En ole päättämässä Suomen Nato-kannasta, mutta on tuntunut tärkeältä muodostaa oma näkemys asiasta. Se on ollut työläämpää kuin olisin uskonut. Pohdinta on tullut ajankohtaiseksi johtuen Venäjän julmasta ja järjettömästä hyökkäyksestä Ukrainaan. Ukrainan kokemat kärsimykset ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat minuun syvästi.
Vasemmistossa Nato on perinteisesti nähty sotilasliittona, ei nimensä mukaisesti puolustusliittona. Minä muiden mukana olen kavahtanut ajatusta, että Suomi olisi siinä mukana. Viime viikkoina olen lukenut argumentteja Nato-jäsenyyden puolesta ja vastaan. Toivoin hallituksen turvallisuuspoliittisesta selonteosta apua oman näkemykseni muodostamiselle uudessa, muuttuneessa turvallisuusympäristössä, tai ainakin oletetusti muuttuneessa turvallisuusympäristössä.
Selonteko osoittautui kuitenkin mitäänsanomattomaksi siltä osin, että se olisi tarjonnut analyysia Natoon liittymisen hyödyistä ja haitoista. Selonteko on mielestäni enemmänkin toimintasuunnitelma matkalla Natoon. Epäilemättä päätöksentekijät saavat perusteellisempaa infoa ja toivottavasti myös sotilaallisen liittoutumisen ja liittoutumattomuuden riskeistä. Molempia on ja näin ollen punnittavana on se, mikä painaa puntarissa enemmän. On punnittava faktoja, mutta hyvin paljon joudutaan tukeutumaan myös poliittisiin arvioihin ja uskomuksiin.
Erityisen tärkeää mielestäni on painottaa sitä, miten valittu ratkaisu kestää aikaa. Venäjällä koittaa joskus Putinin hallinnon jälkeinen aika.
Monen muun tavoin olen ollut ja olen paitsi järkyttynyt Putinin raakalaismaisesta sodankäynnistä ja sotarikoksista, myös erittäin raivoissani hänen uhkailustaan Suomea kohtaan, miten Natoon liittymisestä olisi meille vakavia seurauksia. Hetkittäin olen pelkästään tällä perusteella ajatellut, että olisi syytä hakeutua Natoon ja antaa Venäjän diktaattorille muistutus Suomen itsenäisyydestä. Ja demokratiasta. En nyt tässä analysoi sitä, miten täydellinen tai epätäydellinen demokratiamme on. Se on joka tapauksessa aivan muuta kuin itänaapurimme tila. Demokraattinen kehitys on juuri se, mitä Putin omassa valtapiirissään pelkää.
Mutta, mutta. En kuitenkaan voi asettaa suuttumustani keskiöön, kun mietin Suomen turvallisuusratkaisua. En halua muodostaa omaa kantaani tunnekuohun pohjalta, vaikka kiroilen joka päivä Putinin sotapolitiikkaa ja itken Ukrainan lasten menetettyä lapsuutta.
Ratkaisut tulee mielestäni tehdä ymmärtäen millaiseen turvallisuusmekanismiin Suomi Naton täysjäsenenä sitoutuisi. En kertaa tässä paljon keskusteluissa esillä olleita todennäköisiä Nato-velvoitteita ja niihin liittyviä riskejä, mutta monen pähkäilyn jälkeen päädyn olemaan edelleen Natoon liittymistä vastaan. Näen valtavan suuren arvon siinä, että Suomi jatkaa sotilaallisesti liittoutumattomana maana. Emme toki olisi jatkossakaan täysin puolueettomia. Suomi tekee paljon yhteistyötä Nato-maiden kanssa ja Euroopan unionin jäsenmaana asemoi itsensä länsimaihin.
Etenkin sosiaalisessa mediassa Nato-keskustelu käy kiivaana ja valitettavasti suurelta osin epäasiallisena. Leimakirveet heiluvat. Pidän sietämättömänä mollata ihmisiä ja kyseenalaistaa niiden motiivit, jotka päätyvät toisenlaiseen johtopäätökseen kuin mihin itse päätyy. Näin siksikin, että asia ei ole mitenkään mustavalkoinen. Perusteltuja argumentteja löytyy sekä Naton puolesta että vastaan. On typerää luonnehtia Nato-jäsenyyttä vastustavia putinisteiksi ja yhtä typerää sanoa jäsenyyttä kannattavia sotahulluiksi. En ainakaan minä tunne ainuttakaan ihmistä, joka ei haluaisi Ukrainaan rauhaa, ja rauhanomaista rinnakkaiseloa maiden välille, vaikka keinoista tätä kohti olisimme erimielisiä.
Keskustelkaamme siis asiallisesti. Vasemmallakin. Puolueessamme on intohimoisia ihmisiä ja juuri vahva sitoutuminen oikeina kokemiinsa asioihin ja näkemyksiin on hieno ja tärkeä osa vasemmistolaisuutta. Meillä on kuitenkin paljon oppimista siinä, ettemme provosoidu tai provosoi ollessamme jostakin eri mieltä.
Rauhaa myös keskusteluun rauhasta, toverit.
Kansanäänestys on järjestettävä , koska muutoin jää varteenotettava epäilys , että koko kansa tai edes kansan valtaenemmistö ei olisi NATO- liittymisen kannalla.
Miksi vasemmistoliitto ja sosiaalidemokraatit kansanäänestystä vastustaisivat?
Se ei ole puolueohjelmien mukaista.Kannattaa lukea sosialidemokraattienkin puolueohjelma näiltä osin.Mutta niillähän näytetään pyyhkäistävän pöytiä, kun politiikkaa tehdään.
Kuten Ylen tämänpäiväisessä gallupista kertovassa otsikossa osuvasti oli:
” Osa SDP:ta kannattavista siirtyy katsomoon.”
Osa puolueista on ollut NATO-asiassa rehellisesti aina ohjelmiensa mukaisia ja siitä palkitaan! Muita kutsutaan kansan parissa takinkääntäjäksi.
Itse olen sitä mieltä, että kansanäänestystä ei tarvitse tehdä jos puolueet ovat yhtä mieltä tarpeeksi suurella enemmistöllä ja puolueiden sisällä ei repeä ristiriitaa asian kanssa. Vrt. Eu neuvoa-antava kansanäänestys. Itse katson turvallisuutta kartan ja historian kautta. Yleensä tuijotetaan itärajaa kun puhutaan turvallisuus asioista jotka liittyvät puolustukseen. Itse katson ensin länteen. Jos ajaudumme konfliktiin, niin olemme täällä pussin perällä jos länsiyhteys ei toimi. Sen koimme toisen maailmansodan aikana. Ulkopolitiikasta riippuu paljon kuinka pystymme pitämään nykyisen asemamme muuna rauhan edistäjinä (pistä loppuun Fecebookisssa julkaisemani kirjoituksen). Laajan sotilaallisen kriisitilanteen kohdatessa tiedämme mitä itärajan tulee, siksi on tärkeää, että huolto lännestä toimii – silloin kyllä pärjäämme.
VOIKO NATOMAA OLLA LUOTETTAVA RAUHANVÄLITTÄJÄ?
Usein kuulee Nato vastustajien sanovan: että jos Suomi liittyy Natoon, niin samalla menee myös Suomen rooli rauhanvälittäjänä. Suomi kun ei ole puolueeton maa. Kuinka tukevalla tämä väite on?
Jos katsoo mitä maailmalla on tapahtunut rauhanvälityksen saralla, niin kyllä näyttää siltä, että Nato jäsenyys ei muodostu esteelle rauhan työssä. Nyt Turkki on ollut Natomaana yhtenä välittäjänä Ukrainan sodassa. Pohjoismaista Norja taitaa olla jopa edellä Suomea rauhanvälityksessä. Natomaa sekin. Eli Nato ei ainakaan ole ollut esteenä rauhan työssä.
Pohjoismaita on yleensä pidetty luotettavina rauhanvälittäjinä, oltiin sitten Natomaa tai ei. Enemminkin rauhanvälityksen luotettavuus johtuu maan ulkopolitiikasta ja miten sitä johdetaan. Suomen mahdollinen jäsenyys ei tosiaankaan tarkoita sitä, että me joutuisimme ulkokehälle rauhanvälityksessä kansainvälisillä areenoilla. Asemamme rauhan edistämisessä on viime kädessä kiinni meidän omista ulkopoliittisista linjauksista ennemminkin kuin Nato jäsenyydessä.
Mihin ovat kadonneet ne poliitikot, jotka ovat meille äänestäjille aina sanoneet, että kansanäänestys pitää Nato-päätöksestä järjestää?
Kansaan luottaminen ei ole muodissa.
Esimerkkeinä EU-tuet, hävittäjähankinta, Nato.
Tuntuisi todella aidolta demokratialta saada antaa neuvo poliitikoille tässä vaikeassa tilanteessa, johon Suomen kaikki kansalaiset eivät ole lainkaan syyllisiä. Oli se sitten kyllä tai ei. Päätöksen perusteluita on saatava muualta kuin mediataloista ja mielipidemittauksista. Eri alojen virkamiehet ovat juuri oikean ja tasapuolisen tiedon jakamista varten olemassa.
Aikaa on, kiire pois.