Artikkeli: Maailma

1.4.2022 klo 09:22

Naton itälaajeneminen on Versaillesin uusinta

Mitä neuvoja Euroopan poliittinen historia voisi antaa nykypäivän kriiseihin? Henry Kissingerin väitöskirja vuodelta 1954 käsittelee rankaisevaa rauhaa ja suurvaltasuhteita Euroopassa Napoleonin sotien jälkeen. Jorma Mäntylä tarkastelee, mitä tuon ajan politiikasta voisi oppia myös nykypäivänä. (Kuva: Wikimedia Commons. Julkaistu lisenssillä CC BY-SA 4.0.)

Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger esitti jo Krimin valtauksen jälkeen vuonna 2014, että Ukrainan ei pitäisi liittyä Natoon. Hän toisti näkemyksensä huhtikuussa 2021. Jos Ukrainaa työnnetään ja vedetään väkisin Natoon, vastakkainasettelu jyrkkenee ja eskaloituu sodaksi.

Naton itälaajeneminen on Venäjän alistamista samaan tapaan kuin Saksaa nöyryytettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Versaillesissa vuonna 1919. Poliittiset ja sotilaalliset seuraukset ovat olleet samantapaisia. Molemmissa maissa pääsi valtaan äärioikeistolainen kiihkokansallinen militarismi.

Henry Kissingerin varoituksia ei kuunneltu ja 98-vuotiaan veteraanidiplomaatin ennustus toteutui Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuun lopussa.

Ennustus perustuu laajaan Euroopan ja Ukrainan historian tuntemukseen. Ajattelunsa perusteet Henry Kissinger esitti väitöskirjassaan Restauroitu maailma. Metternich, Castlereagh ja rauhan ongelmia 1812–1822 vuodelta 1954.

Miksi Wienin kongressi onnistui, Versaillesin ei

Henry Kissingerin "A World Restored" -kirjan kansikuva.
Henry Kissinger – A World Restored. (Kuva: Jorma Mäntylä)

Restauroitu maailma on poliittisen historian tutkimus vallankumouksellisten ja konservatiivien taistelusta ja siitä, miten kaksi valtiomiestä loi pitkäaikaisen rauhantilan Eurooppaan Napoleonin sotien jälkeen. He olivat Itävallan pääministeri Klemens von Metternich (1773–1859) ja Britannian ulkoministeri Robert Castlereagh (1769–1822). Kissinger ihailee erityisesti Metternichiä ja pitää tätä esikuvanaan. Metternichistä tuli Wienin kongressin jälkeen konservatiivisen Euroopan johtaja.

Tutkimus alkaa vuodesta 1812 ja Napoleonin murskatappioon päättyneestä  hyökkäyksestä Venäjälle. Kissinger tarkastelee miten Metternich ja Castlereagh onnistuivat rakentamaan Wienin kongressissa 1815 koko Eurooppaa vakauttaneen sopimusjärjestelmän. Tutkimuksen ydinkysymys on “miksi Wienin kongressi 1815 onnistui, kun Versaillesissa 1919 epäonnistuttiin?”.

Kissinger katsoo, että  Wienistä vuonna 1815 alkoi lähes sata vuotta kestänyt rauhan tila, kun  Versaillesin jälkeen vain 20 vuotta myöhemmin puhkesi tuhoisa toinen  maailmansota. Tutkimuksen sivulla yksi Kissinger esittää Versaillesin rauhan 1919 varoittavana esimerkkinä, miten valistuneiden valtiomiesten ei tule toimia. Saksassa Versailles sai nimen häpeärauha, Schandfrieden. Se johti Hitlerin valtaannousuun ja toiseen maailmansotaan.

Rankaisevan rauhan vaara 

Napoleonin sodissa vuosina 1803–1815 Ranska yritti viedä vallankumousta koko Eurooppaan. Sodissa kuoli 1,2 miljoonaa ihmistä, 1,5 miljoonaa haavoittui ja vammautui sekä 2,5 miljoonaa vangittiin tai katosi. Napoleonin Grande Armée tuhoutui lähes kokonaan Venäjän sotaretkellä, jossa puoli miljoonaa miestä kaatui tai jäi vangiksi.

Klemens Metternich aloitti valmistautumisen sotien jälkeiseen aikaan jo ennen  Napoleonin Venäjän retkeä. Hän loi hyvät diplomaattiset suhteet mannermaasulkemuksesta kärsineeseen Englantiin ja ulkoministeri Castlereaghiin. Napoleonin armeija oli murskannut Preussin, joten Metternichin tukena oli kuningas Fredrik Vilhelm III. Venäjän tsaari Aleksanteri I auttoi merkittävästi Napoleonin kukistamisessa, joten yhteistyösuhde muodostui helposti. Itävallan armeijan operaatiot Napoleonin sodissa sovitettiin yhteen diplomaattisten  ponnistelujen kanssa.

Ulkopoliittisen realismin hengessä Metternich ja Castlereagh halusivat luoda  neljän maan keskinäisen tasapainotilan, equilibriumin. Vakaan tasapainon  saavuttaminen on vaikeaa, mutta se toteutuu, kun yhdellä valtiolla tai valtaryhmittymällä on riski pakottaa muut tahtoonsa. Jos tasapainotilan joku  osapuoli yrittää saada etuja muiden kustannuksella, seuraa muiden vastatoimia, joista se kärsii ja edut kyseenalaistuvat. Sodan haitat ovat etuja suuremmat. Jos yhden maan heikkoutta käytetään hyväksi, se kokoaa voimansa, etsii liittolaisia ja pyrkii palauttamaan asemansa.

”Ulkopoliittisissa ratkaisuissa kansakunta sovittaa käsitystään itsestään muiden käsityksiin”, Kissinger kirjoittaa ja varoittaa rankaisevasta rauhasta. Siinä voitettu vihollinen murskataan niin, että se on jatkossa kyvytön taistelemaan. Sen vastakohta on  toimia voitetun vihollisen kanssa niin, ettei se enää halua sotia. Rankaiseva rauha tekee mahdottomaksi hyväksyntään perustuvan rauhan ja vakauden.

Vaarallisinta on voittajan valta

Wienin kongressin aikana 1815 Britanniassa vaadittiin Ranskalle kostoa ja kunnon rangaistus. Lordi Castlereagh vastasi: ”Vaatimuksenne Ranskalle asetettavista  strategisista rajoitteista menee liian pitkälle. Todellinen puolustus ja  turvallisuus tulee takuusta, joka tulee siitä tosiasiasta, että he eivät voi  koskea sinuun julistamatta sotaa kaikille jotka haluavat säilyttää asiat nykyisellään.”

Voimakkailla valtioilla on taipumus yliarvioida valtaansa ja siten horjuttaa tasapainoa. Vaarallisin on voittajan valta. Metternich ja Castlereagh  tunnistivat ongelman ja ratkaisivat sen Wienissä vuonna 1815 kutsumalla mukaan Napoleonin sodat hävinneen Ranskan kuuluisa ulkoministerin Charles Maurice de Talleyrandin (1754-1838). Neljän maan johtoryhmästä tuli viisikko. Euroopan uudet rajat piirrettiin yhdessä Ranskan kanssa. Metternich liittoutui Talleyrandin Ranskan kanssa ja piti samalla kurissa Preussia. Talleyrandin ansiosta Ranskaa ei nöyryytetty Wienissä, vaan se sai vähäisin muutoksin pitää vuoden 1792 rajat.

Versaillesiin vuonna 1919 ei kutsuttu lainkaan häviäjiä Saksaa ja Venäjää. Saksalle ilmoitettiin, että allekirjoitatte rauhansopimuksen tai maa miehitetään.

Eurooppa vuonna 1815. Euroopan rajoja määrittivät vielä tuolloin lukuisat imperiumit. Nykypäivänä Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutunut Ukraina oli jaettu  Ukraina oli jaettu Itävallan keisarikunnan ja Venäjän valtakuntien välillä. (Kuva: Wikimedia Commons)

Wienissä 1815 kuunneltiin myös Napoleonin hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Venäjää. Syvästi uskonnollinen Aleksanteri I halusi turvatakuut. Keisari esitti  allianssia, jonka osapuolet sitoutuivat auttamaan toisiaan uudistusliikkeitä sekä ulkoisia ja sisäisiä vallankumouksia vastaan. Syntyi Venäjän, Preussin ja Itävallan Pyhä allianssi. Venäjä hyväksyi Galitsian liittämisen Itävaltaan, kun Ukrainan alue jaettiin.

Läntinen Ukraina liitettiin Itävaltaan ja itäosa jäi Venäjälle. Itävallasta ja Venäjästä tuli rajanaapureita. Ukrainan 103-vuotinen jako selittää yhä, miksi maan läntiset ja itäiset osat ovat kehittyneet aivan erilaisiksi.

Englanti ei tullut mukaan Pyhään allianssiin, koska lordi Castlereagh ei hyväksynyt sopimukseen kuulunutta toisen maan sisäisiin asioihin puuttumista.

Maailman orkesterin kapellimestari hakusessa

Wienissä synnytettiin vuonna 1815 satavuotinen ”Euroopan orkesteri”. Britannia sai haluamansa merten vapauden, kun mannermaasulkemus päättyi. Brittiläinen  imperiumi jättilaivastoineen nousi 1800-luvulla maailman johtavaksi suurvallaksi. Euroopan mannermaata hallitsi Itävalta. Klemens Metternich soitti  Euroopan orkesteria. Hän sai lisänimen ”Euroopan pääministeri”. Metternich ja Castlereagh päättivät asioista Castlereaghin kuolemaan 1822 asti.

Tässä näkyy Kissingerin ihailu Metternichiä kohtaan. Hän haluaa, että Yhdysvallat toimii samoin ja soittaa ”maailman orkesteria”. Väitöskirjan nimi Restauroitu maailma viitannee siihen, että Kissinger halusi olla ”maailman pääministeri”. Yhdysvaltain ulkoministeriksi hän pääsikin.

Wienin kongressia ja Henry Kissingerin tulkintaa siitä on jälkeenpäin paljon arvosteltu. Se vain palautti valtaan aatelisia ja kuninkaita. Se oli paha virhe Euroopan nousevan kapitalismin oloissa. Konservatiivien Pyhä allianssi ei kyennyt estämään kapinoita ja vallankumouksia. Ranskassa puhkesi uusi vallankumous vuonna 1830 ja restauraatiossa valtaan nostettu vihattu Bourbon-sukuinen kuningas Ludvig XVIII syöstiin vallasta. Surkea oli myös Klemens Metternichin kohtalo. Nousevan kapitalismin ristiriidat räjähtivät elintarvikepulana vallankumousvuonna 1848. Itävallassa puhkesi lakkoja ja mielenosoituksia. Keisari Ferdinand I luopui kruunusta ja Metternich joutui eroamaan. Hän lähti maanpakoon Lontooseen. Loppuelämänsä hän varoitteli katkeroituneena vallankumousten vaaroista.

Vasemmalta on puolestaan huomauteltu Pyhän allianssin taantumuksellisuudesta. Se  oli epätoivoinen yritys estää kapitalistisen talouden edellyttämien liberaalien  perusoikeuksien toteutuminen. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kirjoituksissa  on tulikiven katkuista kritiikkiä Pyhää allianssia vastaan. Patavanhoillinen konservatiivi Metternich oli kykenemätön ymmärtämään, että kapitalistiset  tuotantosuhteet tuottavat eriarvoisuutta, joka purkautuu ajoittain lakkoina ja  vallankumouksina. ”Jumalan avulla voitan saksalaiset vallankumoukselliset, kuten  voitin maailman valloittajan”, Metternich uhosi vuonna 1819.

Otetaanko historiasta oppia?

Kissingerille on huomautettu, että Wienin kongressia seurannut rauhantila katkesi jo 1854 väkivaltaisessa Krimin sodassa. Wienin kongressin päätös antaa Itävallalle miehitysvyöhyke Italiasta Po-joen pohjoispuolelta oli myös suuri  virhe, joka aiheutti veriset Italian yhdistymissodat.

Kissinger on vastannut, että hänen esityksensä ei ole täydellinen. Se on kuvaus valistuneiden valtiomiesten mahdollisuudesta luoda tasapainoinen rauhantila. Kissinger tuntee Metternichin kohtalon ja ymmärtää milloin pitää perääntyä. Ulkoministerinä hän näki Vietnamin sodan ajautuneen umpikujaan 1970-luvun  alussa. Yhdysvallat saattoi voittaa vain ydinasein. Vietnamista piti päästä pois ja niin syntyi Pariisin rauha 1973, josta Kissinger sai Nobelin rauhanpalkinnon.

Henry Kissingerin arvio Versaillesin epäonnistuneesta pakkorauhasta eli  tulitauosta on silti kestävä. Antamissaan haastatteluissa hän ymmärtää, että  Venäjää kohdeltiin Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 kuten Saksaa vuonna 1919. Sekasortoisessa tilassa olleelle sairaan Boris Jeltsinin Venäjälle annettiin vain epämääräisiä lupauksia, joita ei pidetty. Naton itälaajeneminen oli  samantapaista mitä Saksalle tehtiin 1919 Versaillesissa. Seuraus oli samankaltainen, nationalismin ja militarismin nousu Venäjällä.

Ukrainan Nato-jäsenyys olisi bensaa liekkeihin

Emeritusprofessori Vesa Oittisen mukaan Venäjällä ei ole oikeita vasemmistopuolueita. Hän luonnehtii näin Putinin hallintoa:

”Putinin ’hovifilosofiksi’ on mainittu Ivan Iljin, valkokaartilainen emigranttiajattelija, joka myöhemmin teki yhteistyötä natsien kanssa. Vaikuttajiin lukeutuu samoin geopoliitikko ja Heidegger-fani Aleksandr Dugin. Molemmat edustavat tyypillistä äärioikeistolaista ajattelua, Dugin sen Alain de Benoistilta ym. saamassa ’nouvelle droite’ -muodossa. Ei ole aivan aiheetonta luonnehtia Putinin hallintoa äärioikeistolaiseksi diktatuuriksi. Sama merkitysten tyhjentyminen ja jopa päinvastaiseksi kääntyminen luonnehtii myös [Putinin sotaretkeä tukevaa] Venäjän kommunistipuoluetta. Gennadi Zjuganov on korvannut marxilaisuuden ’valtiopatriotismilla’ ja geopolitiikalla.”

Henry Kissinger arvosteli vuonna 2014 Washington Post -lehdessä sodan toista osapuolta Ukrainaa. Se oli ollut itsenäinen vasta 23 vuotta. Politiikka oli ollut sekasortoista ja väkivaltaista, johtajat kokemattomia.

– Johtajat eivät ole oppineet kompromissien taitoa, vielä vähemmän heillä on historiallista näkökulmaa. Poliitikoilla on pyrkimys pakottaa vastahakoiset etniset alueet alistumaan toisen tahtoon, Kissinger kirjoitti.

Artikkelissa Kissinger esittää nelikohtaisen ohjelman sodan välttämiseksi: Ensinnäkin, Ukrainalla on oikeus valita vapaasti taloudellinen ja poliittinen suuntautumisensa, myös Euroopan kanssa. Toiseksi, Ukrainan ei pidä liittyä Natoon. Kolmanneksi, viisaat Ukrainan johtajat valitsevat sovintopolitiikan maansa eri osien välillä. Kansainvälisesti heidän tulisi noudattaa Suomen linjaa. Suomi on kansakuntana itsenäinen. Se tekee yhteistyötä lännen kanssa, mutta välttää huolellisesti vihamielisyyttä Venäjää kohtaan. Neljänneksi, Venäjä tunnustaa Ukrainan suvereniteetin Krimin suhteen. Ukrainan tulee vahvistaa Krimin autonomiaa kansainvälisten tarkkailijoiden valvomissa vaaleissa. Sevastopolin asemasta sovitaan erikseen.

Kissinger ei ole yksin. Arvostettu kansainvälisen politiikan professori John J. Mearsheimer kirjoitti vuonna 2014:

– Ukrainan kriisi osoittaa, että realistinen ulkopolitiikka on edelleen relevanttia. Valtiot, jotka jättävät tämän huomiotta, ajautuvat vaaraan. Yhdysvaltain ja Euroopan johtajat epäonnistuivat yrittäessään tehdä Ukrainasta lännen linnoituksen Venäjän rajalle. Kun seuraukset ovat paljastuneet, olisi vielä suurempi virhe jatkaa tätä väärin perusteltua politiikkaa.

Ukrainan liittyminen Natoon nykyoloissa on bensiinin kaatamista liekkeihin. Naton itälaajenemisen jatkaminen pohjoiseen laajentaisi sodan uhkaa. 

– Rauha, joka perustuu myytteihin vihollisesta, on aselepo. Se on houkutus kostosotaan, Kissinger kirjoittaa väitöksessään.

|||

Lähteitä:

Ahdesmäki, Harri: Naton laajenemisesta itään. Kotimaa 28.2.2022.

The Economist 22.4.2021: How should leaders deal with today’s great global standoff? Anne McElvoy talking with Henry Kissinger.

Kissinger, Henry: To settle the Ukraine crisis, start at the end. Washington Post 5.3.2014.

Kissinger, Henry: A World Restored: Metternich, Castlereagh and the Problems of  Peace 1812-1822. Boston 1973: Houghton Mifflin Co.

Mearsheimer, John J.: Why the Ukraine Crisis Is the West’s Fault? The Liberal  Delusions That Provoked Putin. Foreign Affairs: September/October 2014.

Oittinen, Vesa. Haastattelu 25.3.2022.

Volanen, Risto. Henry Kissingeristä puheen ollen. Blogi 1.1.2022.

Kommentteja: 2

  1. Tapani Laine: Kirjoitin näin: ”Jos yhden maan heikkoutta käytetään hyväksi, se kokoaa voimansa, etsii liittolaisia ja pyrkii palauttamaan asemansa.”
    Venäjä toimii jo nyt näin. Se hakee liittolaisia BRICS-maista, siis valmistautuu tulevan tulitauon aikana seuraavaan koitokseen.

  2. Kissinger on epäilemättä kokenut tekijä ja hänellä on valtiomiesviisautta. Asiassa on kuitenkin muutakin Euroopan tektoniikkaa kuin edellä esitetty. Siinä missä Suomi, Baltian maat ja Puola olivat 1800-luvun alussa Venäjän imperiumin osia, tilanne on muuttunut huomattavasti. Suomi tietenkin käy tässä esimerkkinä siitä miten länsimainen kansallisvaltio on muodostunut. Baltian maiden itsenäistyminen ja muotoutuminen osaksi läntistä Eurooppaa on käynyt suhteellisen nopeasti.
    Pitkään Venäjän vallan alla olleen Ukrainan muotoutuminen läntiseksi kansakunnaksi on ollut toisenlaista, erityisesti Leninin ja Stalinin pakkovallan tai suoranaisen hirmuvallan aikana. Ukrainalaiset sotivat myös toisessa maailmansodassa Neuvostoliittoa vastaan, koska uskoivat Saksan vapauttavan heidät Stalinin terrorista, kunnes huomasivat että saivat vain uudet sortajat. Pyrkimys pois entisestä Neuvostoliitosta ja erityisesti Venäjän (pikku)veljen asemasta ei kuitenkaan ole ollut helppo, etenkään kun Moskovasta on edelleen koetettu ratkaista mitä itsenäisessä Ukrainassa tulisi tehdä ja keiden pitäisi olla siellä johtajina.
    Siis, Neuvostoliiton hajoaminen MUODOLLISESTI itsenäisiksi valtioiksi jätti kuitenkin varjoonsa seikkoja joita tulee tarkastella lähemmin. Ensinnäkin Versaillesin rauhan ja Neuvostoliiton hajoamisen vertaaminen on ongelmallista. Tätä Euroopan sisäisen tektoniikan muutosta pitää moniulotteistaa. Erityisesti nyt kun Venäjän Imperiumin (tai oikeastaan Neuvostoimperiumin) aika alkaa olla ohi siinä missä Englannin, Ranskan tai muiden läntisen Euroopan suurvaltojen. Tähän Venäjällä ei olla valmiita.
    Pikemminkin siinä pätee mitä Pjotr Tšaadajev kirjoitti 1854:
    ”Puhuttaessa Venäjästä kuvitellaan jatkuvasti, että puhutaan valtiosta, joka on samanlainen kuin muutkin; todellisuudessa asia ei ole ollenkaan niin. Venäjä on aivan erityinen maailma, joka alistuu yhden ihmisen tahdolle, mielivallalle, kuvitelmalle – olipa hänen nimensä Pietari tai Iivana, sillä ei ole merkitystä; se on joka tapauksessa yhtä lailla mielivallan ruumiillistuma.
    Vastoin kaikkia inhimillisen yhteiselämän lakeja Venäjä kulkee vain kohti orjuutustaan ja kaikkien naapurikansojen orjuutusta. Siksi olisikin hyödyllistä, ei vain muiden kansojen eduille, vaan myös sen omille eduille, pakottaa Venäjä siirtymään uusille raiteille.”

    Venäjän/Neuvostoliiton Imperiumiin kuuluneiden, mutta länteen suuntautuneiden maiden pakokauhu Venäjää kohtaan (tai Venäjän hylkimisvoima) on niin vahva, että Baltian maat ja entiset Varsovan liiton maat halusivat mahdollisimman voimakkaan seinän Venäjää vastaan heti kun se oli mahdollista saada.

    Mutta Ukrainan pyrkiessä vastaavalla tavalla eroon Moskovan voimakeskuksesta mennään jo niihin vahvoihin voimiin, joilla Ukraina on entuudestaan sidottu Imperiumiin. Sikäli on nyt päädytty Neuvostoliiton hajoamissotaan.

    Vaikka jaan lähes kaikki Kissingerin näkökohdat Ukrainan pyrkimyksiin, tässä on kysyttävä myös sitä, osaako Venäjä muuttua.
    Mihail Zygar kertoo kirjassaan Putinin sisäpiiri (alkuteos 2015, suom. 2016):

    ”Huhtikuun 4. päivänä 2008 oli Bukarestissa tarkoitus pitää Naton kokous, jossa piti antaa jäsenkandidaatin status Ukrainalle ja Georgialle.
    [Päätökseksi tuli lopulta Merkelin esityksestä ”jäseneksiliittymissuunnitelma”.]
    ”Kompromissi, jonka lopuksi hyväksyivät kaikki liittouman jäsenmaat, ei tyydyttänyt Georgiaa, Ukrainaa sen paremmin kuin Venäjääkään.”
    Paikalle vasta tämän jälkeen tullut Putin kiivastui.
    Silminnäkijöiden mukaan Putin kiivastui suljetussa tapaamisessa, kun puheeksi tuli Ukraina. ”Ukraina ei ylipäätään ole mikään valtio”, hän ilmoitti Georg W. Bushille. ”Osa sen aluetta on Itä-Eurooppaa, ja osa, ja suuri, meidän lahjoittamaamme!” Putin päätti lyhyen puheensa lauseella ”Jos Ukraina menee Natoon, niin se menee ilman Krimiä ja itää – ja se yksinkertaisesti hajoaa.” (s. 207)

    Toisin sanoen, kysymys on ollut eräänlaisesta kaksoisdynamiikasta, jota uutta tilannetta vastaavan eurooppalaiset turvallisuusmekanismin puuttuminen on ajanut kylmän sodan asetelmaksi: yhtäältä Nato ja toisaalta Moskovan Imperiumin valtapiiri. Näistä jälkimmäiseen ei ole ollut suurta vetoa, mutta KGB:n nostettua 1990-luvun lopulta lähtien Moskovassa valtaan omat toimijansa on luotu uusi Stalinin vallan kaltainen tila, sekä sisään päin (kaiken demokraattisen kehityksen järjestelmällinen tuhoaminen) että ”lähinaapureiden” suuntaan (ts. maihin joita se pitää ominaan niiden omista pyrkimyksistä huolimatta).

    Nyt kun tässä asetelmassa on syttynyt avoin tuhoamissota Ukrainassa, tämän jännitteen (ja sen alla olevan eurooppalaisen tektoniikan avaaminen) purkaminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Pahoin pelkään että tämä jatkuu edelleen supernovaräjähdyksen kaltaisena prosessina, jossa yhtäältä entiset Venäjän/Neuvostoliiton hallinnassa olleet läntiset maat (Georgia mukaan lukien) pyrkivät kaikin tavoin kohti EU:n ja Naton voimakeskuksia, kun taas toisaalta Venäjä ”romahtaa sisään päin” Stalinin ajan kaltaiseksi pakkovallaksi.
    Joten sikäli tuo rinnastus ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen on nyt myöhästynyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.