Karanteenivappu Hämeenkyrössä

Keväällä 1918 teloitettiin Hämeenkyrössä 330 punaista tai sellaiseksi epäiltyä. Suuri osa heistä ammuttiin Hämeenkyrön hautausmaan laidalla ja haudattiin joukkohautaan. 30 vuotta myöhemmin työväenjärjestöt ja jotkut yksityiset hankkivat paikalle muistomerkin.

Hämeenkyröläisillä työväenjärjestöillä on ollut vankka perinne kokoontua laskemaan kukkia ja muistamaan uhreja vappuisin. Tänä vuonna kokoontumiskieltojen vuoksi Hämeenkyrön Vasemmistoliiton puolesta Vilho Ponkiniemi kävi yksin laskemassa kukat muistomerkille.

On ainakin hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että juuri tämä sama paikka synnytti nobelisti F. E.Sillanpään ajatukset, jotka hän tallensi teoksensa Hurskas kurjuus loppusanoiksi:

Ken olisi kaukonäkijä, voisi ehkä jotain nähdä, jos tänä himmeänä yönä hiipisi hautausmaalle, laskeutuisi hautaan verilammikon ja ruumiskasan lähelle ja siitä käsin kuuntelisi hiljaisuutta. Ei ole sanottu, että voimakkain tunne tällöin olisi kauhu. Kevät aavisteleiksen jo huatausmaan puissa ja ilmassa, se lupaa jälleen linnunlaulua ja kukkain tuoksua ja varttuville ihmislapsille ilonkylläisiä päiviä.

Yhä lähemmäksi he pääsevät sitä onnea, jonka nimeä he turhaan ovat vuosisadasta toiseen aprikoineet. Tänä päivänä he vielä luulevat, että lihallinen ruumis tarpeineen, yhteiskunta ja muut semmoiset ovat kaikkein läheisimmässä tekemisissä tuon onnen kanssa. Mutta vaikka asiat ovatkin vielä niin karkealla kannalla, niin onhan päivässä mittaa. Ja niin pitkällä joka tapauksessa ollaan, että useimmat yksilöt kuolinhetkellään sen onnen vilaukselta kokevat; sehän juuri antaa öiselle hautausmaalle semmoisen yhtenäisen tunnelman, kun me sen seikan aavistamme. Ja kyllä se joskus, ihmiskunnan elinpäivien jatkuessa, vielä leviää elävienkin valtakuntaan.