Maailma on suuremmassa murroksessa kuin moni ymmärtääkään. Suomalainen yhteiskunta on perustunut hyvin pitkälti ajatusmaailmaan, jossa jokainen työntekijä on valmis venymään ja tekemään aina ylimääräistä työtä omalle työnantajalleen. Monesti tuon työn tekeminen on koettu velvollisuudeksi, jota on pakko tehdä tai ei ole yhteiskunnan silmissä hyvä työntekijä.
Nykymaailman muuttuessa aina vain hektisemmäksi ja monialaisemmaksi alkaa ihmisten sietokyky olla äärirajoilla sen kanssa, minkälaista venymistä jokainen kestää työn osalta. Kun kuormitukseen vielä lisätään, että työt seuraavat työntekijää hyvin usein kotiin sähköposteina, puhelinsoittoina tai kalenterimerkintöinä, ei ole ihme, ettei työn jälkeen saada riittävää palautumista, jolla työntekoa jaksaisi seuraavanakin työpäivänä.
Tästä syystä työelämässä on ollut jo vuosia nousujohtoinen trendi, että työntekijöitä jää masennuksen vuoksi sairauslomalle. Todellisuudessa syy on työssä uupuminen. Koska yhteiskunnassa kyseistä diagnoosia ei kuitenkaan hyväksytä palkallisen sairausloman syyksi, meistä uskomattoman moni kirjataan masentuneeksi. Tietenkin työssä uupumisen yksi oire on masennus, mutta se ei ole perussyy. Perussyy on, ettei omaa työtään pysty tekemään niin hyvin kuin haluaisi tai niin hyvin kuin kokee yhteiskunnan vaativan, ja siksi työntekijä hiljalleen kuormittuu sekä masentuu.
Yhteiskuntamme on murroksessa, jossa suurin osa työntekijöistä on kuormittunut siihen pisteeseen, että he joutuvat uupumuksen ja siitä seuraavien muiden oireiden vuoksi sairauslomalle. Parhaassa tapauksessa he saavat psykiatrista tai psykoterapeuttista apua tilanteen käsittelyyn. Monesti prosessin seurauksena selviää, ettei työntekijässä ei ole mitään vikaa vaan häneltä vaaditut odotukset ovat liian kuormittavia. Aletaan puhua työn rajoista ja siitä, mitä kenenkin voidaan odottaa tekevän tietyn työnkuvan ja palkan rajoissa. Työntekijä alkaa asettaa työnteolleen rajoja, minkä seurauksena jotkut työyhteisössä saattavat kokea hänet yhteistyökyvyttömäksi, vaikka kyseessä on yksilön oman jaksamisen turvaaminen.
Ilmiötä on alettu kuvata termillä quiet quitting, joka ei tarkoita työnteon lopettamista vaan työhön suhtautumisen muuttamista rennommaksi. Työhön aletaan suhtautumaan tietoisesti rennommin, ja työtä tehdään ainoastaan tehtävänkuvauksen ja palkkauksen mukaisissa rajoissa. Mielestäni se on täysin oikein, koska palkkausjärjestelmässä ei huomioida aina työhön liittyvää vaativuutta ja kuormitustekijöitä.
Miten tämän uuden suuntauksen käy suomalaisen yhteiskunnan, joka on turvautunut jokaisen yksilön velvollisuudellisuudentuntoiseen venymiseen työnantajan eteen? Hallituksen surullisena esimerkkinä on pakkolain valmistelu, mutta todellisuudessa sekään ei tule ratkaisemaan sisään rakennettuja ongelmia. Yhteiskunnan on pakko muuttua, tai pian meillä ei ole hyvinvointiyhteiskuntaa lainkaan.
Olen asiasta kirjoittanut ennenkin, ja toistan edelleen saman. On aika palkata riittävästi työntekijöitä suhteessa työmäärään, mikään muu ei tule toimimaan. Uudessa palkkakehityksessä on huomioitava niin sanotun alemman portaan työntekijät tai meillä ei ole pian lainkaan heitä, jotka näitä töitä tekisivät. Meillä on yhteiskunnassa aina arvostettu enemmän ylempää johtoporrasta, mutta todellisuudessa tavalliset työntekijät ovat niitä, jotka yhteiskuntaa kantavat päivästä toiseen.
Kirjoittaja on virtolainen kaupunginvaltuutettu ja KVVY Tutkimus Oy:n jätevesiasiantuntija.