Väitän, että postin lakko on vain pieni episodi kehityksessä, joka koskettaa meitä kaikkia ja josta useimpien meistä tulisi olla huolissaan.
Miksi näin?
Muutama vuosikymmen sitten postilla oli lähes monopoliasema. Työntekijöiden palkkakehitys ei päätä huimannut, mutta pysyi kuitenkin muiden duunarialojen kelkassa. Jonkin verran aamu- ja mainosjakelua tehtiin tosin myös muiden toimista muilla palkoilla, mutta se ei kiinnostanut ketään.
Sitten tulivat sähköposti sekä digitaaliset keskustelu- ja asiointialustat. Kirjeiden ja lehtien määrä väheni ja posti ajautui talousvaikeuksiin. Vähän myöhemmin verkkokauppojen suosion myötä pakettiliikenne kyllä vilkastui, mutta koska markkinoille ilmestyi uusia toimijoita kuin sieniä sateella, joutui posti kilpailemaan pakettitoimeksiannoista. Siihen postista ei ollut, koska sen työvoimakustannukset olivat muita korkeammat ja sitä rasittivat eräät lain velvoitteet.
Kun postissa työntekijöiden määrä väheni ja heikompia työehtoja tarjoavissa nousi, merkitsi se koko alan yleisen palkkatason heikkenemistä. Mahtavasta postin monopolista + vähäisestä rinnakkaisjakelutoiminnasta on muutamassa vuosikymmenessä päädytty tilanteeseen, jossa posti on altavastaajana ja markkinoita määrittävät muut jakelufirmat. Postin voidaan katsoa lopullisesti antautuneen viimeistään kesällä 2017, kun se siirsi 2700 lehdenjakajaa uuteen tytäryhtiöön heikommille palkoille ja heikomman työehtosopimuksen piiriin.
Posti on näkyvä, mutta valitettavasti se ei ole viimeinen. Parhaillaan on useilla aloilla käynnissä suorittavan työn hinnan halpuuttaminen.
Tarkoitan kehitystä, jossa jonkin alan tavanomaisena pidettävä tulotaso laskee, joko suhteellisesti tai absoluuttisesti. Tämä voi tapahtua postin tapaan kilpailevien työehtosopimusten kautta, mutta myös niin, että suuret toimijat pitävät säännöllisellä kuukausipalkalla vain välttämättömän ydintyövoiman ja niistävät muista henkilöstökustannuksistaan ostamalla pieniltä toimijoilta (media-ala). Tai sitten alalla yleistyy reilusti alle TES-minimien ansaitseva yrittäjä (ravintola-ala) tai riskit kantava sirpaleinen alustatyö (taksiala).
Ilmiö heijastuu jo tilastoihin: heikosti ansaitsevien yksinyrittäjien määrä on kasvanut Suomessa nopeasti. Viitteitä on myös palkkakehityksen polarisoitumisesta muiden länsimaiden tapaan, vaikka kausivaihtelun vuoksi trendi ei ole selvä. Sitten on tietysti ”kuntouttava työtoiminta”, jota käytetään jatkuvasti väärin markkinaehtoisten töiden teettämiseen palkatta, ja jonka käyttö on lisääntynyt merkittävästä.
Suorittavan työn hinnan aleneminen voi aluksi tuntua mukavalta niistä, joita se ei koske: kun työvoimakustannukset pienenevät, voi tuotteita ja palveluja myydä halvemmalla. Kukapa siitä ei pitäisi!
Pitemmän päälle ei kuitenkaan kellään ole kivaa: pienenevistä tuloista ei nimittäin ole varaa kuluttaa, ja koska järjestelmämme perustuu kuluttamiseen, siitä seuraa kriisi. (Vaikka rikkaiden tulot kasvaisivat samaan tahtiin, se ei tue kysyntää samoin, koska rikkaan taskussa euro todennäköisemmin päätyy säästöön tai ulkomaille.) Mitä polarisoituneempana yhteiskunta kriisiin ajautuu, sitä todennäköisemmin taloudellisesta kriisistä seuraa myös poliittinen ja inhimillinen kriisi.
Historia on osoittanut, että duunarin heikkenevän palkkakehityksen voi pysäyttää vain duunari itse – siis riittävän kattava ja militantti ammatillinen järjestäytyminen. Työn ja pääoman suhteen määrittää lopulta vain niiden voimatasapaino.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö poliittisella päätöksenteolla ei voisi tehdä mitään. Voimme kirjoittaa parempia lakeja, jotta työn hintaa ei pysty laskemaan feikkiyrittäjillä ja aidoilla yrittäjillä on sama sosiaaliturva kuin muillakin. Voidaan lopettaa ihmisten pakottaminen ilmaistyöhön perusturvan menettämisen uhalla. Voidaan säätää alustoille vakuutusjärjestelmät, jotta riskit jakautuisivat tasaisemmin.
Strategisesti tärkeitä toimintoja hoitavien valtionyhtiöiden osalta voidaan asettaa tulostavoitteet siten, että keskiössä on laadukkaiden palveluiden tuottaminen kohtuullisilla työehdoilla, ei työehtoshoppailu ja säntäily vippaskonstista toiseen.
Niin kauan kun raha on jumala, kuten USAn dollarissakin lukee: ”In God we trust” (heh, heh) mitä voi odottaa?
Totuus on se että ollaan menossa kohti oikeudenmukaisuutta, Jos… siis Jos …
J o s maapallon ihmis-enemmistö sitä haluaa, (siis en nyt puhu ihmispedoista, he ovat alentuneet takaisin eläintasolle ja he ”ansaitsisivat” omanlaisensa ”palkan”, siis ns. oman ”ansionsa”’… (if u know what I mean…)
Jos ihmisillä ei ole ”munaa” asettaa rajoja ihmispedoille… voi, voi.
Jakamistalous pelastaisi koko rakkaan maapallommekin, eikä kenenkään tarvitsisi enää sotia.
So-Pi-simme yhdessä. (Huomaa tuo p, … ”t” vaihtui ”p”:ksi…)
Lapsia ei syntyisi enää liikaa koska jokaisen toimeentulo olisi turvattu.
Varakkuus olisi maapallon, ei ihmisen. Ihminen on ahne. Maapallo meitä ruokkii.
Miksi maapallon tapamme? Pitäisi tappaa turha glamour ja ahneus.
Jokaiselle sama arvo, oikeudenmukaisuus ja kohtuus.
Eli tarvitaan valtava muutos, täyskäännös.
Harmi maalata pirua seinälle mutta voi, voi… Hyssyttely ja nukkumaan tuudittelu tässä nyt vaan ei auta, sori.
Ismo Alankoa mukaillen, ”Voi ei, Voi ei”. Kontulan ja muiden teleketjukommunistien pölyttyneestä pakista on kaivettu esiin osin jopa ymmärrettävä marxilainen retoriikka. Siinä on joitain valuvikoja; jokainen järkevä yrittäjä pyrkii pääoman logiikan mukaisesti ottamaan duunarin selkänahasta parhaan mahdollisen tuoton irti. Se tapahtuu parhaiten TES:n ylittävillä palkoilla, tyäsuhde-eduilla, firman mökin avaimia lainaamalla, palkanlisillä (huippukännykkä) yms.yms. Vain pöljä polkee työehtoja ja heikentää siten firman menestystä l. pääoman kasautumista.
Kontulan ontuvassa ajattelussa rikas laittaa rahat ” säästöön tai ulkomaille”. Yrittäjä sijoittaa ne firmaan yhä paremman rikastumisen toivossa, osa kuluttaa mellevästi (näinhän kansantalous toimii), osa pitää hyvinvoinnistaan kiinni monin eri keinoin. Ei rikkaan sinänsä tarvitse säästää, siis säästä mihin, kun kaikkea jo kerran on.
Suurin puute Kontulan ja hänen aikalaistensa (kuuskytlukulaiset) jurinoissa on ohitttaa reippaasti empimättä hyvinvointiyhteiskunnan laajeneminen ja mm. ammattiproletariaatin ekspansio. Ei hyvin ansaitseva ja voiva muurari enää uuvu työnsä alle, vaan tekee huippuduunia kunnon liksalla. Hyvinvointiyhteiskunta on juuri mahdollistanut tämän, että perinteisetkin duunarit ovat päässeet reilusti mukaan auvoiseen keskiluokkaiseen kulutusmoodin ja hyvä niin. Paljon suuremman pohdinnan paikka olisi ollut miettiä, onko se ollut sen arvoista ?
Niinikään uskon vahvasti, että yksinkertaistamalla luokkaviha (kohdistuu n. 5000 rikkaseen) saadaan toki joukko perässähiihtäjiä ja ainakin hetkittäin myös media kärryille, mutta ei se sinänsä ole kovinkaan fiksua ja ennenkuulumatonta. Nyt tuntuu olevan erityiden trendikästä jopa uhata tulonjaon radikaalilla uudistamisella (fyysisesti tehdyt tulonsiirrot ?), mutta ei taida loppupeleissä kantaa sekään kovin pitkälle. Olisin toivonut näiltä itseään fiksumpina pitäviltä punavihreän kuplan narsisteilta pikkasen laadukkaampaa analyysiä, mutta tähän on nyt tyytyminen-valitettavasti.
Paljastan kavereille jotain henkilökohtaista itsestäni, mutta älkää kertoko sitä muille. Kissan kanssa illalla tyynystä taisteltuamme tuijotimme toisiamme ja pohdimme, onko minussa enää empatiaa ja miten on laita rikkiaiden, projisoivatko he syyllisyyttään ja ahdistustaan köyhempiinsä näiden kateudella ja herravihalla brunssipöydässä herkutellen.
MTV:n uutisia toissailtana katsellani meinasi iltakahvi läikkyä pöksyille, kun luulin Stigin heittäneen mikin nurkkaan ja lähteneen Paten kaveriksi postilaisten lakkovahdiksi. Silkka ilo sydämeni kuitenkin täytti kun siellä postimies Ilkka Silo selvitti, ettei valtiolla ole mitään järkeä heikentää palvelujaan ja ryhtyä sopimusshoppailemaan heidän palkkoja. Jos he eivät enää saisi työstä toimeentuloa, niin se on haetava sitten soskun luukulta.
Pistin tuon viestin kuvan kera Puskiin, ja yli 100 ihmistä on jo osoittanut myötätuntonsa pienipalkkaisten työntekijöiden työtaistelulle. Solidaarisuus ja empatia siis elää edelleen meidän sisällä, ja se on hyvä ja erittäin tarpeellinen asia meille kaikille.
Toisin on tulohuipun kärjessä. Mikä mahtaa olla heidän ärtymyksen syy? Rikkaat tuskailevat julkisesti suurista veroista, olisiko se agression ja ahdistuksen takana. Mihin he tässä itseään vertaavat?
Valheella on lyhyet jäljet ja tuon synnin reppua on raskas kantaa kuoppaista polkuaan maan korvessa tallustelevan lapsosen. Uunituore tutkimuskin kertoo, että kulutukseen kohdistuvia arvonlisäveroja maksetaan Suomessa noin 17 miljardia euroa, josta yli puolet on kotitalouksien maksamaa. Rikkaiden sijasta pienituloisimmat maksavat niitä eniten suhteessa käytettäviin tuloihinsa, mikä heikentää kokonaisveroasteen progressiota. Välilliset verot ovat Suomessa merkittävä osa kokonaisverotusta, minkä vuoksi ne on huomioitava tarkastellessa verotuksen väestöryhmittäistä kohdistumista ja tulonjakoa tasaavia vaikutuksia. Vain suhteuttamalla sekä välittömien että välillisten verojen yhteissumma kotitalouden tuloihin saadaan arvio kotitalouden kokonaisveroasteesta.
Verotus ei siis voi olla tulohuipun promillen agressiivisen asenteen takana. Heidän ylimielisyyden köyhempiä kohtaan ja heihin kohdistuvan ärtymyksen tustalla voi olla jotain muuta. Jospa syyllisyys kalvaakin joidenkin mielen syövereitä ja tekee jopa tyhjäksi iltapäivän kauneusunista esteettisen etuliitteen.
Minussa on vielä ripaus humanismia, mikä ei ole nyt enää muodissa. En kuitenkaan liioittele tuota piirrettäni enkä sovi sen mallikappaleeksi kaapin päälle. Yhtä vähän olen toki teologi tai psykiatri kuin Nokiasta nuorena eläköitynyt laivanrakennusinsinööri on yhteiskuntatieteilijä, vaikka ihmistä ja yhteiskuntaa joskus molemmat kommentoimme – tosin eri näkökulmista.
Minusta meidän pitäisi olla armollisia tulohuipulla kärvistelevälle yhteiskunnan valioliigalle. Heidän syyllisyyden taakkaa pitäisi keventää ottamalla heidät mukaan yhteisiin talkoisiin ja antamalla heille mahdollisuus tehdä jotain hyvää. Tämä siinä hengessä niin kuin aikuinen opastaa pientä jälkikasvuaan. Lapsosen halujen perusteellahan aikuinen tunnistaa lapsensa oikeat tarpeet ja ohjaa ja opastaa etsimään sen strategian, millä omat tarpeet voidaan tyydyttää huomioiden myös lajitovereiden vastaavat. Onhan se hieman noloa kun jo aikuisen kirjoissa kulkeva pyrkii lapsen tavoin kaikkien halujensa välittömään tyydytykseen, vaikka halut saattavat jotain niistä kertoa eikä tarpeiden tyydyttämättömyys pidemmän päälle ole ihmislapsellekaan hyväksi.
Kuten sanassa sanotaan, olkaamme armollisia koska he eivät tiedä mitä he tekevät – mistä tosin en ole aivan varma. Pistämällä esimerkiksi pääomatulot muiden tulojen tavoin samalle viivalle, kiristämällä hieman progressiota verotuksessa, tukkimalla yhtiöverotuksen porsaanreikiä jne. olisi monta keinoa keventää kanssaihmisten syyllisyyden taakka. Jos tästä on kyse, niin miksi lähimmäistä ei auteta?
Monni oli tyynyni päällä sen näköinen kuin olisi kanssani samaa mieltä kaikesta muusta paitsi siitä, että vallan ainoaksi legitimaatioperiaatteeksi kelpaa vain ihmisen hyvä. Voihan se humanismi kai sitten olla muutakin. Tämän voi silti kuulema jakaa kavereille.
Kiitos!