Hyvinvointialueiden yksi velvoite on niin sanottu palveluintegraatio eli tavoite, että ihminen voisi samasta paikasta koordinoidusti tai jopa yhdellä käynnillä monien sijaan saada tarvitsemansa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Puhutaan myös paljon palveluita tarvitsevista asiakkaista, jotka tällä hetkellä joutuvat ramppaamaan monilla ovilla eivätkä välttämättä saa sittenkään oikeanlaista apua, jolloin tilanne pitkittyy ja mutkistuu.
Asiakkaiden osallisuus omissa palveluissaan ja palveluiden kehittämisessä on ohittamatonta, jotta palveluista voi oikeasti seurata arkeen hyviä asioita. Ammattilaisten keskinäinen yhteistyö ei siis yksin ole riittävää. Asiakkaat eli me kaikki ihmiset olemme oman elämämme tuntijoita, joiden pitää tulla kuulluksi ja voida vaikuttaa siihen, millaisia palveluita missäkin elämänvaiheessa saamme. Tämä pätee myös silloin, kun tehdään eri tahojen palveluiden yhteensovittamista. Tällä hetkellä asiakkaiden asiantuntemuksen ottaminen osaksi kehittämistä toteutuu vielä vaihtelevasti.
Perinteisesti palvelut ovat sektoroituneet eli jokainen taho ja ammattilainen on hoitanut omaa siivuaan, eikä kommunikointia ja yhteistyötä ole automaattisesti tehty. Lainsäädännössämme on kuitenkin jo aiemminkin velvoitettu sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisia tekemään yhteistyötä ja asiakkaan palveluiden yhteensovittamista. Nyt myös hyvinvointialueiden toimintaa säätelevä laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä painottaa tätä vahvasti.
Mitä palveluintegraatio sitten edellyttää toteutuakseen? Siihen tähtäävistä kehittämishankkeista tehtyjen tutkimusten perusteella tiedetään, että se ei synny itsestään. Pelkät yhteiset seinät eivät myöskään riitä. Tutut eri toimijoiden yhteistyömuodot kuten verkostopalaverit eivät nekään aina tarjoa riittävää tukea asiakkaiden kompleksisissa elämäntilanteissa.
Integraatio ja asiakkaan palveluiden yhteensovittaminen edellyttävät niiden johtamista. Jos kehittäminen jää ruohonjuuritason työntekijöiden harteille, se ei etene toivotusti. Pitää olla johdonmukaisesti ja yhteisesti selvillä, mihin uusilla käytännöillä tähdätään ja miten niissä toimitaan. Pirkanmaan hyvinvointialueelle onkin suunniteltu integraatiojohtajan tehtävä, mikä osaltaan osoittaa johtamisen tarpeen tunnistamista.
Uudet yhteistyön muodot edellyttävät myös huolellista suunnittelua, keskustelua ja työntekijöiden kouluttamista. Tämä merkitsee, että tarvitaan myös budjetoitua työaikaa uuden valmisteluun ja opetteluun.
Kun sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämishankkeita on tutkittu, on huomattu, että uusien työmuotojen juurruttaminen arkeen takkuaa. Harmillisen usein työntekijöillä on myös käytännössä tehtävänään samaan aikaan entinen määrä perinteisiä siiloutuneita työtehtäviä ja toisaalta uusien työmuotojen kehittämistä ja haltuunottoa.
Kun tavoitteena on niin sanottu monialainen työ, tarvitaan syvällistä ymmärrystä toisten ammattilaisten asiantuntijuudesta ja tiedosta. On selvää, että niin sosiaali- ja terveydenhuollon kuin myös esimerkiksi kasvatuksenkin ammattilaisilla on erilaiset koulutukset ja toimintatavat. Tieto ja osaaminen rakentuvat ammattialoilla eri tavoin. Yhteistyössä ja sektorirajojen ylittämisessä on tiedettävä toisten osaamisesta ja toimintamahdollisuuksista, jotta voidaan synnyttää uutta yhteistä ymmärrystä ja ratkoa ongelmia. Suomessa onkin jo kokeiltu muun muassa yhteisiä opintojaksoja sosiaali- ja terveydenhuollon opiskelijoille. Näitä on syytä kehittää ja jatkaa.
Kirjoittaja on sosiaalityöntekijä ja sosiaalityön tutkija sekä vasemmistoliiton Tampereen kaupungin varavaltuutettu ja Pirkanmaan hyvinvointialueen luottamushenkilö.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.