Venäjä on ajanut Suomen pakkorakoon: jos emme liity Natoon, annamme periksi ja alistumme ja olemme Venäjän etupiiriin tuomittuja. Natoon liittymällä liitymme kyllä Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin nykyistäkin tiiviimmin; mutta Suomen kannalta kriisitilanteessa on parempi saada apua Yhdysvalloilta Venäjää vastaan kuin toisin päin.
Yhdysvallat on ollut ja tullee olemaan vaarallinen toimija suurimmassa osassa maailmaa, mutta Euroopassa se ei sitä ole. Venäjä taas on riski kaikilla lähialueillaan, eikä Venäjää vastaan saa apua Venäjältä.
Asetelma on hyvin yksinkertainen. Venäjä on sodalla pakottanut Suomen ja Ruotsin lähentymään Natoa, jonka jäsenyys oli aikaisemmin vain harkittava mahdollisuus. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on malliesimerkki vaikuttamisen kääntymisestä tavoitteita vastaan. Venäjän uhka oli aikaisemmin suurelta osin mahdollinen teoriassa ja varsinkin sotilaiden mielestä. Ajankohtainen uhkakuva se ei ollut. Nyt on, ja siitä Venäjän on kiittäminen vain itseään.
On harhakuvitelma, että Naton ulkopuolella Suomi voisi muka saavuttaa luottamukselliset suhteet Venäjään näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Natoon jo sitoutunut maa ei saisi vainoharhojaan politiikaksi kääntävän Venäjän luottamusta ‒ ja vaikka saisikin, Stalinin ja Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin viljelemä leniniläinen tunnus pätee Venäjän suhtautumiseen: luottamus on kyllä hyvä asia, mutta kontrolli on paljon parempi.
Täydellistä kontrollia ja viimekätistä määräysvaltaa Venäjä haki alun perin Ukrainastakin, ennen kuin turhautuminen sotamenestykseen käänsi toimet tuhoamissodaksi. Venäjän luottamuksen saa vain silloin, kun se voi määrätä ja kontrolloida toisen maan politiikkaa. Sellainen tarkoittaa täyden suvereenisuuden menettämistä.
Suvereenisuus rajoittuu myös sotilasliitto Natossa, mutta se ei johdu primäärisestä uhasta. Natossa luottamuksen puutteen suunta on päinvastainen: voimmeko me luottaa Yhdysvaltoihin liittolaisena. Sitä pitäisi varmaan kysyä vaikka kurdeilta.
Länsi-Saksan liittokanslerin (1969–1974) Willy Brandtin harmaana eminenssinä toiminut Egon Bahr oli Brandtin seuraajan Helmut Schmidtin mukana, kun tämä neuvotteli yhdysvaltalaisten kanssa euro-ohjuksista. Bahr kertoo Schmidtin kysyneen, onko eurooppalaisten kannalta solidaarista että Yhdysvallat rajaa ydinsodan Euroopan alueelle. Yhdysvaltalainen oli sanonut, että eipä se oikein taida olla. Tämä on hyvä pitää mielessä kaikista sateenvarjoista puhuttaessa.
Bahr ajoi aikanaan kolminapaista maailmaa: USA, Eurooppa ja Kiina. Hän kannatti Euroopan taloudellisen ja teknologisen vahvistumisen lisäksi Euroopan oma armeijaa. Sitä ei tähän hätään saada aikaan ainakaan Naton ulkopuolella, sen sisällä ehkä kuitenkin. Se olisi Euroopalle parempi vaihtoehto kuin Yhdysvaltojen ohjailema ja johtama Nato ‒ siinä asiassa minäkin kannatan gaullismia…
Euroopan yhteiset puolustusvoimat ovat valitettavasti edelleen toiveunta vielä 20 vuotta Bahrin kirjan julkaisemisen jälkeen. Toivottavasti F-35:n seuraajan tarjouskilpailussa yhteiseurooppalainen vekotin on jo jenkkihärveleihin nähden etulyöntiasemassa niin teknisesti kuin geopoliittisestikin.
Korjaus 9.5. klo 20:47: Korjattu Willy Brandtin vuodet liittokanslerina.
Maailman johtajien on saatava aikaan aseriisuntaan tähtäävät toimet.
Luottamus maailman nykyjohtajien kykyyn ratkaista globaaleista ongelmista kaikkein vakavin , asevarustelu ja aseisiin perustuva rauha, on rauhaa kannattavan ihmisen mielessä hyvin vähäinen. YK:n rooli on sivustakatsojan rooli, ainakaan YK ei ole kyennyt hillitsemään yhä vain kiihtyvää asevarustelua ja ydinaseisiin perustuvaa kammottavaa kauhun tasapainoa pidetään yllä yhä vain. EU:n valtiot lisäävät aseistustaan. EU -kansalaisille ilmoitetaan, että elintasosta on tingittävä asehankintojen vuoksi.
Laajenevan Naton myötä toivoisi nyt kaikkein eniten, että alkaisi aivan uudenlainen aikakausi globaaliin rauhantilaan tähtäävissä toimissa. Silloin usko Natoon rauhantilan säilyttämiseen pyrkivänä organisaationa vahvistuisi. Pitäisi ponnekkaasti siirtää keskustelu viimeinkin pois militarismiin perustuvasta , jatkuvasti keikahtelevasta ”rauhantasapainosta”, erilaisten sotilaallisten suunnitelmien esittelystä ongelmanratkaisussa ja ottaa suuret, lopullisesti pitävät askeleet kohti aseetonta maailmaa. Muuttaa radikaalisti ’globaalisuunnitelmaa1.
Hyvin voimallisesti ja pitkäjänteisesti myös nykyistä mediasisältöä pitäisi omistajiensa ohjata aivan uusiin uomiin ja uusista lähtökohdista katsoen. Tätä sotakeskeistä , suorastaan militarismihurmoksellista ”journalismia” kun on joutunut pakkosyötön tapaan seuraamaan vuodesta toiseen, jos on vähänkin halunnut maailman asioita seurata. Aivan viime vuosina ”keskustelu” on pääosin yksipuolistunut medioiden painokkaasti esitellessä yhden ja niiden mielestä ainoan , aseisiin perustuvan ratkaisunäkökulman maailman vakavimpaan ongelmaan. Jossakin joku näistä linjanvedoista hyötyy, koska muutoin näin selvää yksipuolistumista ei voi ymmärtää. Arvaillaanpa yhdessä kuka ja missä…
Eduskunnassa äänestettiin ilman kansanäänestystä. En pidä tällaista demokratian riemuvoittona. Päinvastoin.
Nostan hattua korkealle sille porukalle, kahdeksalle, joiden mielestä kansanäänestys olisi pitänyt järjestää ja joille puolueiden kansalle esittelemät puolueohjelmat ovat ohjenuora päätöksenteossa.Luottamuksesta on kyse.
Willy Brandt oli liittokanslerina 1969-1974.