Onko vajaa vuosi, kun kiivaasti otettiin yhteen pitääkö AL-Holin leiriltä tuoda suomalaiset äidit ja lapset turvaan. Vuosia on väännetty kättä, täytyykö pakolaisleireillä viruvia ihmisiä auttaa. Osa käänsi tylysti selkänsä Välimerellä hukkuneille turvaa hakemaan lähteneille pakolaisille.
Nyt kun Ukrainan sota on tuonut hädän ja kurjuuden omalle takapihallemme, on herätty todellisuuteen, mitä on olla sodan jaloissa, pommitusten ja kranaattitulituksien, pelon ja toivottomuuden keskellä.
On ymmärrettävää, kun hätä ja tuska on käsinkosketeltavan lähellä, ihmisten huoli itsestä, läheisistä ja keskelle kriisiä joutuneista kasvaa. Senkin vielä olen jotenkin ymmärtänyt, ettei ole jaksettu kantaa koko maailman tuskaa harteillaan.
Sitä en koskaan ole voinut hyväksyä, kuinka tunteettomasti ja härskisti, omien etujen ja tavoitteiden saavuttamiseksi ihmisten auttaminen lajitellaan, rodun, uskonnon, sukupuolen perusteella. On jo vuosia ollut surullista seurata, miten pitkin Eurooppaa on käyty kauppaa äärimmäisessä hädässä olevilla ihmisillä.
Nyt kun aivan silmiemme edessä on kriisi, josta kerrotaan 24 tuntia vuorokaudessa, ovat ihmisten auttamishalut heränneet. Kerrotaan avustuspatoihin laitettavan kolikkojen sijaan seteleitä. Olen iloinen, mutta toisaalta allapäin: miksi tarvitaan hirvittävä tragedia, kärsimyksiä, pelkoa ja huolta, jotta solidaarisuuden ja auttamisen sylit aukeavat.
Viime sotien jälkeen kun meilläkin oli kaikesta pulaa, nousi yhteisöllisyys, talkoohenki. Piti rakentaa raunioitunut maa ja tuhotut kodit, asuttaa karjalaisväestö ja järjestää rintamiehille sekä asuntoja että töitä. Tuo yhteisöllisyys jatkui pitkälle omaankin lapsuuteeni, eli aivan 1960-luvun lopulle.
Hyvinvoinnin kasvaessa myös itsekkyys alkoi nostaa päätään. ”Jokainen on oman onnensa seppä”, ”heikot sortuu elon tiellä” ja muut tokaisut ovat saaneet ajatuksissa yhä enemmän elintilaa. Auttamisen halu ja yhteisöllisyys on silti ollut vahvana, varsinkin työväenliikkeessä. Oikeiston piirissä ihmisiä alettiin taas jaotella: työttömyys ja vähäosaisuus nähtiin paljolti omana syynä.
Entä nyt, kun ihmisillä on pelkoja ja huolia, kuinka tässä oikein tulee käymään. Varoittelin korona pandemian alkuaikoina, kuinka äkkiä tuttu ja turvallinen tilanteemme voi yhtäkkiä muuttua. Kirjoitin omavaraisuudestamme. Kovin helposti maatalousväkeä on lyöty, ajettu alas. Lääke – ja rokotusteollisuus on lähes kokonaan ulkomaiden varassa. Miten tulemme ruokkimaan väkemme, hoitamaan sairaat?
Kriisit päättyvät aikanaan. Jo nyt täytyy alkaa varautua tulevaan. Meillä on valtava pula hoitavista käsistä. Mielenterveysongelmat ovat kasvaneet, voisi melkein sanoa vitsaukseksi. Varmaa on, että nyt Euroopassa käytävä sota, lisää entisestään mielen ongelmia. Mikä tulee olemaan pakolaisten määrä? Sitä emme vielä tiedä. Mistä löydämme heille riittävästi avustajia, hoitajia, kunnollisia turvapaikkoja.
Ovatko yltäkylläisyyden ajat ohitse? Toivottavasti ovat kerskakulutuksen ja kaikenlaisen krääsän osalta. Meiltä eivät edelleenkään ole kadonneet ruokajonot eikä vähäosaisten heikko asema. Ilmastonmuutos on yhä vakavana uhkana. Panin ilolla merkille, miten tähän asti kiivaasti hyviä ilmastotekoja vastustanut perussuomalaisten Jussi Halla-ahokin totesi tarpeen päästä fossiilisesta energiasta nopeasti eroon. Ei sanaakaan enää kiiluvasilmäisistä ilmastoöyhöttäjistä. Hyvä niin.
Olkoon kaikkien meidän yhteinen tavoite vaikeiden aikojen hetkellä ja vastedeskin: Rauha, ystävyys, solidaarisuus, yhdenvertaisuus ja humaanit arvot kanssakulkijoidemme kesken.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva hitsaaja Kihniöstä