ja verukkeitta, että Yhdysvaltojen politiikan ainut tavoite on lopulta varmistaa asemansa maailmanpolitiikan suunnannäyttäjänä, johtavana asemahtina ja ensimmäisenä talousvaltana hinnalla millä hyvänsä, kunhan tuon hinnan voi periä muilta.
Maailma Valkoisen talon kuvastimessa
Yhdysvallat on presidenttikeskeinen poliittinen järjestelmä. Voiko siis olettaa, että Trumpin kaltaisen patologisen sarjavalehtelijan valheiden massa saa koko Yhdysvaltojen poliittisen aika-avaruuden vääristymään? Millaisen todellisuuden Yhdysvaltojen presidentti näkee?
Ainakin valehtelu vääristää todellisuuden kuvajaista kuin huvipuiston peilisalin hassut peilit. Richard Nixonin aikana presidentin hallinnossa palvelleet virkamiehet kuvasivat Valkoista taloa eristyneeksi saareksi, jossa vallitsi oma todellisuutensa.
Vai vääristävätkö Valkoisen talon peilit sittenkin maailman kuvajaisen kulloisestakin presidentistä riippumatta? Yhdysvaltojen presidentin henkilöllä, hänen persoonallaan, on vähemmän merkitystä kuin joukkotiedotusvälineitä seuratessa luulisi. Valkoisen talon kulloinenkin haltija katsoo aina Narkissoksen kuvajaista.
Tviittejään pyörittelevä Donald Trump jättää varmasti oman jälkensä Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan ja koko planeetan pikavauhtia tuhoutuvaan ilmastoon ja ympäristöön, mutta hänen ja hänen avustajakuntansa loputonta valehtelua ja rajatonta tietämättömyyttä ja osaamattomuutta lukuun ottamatta hänen virkakautensa politiikassa ei ole mitään kovin erikoista Yhdysvaltojen presidentille.
Lavakoomikko George Carlin kuvasi yhdysvaltalaisten suhdetta poliitikkoihinsa aikanaan toteamalla, että nuo poliitikot eivät ole peräisin jostakin toisesta todellisuudesta eivätkä tipahda taivaasta. He tulevat amerikkalaisista vanhemmista, amerikkalaisista perheistä ja amerikkalaisista kodeista, amerikkalaisista kouluista, amerikkalaisista kirkoista, amerikkalaisista liikeyrityksistä ja amerikkalaisista yliopistoista.
”Ihmiset, tämä on parasta mihin me pystymme. Tätä meillä on tarjota. Tätä järjestelmämme tuottaa: roskaa sisään, roskaa ulos. Jos kansalaiset ovat itsekkäitä ja tietämättömiä, saavat he itsekkäitä ja tietämättömiä poliitikkoja”.
Yhdysvaltojen demokraattisen puolueen johdon ja monen tiedotusvälineen luoma kuva Venäjän valtaan juoniman republikaanisen hirviöpresidentin kähmiviin käpäliin joutuneesta viattomana vikisevästä Miss America -kaunottaresta on harhaa.
Trump ei ole karikatyyri. Hän on valkoisen perusamerikkalaisen kiihkokansallisen patriootin perikuva, joka painaa kämmenensä sydämen kohdalle kansallishymnin soidessa (joko kunnioituksesta isänmaallisia perusarvoja kohtaan tai varmistaakseen ettei kukaan varasta lompakkoa povitaskusta).
Politiikan peilisalissa tyylittömästi pyörähdellessään hän vain vaikuttaa karikatyyriltä tanssiessaan kömpelösti valssia ”Tähtilipun” tahdissa ja vaatiessaan niin liittolaisia kuin vastustajia sätkyttelemään Yhdysvaltojen pillin mukaan.
Presidentin luvuttomin ”America First” ja ”Make America Great Again” -muunnelmin suoltama perusvalhe ei ole hänen keksimänsä. Se on koko yhdysvaltalaisen elämänmuodon ja poliittisen järjestelmän jatkuvasti monistama elämisvalhe ‒ yhtä aito kuin Woody Guthrien ”This is my land” George H.W. Bushin vaalikiertuetunnuksena vuoden 1988 presidentinvaaleissa.
Lue artikkelin toinen osa:
Amerikan psyko, 2. osa (15.7.2019)
Artikkelikuvan linkit:
Kuva: Chris Beckett, Trump protest, London 13 July 2018
Lisenssi: CC BY-NC-ND 2.0
Lue lisää muualta verkossa:
Amerikan psyko (elokuva), (Wikipedia)
Power Causes Brain Damage (Jerry Useem, The Atlantic, July/August 2017)
George W Bush should be prosecuted over torture, says human rights group (Chris McGreal, The Guardian, 12.7.2011)
Guantanamo Bayn vankileiri (Yle, lista artikkeleista)
’Peace’ President? How Obama came to bomb seven countries in six years (Saul Heather, Independent, 24.9.2014)
In Donald Trump’s Worldview, America Comes First, and Everybody Else Pays (David E. Sanger ja Maggie Haberman, The New York Times, 26.3.2016)
Trump: ”Amerikkalaisjoukot valtasivat vuonna 1775 briteiltä lentokentät” (Arto Huovinen, Kansan Uutiset, 5.7.2019)
REWIND: Five presidential campaign songs that the candidate really didn’t think through (Daniel J. Willis, Riff Magazine, 28.6.2019)
The Life of a Song: ‘This Land is Your Land’ (Richard Clayton, Financial Times, 15.4.2016)