Artikkeli: Kulttuuri

27.2.2022 klo 13:00

Pirkko Saisio sielua etsimässä

– Kun opin kahdeksanvuotiaana kirjoittamaan, ajattelin, että jos minusta ei tule kirjailijaa, elämäni on pilalla, kuvaa Pirkko Saisio suhdettaan kirjoittamiseen. (Kuva: Laura Malmivaara, Siltala)

Pirkko Saision syksyllä 2021 ilmestynyttä massiivista Passiota on pidetty esityksenä länsimaisen ajattelun historiasta, mutta se on myös hengästyttävän kaunis ja riemastuttavan makaaberi kuvaus elämän pohjimmiltaan mystisestä luonteesta.

– Halusin kirjoittaa kirjan, joka ei ole keskustelunaihe millekään, kuten kirjallisuus tuntuu tällä hetkellä olevan. Kirjat ovat vain pitkiä alustuksia keskustelulle jostain teemasta, vaikka se on kirjallisuuden yksi eikä ollenkaan suurin laji.  Voi olla myös jotain, joka menee kohti suurempaa ja syvempää.

Vallalla olevan ”teemalappukirjallisuuden” Saisio näkee elämäntapa- ja elämänohjekirjallisuuden jatkona. On kriisi, joka ratkaistaan, ja sitten kaikki on hyvin. On selvästi rajattu ongelma, on eheytymistarina. Elämä on valmis.

– Toisaalta tunnen myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka kirjoittavat ratkaisseensa kaiken. Sieltä tullaan nimittäin aina alas.

Jos on kerran löytänyt totuuden, ei siitä voi kirjoittaa enää uudestaan.

– Tämäkin liittyy siihen, että jos uskoo sieluun… En voi sanoa, uskonko vai enkö, mutta asia on kiinnostanut minua akuutisti nuoresta tänne vanhuuteen asti. On eri asia, kokeeko ihminen olevansa vain kauttakulkija vai elävänsä ainutkertaista elämää, josta pitää ottaa kaikki irti.

Vilpittömyys on haavoittuvuutta

Mikä se sielu sitten on?

– Tämä on runollista ja naiivia, mutta ajattelen, että sielu on se pisara, mikä meissä on ikuisuutta, ja taide ja uskonto niitä välineitä, joilla tajutaan ikuisuuden olemus. Tuskin kukaan muu kuin kosmologi tajuaa niitä nollamääriä.

Saisio toteaa, että ihmisen ymmärrykselle liian suuria asioita on aina käsitelty kuvien ja myyttien avulla.

– Ihmisen matemaattinen kaava on 1+1=3. Ihminen ei ole vain kahden eri geeniperimän tai ympäristönsä tulos, vaan hänessä on syntymästään lähtien jotakin omaa, sitä ei voi mitenkään kieltää.

Se, mikä ihmisessä on aitoa, omaa ja alkuperäistä, liittyy vilpittömyyteen.

– Vilpittömyys on haavoittuvuutta, ja siitä kiinnipitäminen on elinikäinen tehtävä, jos sen näkee arvona.

Kontrollin kaipuun lakipiste

Läpi vuosisatojen leikkaavan tarinan mukana Saisio kuljettaa korua, joka muuttaa muotoaan sen mukaan, millaisia odotuksia ja oletuksia siihen kohdistuu, millaisessa ympäristössä ja kenen hallussa se on.

– Historian vaiheessa, jossa usko on ollut konkreettista, korukin on yksi ehjä ja kokonainen esine.

Uskonnon ja hengellisyyden teemat ovat romaanissa läsnä kaikesta lihallisuudesta huolimatta ja oikeastaan juuri siinä.

Saisio sanoo uskovansa, että ihmiset alkavat väsyä kaikenläpäisevään hallinnan eetokseen: uskoon, että kaikki on järjellä järjestettävissä.

– Siihen, että kaikki on aivokemiaa, genetiikkaa ja ympäristöä. Se aiheuttaa tyhjyyden tunteen, jos ihminen litistetään joukoksi fysiologisia ja kemiallisia toimintoja. Mielihyväkin on pelkkää endorfiinia.

Hän uskoo, että tällaisesta tavasta hahmottaa maailmaa puuttuu jotain olennaista.

– Vaikka luotaisiin kuinka paljon parempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, joitain kysymyksiä se ei ratkaise. Viihdyn etsinnän äärellä, ja vierastan kaikkia valaistuneita ihmisiä, joilla on vastauksia.

Ruumiinpalvonta uskon tilalla

Nykysuomalaista uskontosuhdetta Saisio pitää hiukan mutkalla olevana.

– Suomessa suhde uskontoon on hirveän jakautunutta. Käsitykseni mukaan punavihreässä kuplassa ja vihervasemmistossa matkalla maallistumiseen hyväksytään korkeintaan islam tai ainakin se on parempi kuin kristinusko. Aika tiukkaa tekstiä tulee esimerkiksi sellaisesta, että kirkko tarjoaa tilojaan vaikka koulujen joulujuhliin. Eihän sitä voida hyväksyä, vaan pidetään juonena! Tunnustukselliset ateistit kuvittelevat, että Jeesus on virus, joka tarttuu ilmasta. Tällaista asennetta on aika paljon.

Hänen mukaansa suomalaisilla on esimerkiksi roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan pelkkiä ennakkoluuloja. 

– Ei täällä Madeiralla kansa, joka on hirveän uskonnollista, pidä paavia erehtymättömänä. Messun jälkeen istumme usein konjakilla kapakassa, kertoo Madeiralla talvet viettävä Saisio.

Kirjailijan mukaan on erikoista, miten moni katsoo juuri uskonnot maailman suurimmaksi ongelmaksi.

– Voisi kuvitella, että nälänhädät tai sota. Historiallisesti on ollut kauhean ohut vaihe, että on tunnustuksellisesti ateistisia valtioita kuten Neuvostoliitto. Hyvinkö kävi Kamputseassa ja Venäjän vankileireillä, Saisio kysyy.

Samaan hengenvetoon hän toteaa, että tokihan uskontoja on läpi historian käytetty myös naamiona valtapyrkimyksille. Mutta perustavanlaatuista uskonnonvastaisuutta hän pitää oireena yltiöpäisestä hallinnan tarpeesta.

Saisio jäljittää kontrollin kaipuuta siihen, miten hänen sukupolvensa on elänyt ”historiallisen kulta-ajan” suhteellisen hyvinvoivana ja pitkäikäiseksi.

– Aidossa uskonnollisuudessa, eikä tämä koske vain kristinuskoa, on jokin isompi, jonka edessä suostutaan sanomaan, että kontrollia ei ole. Mutta usein kielletään se mahdollisuuskin. Että täytyy olla niin, että kaikki on meidän ihmisten kontrollissa. Kontrolloimattomuus pelottaa, ja siksi sitä vastustetaan.

Saision mielestä uskonnon tarvetta täyttää nykyisin ruumiinpalvonta.

– Sielun käsite on elänyt kaikissa uskonnoissa jossain muodoissa, oli se inkarnaatio tai persoonallinen sielu. Mutta jos ei uskota sieluun tai johonkin ylimääräiseen dimensioon, jää jäljelle vain ruumis. Ja kyllähän se näkyy tässä loputtomassa ruumiinhoitamisessa, keskittymisessä siihen, terveyssyömisessä ja kauneusleikkauksissa. Joogastakin on tullut jumppalaji. Salaa meille on hiipimässä usko ruumiin kuolemattomuuteen.

Kirjallisuudessa, kuten kaikessa taiteessa, käsitellään pitkälti merkityksiä. Sitä Passiossakin etsitään, elämän mieltä ja merkitystä. Mutta miten säilyttää merkitystä ilmastonmuutoksen kaltaisen eksistentiaalisen uhan todellisuudessa?

– Se on ilman muuta vaikeaa, mutta ehkä pitäisi nähdä, että jokainen elämä on arvokas sillä hetkellä, kun se tapahtuu. Mutta täytyy olla hurja optimismi, jos uskoo, että ihmiskunta voisi tästä jotenkin selvitä.

Saision mukaan suurin ongelma on tajuta, miten paljosta pitäisi luopua ja suostua luopumaan. 

– Ajatellaan, että jos on hyvien asioiden puolella, voi tiedostaa ja olla toimimatta. Että se riittää.

”Huumori on suhteellistava tekijä”

Saision tuotantoa on alusta asti leimannut taito esittää elämän perimmäinen traagisuus komediallisen katseen kautta.

– Rakastan teatterin kaksoisnaamio-ikonia! Se ristiriitahan on kaiken fiktion lähtökohta. Huumori on suhteellistava tekijä, ja jos se puuttuu, niin kyseessä on saarna. Asiat ovat samaan aikaan sekä loputtoman traagisia että koomisia. Silloinhan ihminenkin on koomisimmillaan, kun se on traagisimmillaan.

Saision mukaan traagisuutta – surua ja kuolemaa – vältellään taiteessa. Pitäisi antaa toivoa, ei saisi olla ahdistava.

– Kuolemasta on tullut tabu ja katastrofi, kun kuolevat on viety pois silmistä. Onhan se ollut katastrofi ennenkin, varsinkin lapsen kuolema. Ja se on minunkin mielestäni hirveintä, mitä voi tapahtua, mutta ei siitä ole kuin vähän toistasataa vuotta, kun sekin oli vielä aika tavanomaista.

Saisio sanoo samanlaista keskustelua käydyn taistolaisnuoruudessaan.

– Että aina pitäisi olla pisara optimismia. Eihän se ole mitään ainetta, vaan kokonainen näkökulma! Eikä se voi olla sellaista, että syrjäyttää tragedian. Traagisimmatkin tarinat luovat uskoa ihmiseen, koska niissä on taustalla iso henkinen pyrkimys. Joku ihmisen syvä vaisto kertoo, mikä on totta ja mikä ei.

Kuolemattomuus ei ole totta, eikä taiteen tehtävä Saision mukaan ole aiheuttaa mielihyvää.

– Ei taiteella voi olla tehtävää ylipäänsä. Tällainen ajattelu muistuttaa persujen taidepoliittista ohjelmaa, jonka mukaan vain klassikoita pitäisi tukea. Aikahan sen valitsee, mitkä jäävät klassikoiksi.

Saisio näkee hysteerisen varovaisessa ja pakkopositiivisessa keskustelukulttuurissa paljon yhtäläisyyksiä nuoruutensa taistolaisuuteen.

– Kielen sensurointi ja oma terminologia, josta poikkeamisesta rangaistaan, siinä on jotain samaa. Mutta arvostellaan taistolaisia väärinkin perustein, kuten että emme puuttuneet kolonialismiin. Puhuttiin siitä kyllä paljonkin, vain Neuvostoliiton imperialismi oli täysi tabu.

Saision mukaan vasemmistolla olisi tähdellisempääkin keskityttävää kuin termejä koskevat oppiriidat.

– Eihän niiden tarvitse tätä vihervasemmistoa hajottaa, kun se hajottaa itse itsensä pilkunnussimiseen, kun vilpitön pyrkimys ja kömpelyys ja väärät sanavalinnat ovat kuolemanvakava ja tuomittava asia. Voisiko keskittyä rakenteellisiin tasa-arvopyrkimyksiin eikä eristäytyä akateemiseen kielenkäyttöön?

Saisio on joutunut kommenteistaan laajan somevihan kohteeksi useampaankin otteeseen. Mitä hän ajattelee asiasta nyt, onko keskustelukulttuuri yhä yhtä vinoutunut kuin muutama vuosi sitten?

– Kyllä maailmankuvani otti viimeisimmän myrskyn tienoilla uutta suuntaa. Olen saanut tappouhkauksia persuilta ja natseiltakin, mutta se ei tunnu missään, kun ne eivät ole omia. Mutta kun tunnet kuuluvasi ryhmään ja olevasi suurin piirtein samaa mieltä, herää kysymys, oletko asemoinut itsesi väärin.

Saision mukaan somehyökkäyksille on tyypillistä rikkinäinen puhelin -ilmiö, että siteerataan siteerauksia.

– Mutta kun juna on liikkeellä, niin se ei pysähdy enää mitenkään. En usko, että kulttuuri on paljon parantunut. Sanoipa vaikka taistolaisuudesta mitä hyvänsä, niin molemmilta puolen tuulee, ja lujaa.

Liiallista herkkähipiäisyyttä hän pitää kuitenkin kestämättömänä.

– Ei maailmassa aina voi huutaa, että turvatila, turvatila.

Toisena elämisen autuudesta

Passio alkaa kohtauksella, jossa tapetaan peura. ”Minusta tulee sinä”, kuoleva eläin sanoo tappajalleen. Kirja loppuu sanoihin ”ihminen, jonka ei ole ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta”. Väliin mahtuu muutama vuosisata elämää ja kuolemaa.

Romaanilla harvemmin on suoranaista sanomaa, mutta yritetäänkö tässä kuitenkin sanoa, ettei ihminen voi elää täyttä elämää ellei näe itseään toisissa ja toisia itsessään; sisäistä sitä, että minkä tekee muille tekee aivan konkreettisesti itselleen?

– Näin juuri. Me olemme kaikki samaa, saman henkilön eri versioita. Jos näkee, että tuo olen minä, pyrkii eroon näistä naamioista. En näe ”toisena elämistä” naamiona, vaan eläytymisen naamioiden taakse näkemisenä. Kirjani henkilöistä parikin joutuu elämään eri ihmisinä pysyäkseen hengissä, mutta se voi olla myös mahdollisuus uppoutua täysin toiseen henkilöön, kuten teatterissa. Että minä voisin olla hän. Siksi näyttelijän on aina tärkeää puolustaa roolihenkilöään.

Saisio on kertonut kirjoittaneensa Passion vain kahdeksassa kuukaudessa.

– Se veti minut kuitiksi ja otti fysiikkaankin, mutta kirjoitin Passion suuresta nautinnosta.

Saision mukaan ero läpipuurretulla ja inspiroituneena kirjoitetulla kirjalla on kuin hevosen laukalla ja sillä, että raahaisi perässään muulia.

– Inspiraatio on jotenkin romanttinen ajatus, mutta tarkoitan sillä äärettömän intensiivistä mielentilaa. Mutta en tiedä, olisinko kirjoittanut näin paksua ja eskapistista teosta ilman koronaeristystä.

Mitä kirjoittaminen Saisiolle on?

– Kun opin kahdeksanvuotiaana kirjoittamaan, ajattelin, että jos minusta ei tule kirjailijaa, elämäni on pilalla. Koen, että se on elämäntehtäväni.

Ja Passion jälkeen on kuulemma olo, että ”se on täytetty” – raamatullinen fraasi, jota romaanissakin viljellään.

|||

Tämä artikkeli on julkaistu samanaikaisesti Vasen Kaista -verkkolehdessä ja Kansan Uutisissa, jotka aloittivat julkaisuyhteistyön helmikuussa 2022.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.