Artikkeli: Maailma

25.9.2020 klo 08:46

Amerikkaa etsimässä ‒ osa 1: maailmanvaltana

Vesa Suomisen neliosaisen artikkelisarja Amerikkaa etsimässä luo taustaa Yhdysvaltain presidentinvaaleille. Ensimmäinen osa tarkastelee Yhdysvaltoja maailmanvaltana. (Kuvan kolikko: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Presidential_dollar_coin_reverse.png )

Kristoffer Kolumbus lähti etsimään meritietä Intiaan mutta ”löysikin” Amerikan. Moni on lähtenyt etsimään ”Amerikkaa” ja löytänyt odotustensa, ennakkoluulojensa ja kysymystensä ohjaamana ehtymättömien rikkauksien Eldoradon tai kaikkien onnettomuuksien Pandoran lippaan. 

Kerro, kerro kuvastin…

Yhdysvaltalaiset eivät näe mitään outoa siinä, että heidän maansa on anastanut nimen kokonaiselta maanosalta. Heille oma maa on arkipuheessa lyhyesti ”Amerikka”, ja he itse ovat vain ”amerikkalaisia”. 

Perinteinen omakuva kutsumuskohtalon ohjaamasta poikkeuksellisesta kansakunnasta ja maailman itseoikeutetusta johtajasta heijastuu ja kertautuu tiedotusvälineissä ja kansalaisten mielessä kuin sadun taikapeilissä: ”Kerro, kerro kuvastin, ken on maailman kaunehin, demokraattisin, rikkain, väkevin… viisain… onnellisin”. Vastaus on aina sama: ”America First”. 

Maan poliittinen järjestelmä on tietenkin maailman paras loputtomine korruptiovyyhteineen, politiikan ja suuryritysten välisine ”pyöröovineen”, lobbariarmeijoineen, etnisine syrjintöineen, valkoisia ja vauraita suosivine oikeuslaitoksineen ja poliiseineen ja nimitystään poliittisista voimasuhteista kiittävine korkeimman oikeuden tuomareineen.

Ja kaiken kruununa on miljonäärien kyllästämä kongressi ja Mooseksen laintaulujen asemaan korotettu ikivanha, homeenkirjoma perustuslaki pitkin poikin nikkaroituine lisäyksineen. Venäjältä Yhdysvaltoihin muuttanut Masha Gessen on kuvannut tätä itseriittoisuutta:

”Minusta amerikkalaisten uskossa instituutioihin on jotain uskonnonomaista. Tapamme puhua instituutioista kyllästää ne eräänlaisilla maagisilla ominaisuuksilla kyvyllä korjata itse itsensä ja toimia itsenäisesti. Kuvittelemme amerikkalaiset instituutiot perin täydellisiksi ne sen kuin toimivat omin avuin eivätkä vaadi mitään mikä panisi ne toimimaan. Tai kääntäen, mikään ei voi pysäyttää niiden toimintaa. Ne ovat niin täydellisesti suunniteltuja, että ovat riippumattomia kontekstistaan”.

Meille ”muille” Amerikan Yhdysvallat on globaali suurvalta joka hurmaa mielet ja sydämet humanitaarisella avulla, eturivin tieteellisellä tutkimuksella ja teknologialla, maailmanluokan kulttuurisaavutuksilla, moraalisella hurskastelulla ja järjestelmällisellä valehtelulla, rokkareilla, roskaviihteellä, roskaruualla ja kolajuomalla purukumin on sittemmin korvannut maan teknologiajättien tarjoamien somealustojen loputon tyhjänmärehtiminen.

USA tehostaa viestiään ylivertaisella ohjusarsenaalilla, ihmisoikeusloukkauksilla, vakoilulla, salaisilla kidutuskeskuksilla, droonimurhilla, sodilla ja napalmilla edistääkseen imperiuminsa etuja kustannuksista piittaamatta ja etenkään muiden uhreja laskematta. 

Tavoitteissaan ja keinoissaan, historiaansa väärentäessään ja poliittisissa rikoksissaan ‒ esimerkiksi ihmisoikeusrikoksissa ‒ se ei suinkaan aina erotu laadullisesti edukseen muista suurvalloista, Kiinasta ja Neuvostoliitosta ja sen rintaperillisestä Venäjästä. 

Kohtalon valitsema johtaja

Ylivertainen sotilaallinen voima ja ”sotilaallis-teollisen kompleksin” mahti, kapitalistisen talouden ja amerikkalaisten korporaatioiden jättimäinen koko ja dollarin suoma kansainvälinen johtoasema erottavat Yhdysvallat omaan luokkaansa planeettaa parhaillaan tuhoavien voimien joukossa.

Sadun prinsessan tapaan se tuntee maailmanvaltaansa uhkaavan pienimmänkin herneen yhdeksän untuvapatjankin läpi, ja patjan alta herne päätyy usein prinsessan nenään.

Presidentti Bill Clintonin hallituksen ulkoministeri (1997 – 2001) Madeleine K. Albright tiivisti Irakin tilannetta koskevassa televisiohaastattelussa helmikuussa 1998 maansa käsityksen asemastaan ja tehtävästään:

”Voimankäytöllä uhkaaminen [–] antaa pontta diplomatialle. Mutta jos meidän on käytettävä voimaa, se johtuu siitä että me olemme Amerikka; me olemme välttämättömän tärkeä kansakunta. Me seisomme ryhdikkäinä kannallamme ja näemme kauemmas tulevaisuuteen kuin muut maat [–]. Tiedän että asepukuiset amerikkalaiset miehet ja naiset ovat aina valmiina antamaan uhrin vapauden, demokratian ja amerikkalaisen elämäntavan puolesta.”

Yhdysvaltojen liittolaiset imartelevat itseään uskottelemalla, että Yhdysvaltojen suhde ja suhtautuminen muihin on primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa. Tarkastelu ja vertailu on kuitenkin lopulta aina vain ”Amerikan” yksinpuhelua oman itsensä ja oman historiansa kanssa: Yhdysvallat on se mitta, johon muita verrataan ja se vaaka jolla ne punnitaan ja köykäiseksi havaitaan. Omissa silmissään Yhdysvallat on sui generis, ainoa laatuaan.

Ja tämä planeetan ainoa olennaisen tärkeä ‒ jonkin jumalan, kutsumuskohtalon tai ainakin sotilasmahtinsa uhkan maailman johtajaksi valitsema ‒ kansakunta ei koskaan kohtaa ylipääsemättömiä moraalisia ongelmia, jotka vaatisivat kyseenalaistamaan periaatteiksi kivettyneiden uskomusten perustusta, harvoin edes noiden uskomusten jatkuvasta toistelusta kuluneita perusteluja. 

Faktantarkastuksen ja tutkivan journalismin kriittisiä hyveitä edistävän järjestön perustajiin kuuluva Neil Patel pohti heinäkuussa The National Interest -lehdessä keskellä vuoden 2020 kuuman kesän poliittisia levottomuuksia: 

”Onko Amerikka hyvä? Tämä on se todellinen kysymys josta olemme väitelleet näiden muutamien viime viikkojen kuluessa. Vastaus on tietenkin ilmeinen kaikille muille paitsi joillekin harvoille tosi radikaaleille.

Kyllä, Amerikka on hyvä. Se ei merkitse, että Amerikka on täydellinen eikä se merkitse ettei meidän tule koettaa tehdä sitä paremmaksi, mutta esittämämme arvostelun pitäisi jotenkin pohjautua tosiasioihin, historiaan ja vertailuun muun maailman kanssa”.

”Suojella ja palvella”

Arvostelua voi ja saa esittää, mieltään saa osoittaa onhan kyseessä tähtilipun verhoama sananvapauden luvattu maa mutta sillä uhalla että saa kyynelkaasua tai pippurisumutetta naamalleen, tulee poliisin tai äärioikeistolaisen asehullun ampumaksi tai joutuu tunnuksettomien naamiomiesten kaappaamana kuulusteltavaksi kansalaisoikeuksiin kuuluvaan mielenosoitukseen osallistumisesta.

”Amerikkalaisten” kansalaisoikeuksien ja demokratian toteutumista pohtiessa voi päätyä ajattelemaan lavakoomikko George Carlinin tavoin, että noita amerikkalaisten niin suuresti ylistettyjä oikeuksia ei ole olemassakaan vaan ne ovat harhakuvitelmaa. Luovuttamattomien oikeuksien sijasta ihmisillä on vain tilapäisiä etuoikeuksia, jotka hallitus voi koska tahansa ottaa pois eikä se lopulta piittaa vähääkään kansasta ja ihmisten oikeuksista ja hyvinvoinnista vaan vain omasta vallastaan?

Esimerkiksi kotimaan turvallisuuden ministeriö on keksinyt tavan kiertää lakia jotta päästäisiin mielenosoittajien kimppuun. Se on sepittänyt presidenttiä varmasti miellyttävän sadun ulkomailta ohjailluista ”antifa”-mielenosoittajista oikeasti kyse on muutamasta ihmisestä, jotka olivat aiemmin osallistuneet kurdien ja samalla siis Yhdysvaltojen omien joukkojen rinnalla ISIS-terroristien vastaiseen taisteluun Syyriassa. 

Laki kieltää viranomaista vakoilemasta omia kansalaisia; paitsi silloin kun nämä ovat vieraan vallan ohjaamia ”ulkomaisia agentteja”. ”Ulkomaiseksi agentiksi” leimaaminen poliittisen opposition nujertamiseksi on ollut ennestään laajalti käytössä ‒ mutta Venäjällä, missä pahamaineinen laki 121 tuli voimaan vuonna 2012. Stalinin kunnianpalautusta tehostava Venäjä ei kuitenkaan teeskentele olevansa demokratia.

Lopun alku vai alun loppu?

Pessimistiset politiikantutkijat ja valtioviisaat kannunvalajat ovat varsinkin viimeisimmän presidentin virkakaudella päätyneet synkkiin ennustuksiin Yhdysvaltojen maailmanvallan pikaisesta päättymisestä.

Trumpin hahmotteleman ulkopolitiikan tavoitteita ja toimia kiittelevä ja niitä luotaava arvio on Foreign Affairs -lehden julkaisema Nadia Schadlowin artikkeli ”Amerikan illuusion loppu. Trump ja maailma sellaisena kuin se on”. 

Schadlow toteaa, että Yhdysvaltojen valta-asema maailmanpolitiikan ainoana keskuksena on ohi. Trump on osaltaan oivaltanut tämän ja koettanut sopeuttaa ulkopolitiikkaa uuteen tilanteeseen. Suurvaltojen kilpailu valta-asemista on loputonta, ja siihen tulee valmistautua:

”Geopolitiikka on ikuista. Siksi kilpailu säilyy vaikka idealistit kuinka hartaasti muuta haluaisivat. Yhdysvaltojen strategian päätavoitteen pitäisikin sen tähden olla, että se estää omia etuja ja arvoja vahingoittavien toimien ja pyrkimysten kumuloitumisen sen sijaan että pyrkisi suurisuuntaisiin projekteihin kuten päättämään siitä, kuinka Kiinan tai muiden maiden tulisi hallita itseään. Tavoitteen toteuttamiseksi Yhdysvaltojen on harjoitettava sellaista politiikkaa, joka tähtää alueellisten tasapainotilojen säilyttämiseen ja tilanteen muuttamista tavoittelevien valtojen pelottamiseen”.

Omasta näkökulmastaan Schadlow päätyy koko lailla samanlaiseen päättelyyn kuin Trumpin arvostelijoihin lukeutuva professori Michael T. Klare vastakkaiselta puolelta. Klaren mukaan Trumpin ulkopolitiikan tavoitteena on orwellilainen ”Vuoden 1984” maailma suurvaltojen vahtimine etupiireineen.

*   *   *

Columbian yliopistossa työskentelevä historioitsija Gregory Mitrovich kehottaa puolestaan malttiin ja varovaisuuteen arvioissa, jotka ennustelevat peilin taikoineen särkyvän ja Yhdysvaltojen menettävän johtoasemansa:

”Ei ole epäilystäkään, etteikö Yhdysvaltojen kansainvälinen asema olisi heikentynyt huonosti harkittujen sotien ja Trumpin [korona]pandemian hoitamisessa aiheuttamien kohtalokkaiden epäonnistumisten johdosta. Samalla tavalla kuin Britannia sata vuotta sitten, Yhdysvallat kykenee kuitenkin säilyttämään valta-asemansa sisäisen voimansa ansiosta. Kuten aikanaan Britannian tapauksessa, vaatii äskeisiä shokkeja paljon dramaattisempia iskuja, että Washington menettäisi keskeisen asemansa kansainvälisessä järjestelmässä”. 

Princetonin yliopiston historian ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksen professori Harold James taas on sitä mieltä, että romahdus on ovella. Hänestä Trumpin Yhdysvallat muistuttaa poliittisen järjestelmänsä ja taloutensa ongelmien vuoksi suuresti Neuvostoliittoa järjestelmän loppuvaiheessa. Hän otaksuu myös dollarin hallitsevan aseman päättyvän.

Lue artikkelisarjan kaikki osat: 
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 1: maailmanvaltana (25.9.2020)
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 2: kyynelten polkuna (2.10.2020)
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 3: demokratiana (9.10.2020)
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 4: presidenttinä (21.10.2020)

Asiasta aiemmin Vasen Kaista -verkkolehdessä:
Uusin maailmanjärjestys ‒ The United Hates of America?, osa 6/6, Auringonlaskun maa

Lue lisää muualla verkossa: 
The End of American Illusion. Trump and the World as It Is (Nadia Schadlow, Foreign Affairs, September/October 2020)
Kirjeenvaihtajan analyysi: Putin tahtoo luoda uuden maailmanjärjestyksen, mallina 75 vuotta sitten järjestetty Jaltan konferenssi (Erkka Mikkonen, Yle, 28.1.2020)
Essee: Kiina määrittelee uudelleen ihmisen onnellisuuden, eikä siihen kuulu vapaus – USA:n pitäisi keksiä suunnitelma Kiinan pysäyttämiseksi (Jani Parkkari, Yle, 29.2.2020)
Is America Good or Evil? (Neil Patel, The National Interest, 12.7.2020)
Beware Declinism: America Remains Poised for Greatness (Gregory Mitrovich, The National Interest, 5.7.2020)
Donald Trump will cause US power to collapse, says man who correctly predicted fall of USSR (Harriet Agerholm, Independent, 7.12.2016)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.