Näkökulma, Suomi

MINNA MINKKINEN

10.8.2021 klo 13:49

Kulttuurihäpeä

Reidar Särestöniemi (1925–1981) on yksi Suomen tunnetuimmista kuvataiteilijoista ja aikansa merkittävin lappilainen taiteilija. Särestöniemen museo on Kittilässä, taiteilijan synnyinpitäjässä. (Kuva: Mari Minkkinen.)

Minna Minkkinen

Suuntasimme kesälomareissulla Lappiin ja Saamenmaalle. Autossa vietettiin monta tuntia ja oli aikaa kuunnella Ylen Kutsuvieras -ohjelmaa. Nuoruuden ja toki aikuisuudenkin idolini Maija Vilkkumaa puhui jaksossaan häpeästä ja sen puhumisesta. Siksi uskaltaudun nyt puhumaan myös omasta häpeästäni. Uskon, että häpeä katoaa kun siitä puhuu, koska häpeämme on harvoin ainutlaatuista. Kaikki koemme joskus häpeää. 

Lomareissulla ajelimme Ylläkseltä Rovaniemelle, kun puolisoni huudahti: Reidar Särestöniemen museo, mä mietinkin, että ehtisimmekö sinne. 

Ja samantien kulttuurihäpeä kulkee minussa ylös ja alas. Se häpeän tunne, kun tajuat että olet ulkopuolella, koska et tiedä ja tunne asiaa.

Mä en tiedä kuka on Reidar Särestöniemi. Mä en taaskaan tiedä kenestä taiteilijasta on kyse. Näin käy tosi usein, etten tiedä sitä taiteilijaa, jonka kaikki muut ympärilläni tietävät. En tunne sitä kirjaa, jonka kaikki muut ovat lukeneet. En muista klassisen musiikin klassikoita joista puhutaan. Olen nimennyt tämän häpeän kulttuurihäpeäksi. 

Erityisesti vasemmistolaisissa ystäväpiireissäni on paljon ystäviä, jotka ovat viettäneet jo vanhempiensa kanssa aikaa museoissa ja taidenäyttelyissä. Osa ystävistäni on julkaissut kirjoja, tehnyt kuvataidetta ja musiikkia, he ovat osa taidetta.

Omat työväenluokkaisen lapsuuden taidekokemukset rajoittuvat koulun museovierailuihin. Enkä ole ainoa lapsi, jonka taidekasvatus on kiinni siitä mitä koulussa opetetaan. Siksi on erittäin tärkeä varmistaa, että kulttuuri on osa kaikkia kouluasteita.  

Työväenluokkaisessa perheessäni isovanhempani veivät minut joskus teatteriin ja balettitunneille. En kuitenkaan ole viettänyt kulttuurin kyllästämää lapsuutta ja nuoruutta. Olen pop-kulttuurin kasvatti. Nuoruuteni vietin MTV:tä katsellessa ja rakastuin musiikkivideoihin ja pop-musiikkiin. Kokemuksieni mukaan musatelkkarin edessä maleksimista ei “niissä oikeissa” kulttuuripiireissä katsota hyvällä. 

Aikuisena olen pyrkinyt pois tästä kulttuurihäpeästä käymällä taidenäyttelyissä ja muissa kulttuuririennoissa. Teatteria rakastan, kuvataidetta opettelen edelleen. Taiteen lukeminen vaatii harjoittelua kuten lukeminenkin. Taiteesta voi muodostaa mielipiteitä vaikka ei tiedäkään mitään taidehistoriasta. 

Vastaan puolisolleni “apua, mää en tiedä kuka on Särestöniemi”. Hän taas tietää ja kertoo minulle. Onneksi olemme lomalla ja on aikaa pysähtyä taidenäyttelyyn. Reidar Särestöniemen museo on hänen lapsuudenkotinsa, koti ja ateljee. Museoalue on sananmukaisesti keskellä metsää, kaukana maantiestä. Ostamme liput ja vastoin oppaan ohjeita menemme ensin ateljeehen emmekä lapsuudenkotiin. 

Ihastun tauluihin ja vähän myös Särestöniemeen. Valtavan kelohirsimökin toisessa kerroksessa on sauna ja uima-allas. Okei, jännä ratkaisu, ajattelen. Taiteilijat ovat kyllä kiinnostavia ihmisiä. Kulttuurihäpeäni laantuu, kun katson upeita maalauksia. Ajatella, että vielä puoli tuntia sitten en tiennyt edes näiden maalausten olemassaolosta ja nyt saan seistä tässä ja ihailla Rakastuneet hylkeet -teosta. Museosta lähdettyä otin enemmän selvää Särestöniemestä ja nyt tiedän, että Rakastuneet hylkeet on teos kahdesta rakastuneesta miehestä. Taas hävettää, etten tiennyt tätä. 

Mutta häpeästä pääsee irti, kun siitä puhuu. Hylkään kulttuurihäpeän ja siirryn kohti kulttuurin oppimista. Pidetään huolta, että kaikilla lapsilla on taide- ja kulttuurikokemuksia kouluissa ja varhaiskasvatuksessa, riippumatta perheen innostuksesta taiteeseen. Ja pop-kulttuuri on myös kulttuuria.

Kirjoittaja on vasemmistoliiton tamperelainen kaupunginvaltuutettu ja Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja.

Kuvaajan etunimi korjattu 11.8. klo 11.20.

Lisää aiheesta muualla verkossa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.