”Valtiovarainministeriö ennustaa Suomen bruttokansantuotteen (bkt) kasvavan tänä vuonna 1,7 prosenttia. Ensi vuonna kasvu hidastuu 0,5 prosenttiin, ja vuonna 2024 kasvu olisi 1,4 prosenttia”, uutisoi Yle Suomen taloustilanteesta syyskuussa. Taantuman uhkaa eli sitä, että talous ei kasvaisikaan vaan bruttokansantuote saattaisi jopa laskea, ei voida artikkelin mukaan sulkea pois. Pitäisikö meidän olla huolissamme? Tämä lainaus tuntuu todella tutulta tavalta kuvata kansantalouden tilaa, mutta mistä tuo tapa on opittu ja onko meillä mitään syytä kyseenalaistaa sitä?
Onko taloustieteen opetuksessa jääty väärälle vuosisadalle tai kenties jopa väärälle vuosituhannelle? Tämän hetken opiskelijat, jotka tulevat päättämään kansantaloustieteen suuntaviivoista 2050-luvulla, opiskelevat taloustiedettä oppikirjoista, joiden ajatusmaailma on 1950-luvulta. Tämäkään ei kerro vielä koko kuvaa, sillä oppikirjojen ajatusmaailma pohjautuu 1850-luvun teorioihin. Englantilainen ekonomisti Kate Raworth esittää edellä mainitulla tavalla taloustieteen koulutuksellisen nykytilan kirjassaan Donitsitaloustiede (Terra Cognita, 2017). Raworthin kirja ei varsinaisesti esitä uutta mallia kansantaloudelle, mutta se määrittelee ne rajat, joiden puitteissa talouden pitäisi toimia. Jatkuvalle kasvulle ei Raworthin piirtämässä donitsissa enää ole tilaa.
Vanhat talousteoriat ja donitsi
Donitsitaloustiede saa nimensä renkaasta, jonka avulla Kate Raworth määrittelee ihmiskunnalle turvallisen tilan. Tämän tilan puitteissa me voimme toimia ja elää. Donitsin sisäreuna on sosiaalinen perusta ja ulkokehä ekologinen katto. Bruttokansantuotetta Raworth kutsuu käenpojaksi, joka on vallannut talouden ja josta pitäisi mittarina päästä eroon. Kun donitsissa kuljetaan keskipisteestä, siis reiän keskeltä ulospäin, kuljetaan niukkuudesta vaurauteen. Jos me toimimme niin säästeliäästi, että toimintamme tapahtuu siellä reiän puolella, niin kaikkein haavoittuvammassa asemassa olevat ihmiset kärsivät. Jos taas vauraus ja kuluttaminen ylittää donitsin ulkoreunat, kärsii ympäröivä maailma. Ilmastokriisi pahenee, saasteet lisääntyvät, lajit kuolevat.
Palataan hetkeksi tarkastelemaan edellä mainittuja vanhentuneita talousoppeja. Raworth kiinnittää lukijan huomion yhdysvaltalaisen Paul Samuelsonin vuonna 1948 esittelemään kiertokaavioon, jossa raha kiertää kansantalouden ympäri luoden lisää rahaa. Oleellista ei ole kyseenalaistaa mitään osaa Samuelsonin kaaviossa, vaan nostaa esiin niitä asioita, joita kaaviosta puuttuu. Jos ajattelemme rahan kulkua läpi liiketoiminnan, jolloin sitä kulkeutuu työntekijöiden palkkoina yksityisomistukseen ja sieltä edelleen kulutuksen kautta takaisin liiketoiminnan haltuun, voimme kysyä, mikä on se voima, joka tuon kiertoliikkeen saa aikaan. Voiko liiketoiminta synnyttää kulutushyödykkeen ilman energiaa ja voimmeko me yksityishenkilöinä hankkia tuon hyödykkeen käyttämättä yhtään energiaa? Entä energian käyttö? Syntyykö siitä jotain ylijäämää, jätettä, joka on haitaksi ympäristöllemme?
Niin ikään useasti toistettu lause ”markkinat hoitavat” pohjautuu William Stanley Jevonsin 1800-luvun teoriaan, johon hänen aikalaisensa innolla lähtivät mukaan. Markkinoiden käyttäytyminen voitaisiin esittää matemaattisesti täsmällisenä kuvaajana, jossa kysyntä ja tarjonta määrittelevät lopputuotteen hinnan. Jevons kyllä huomasi itsekin tässä teoriassa ongelmia, ja Kate Raworth toteaa mallin olevan voimakkaasti yksinkertaistettu. Siinä unohdetaan useita ihmisen toimintaan liittyviä asioita, jotka tuota markkinaa voivat järkyttää. Aivan äskettäin Britanniassa tapahtunut jyrkkä punnan arvon lasku oli oivallinen esimerkki epäonnistuneesta ihmisen tekemästä poliittisesta päätöksestä, jota ”markkinat” eivät hoitaneetkaan.
Entä irtikytkentä ja kiertotalous?
Ilmastopoliittiset toimet tähtäävät vihreään siirtymään tai irtikytkentään. Energiantuotannon pitäisi olla täysin fossiilivapaata ja uusiutuvaa. Kiertotalous taas on järjestelmä, joka pyrkii ensinnäkin keräämään talteen kaiken vapautuvan energian biologisesti hajoavasta materiaalista ja kierrättämään hajoamaton uusiutumattoman materiaalin. Raworth mainitsee esimerkkinä Japanin, joka kierrättää 98 % kotimaassa käytetystä metallista, mutta huomauttaa, että siitä huolimatta jäljelle jäävä 2 % vuotaa jonnekin, eikä kiertotalous siltä osin toimi. Jos me siis haluamme elää kasvutaloudessa, niin tuo ulos vuotava 2 % on jatkuvasti kokonaismäärältään kasvava määrä. Kasvava siitäkin huolimatta, vaikka väestömäärä maapallolla ei kasvaisikaan. Kasvu tulee siitä, että bkt tarkoittaa yksittäisen ihmisen keskimääräistä tuotantoarvoa.
Ryhdy kasvuagnostikoksi!
Bruttokansantuote kuvaa kansantaloudessa tuotantoarvoa kansalaista kohden. Jokainen tuotettu hyödyke tai palvelu lasketaan bruttokansantuotteeseen. Me mittaamme koko taloudellisen onnistumisemme tuon yhden mittarin mukaan ja arvon pitäisi aina kasvaa. Rajaton kasvu ei Raworthin donitsiin kuitenkaan mahdu. Donitsin pulla, se makea, syötävä osa on se alue, jossa meidän pitäisi ihmiskuntana koko ajan pysytellä. Haaste saada koko ihmiskunta donitsin piiriin on valtava. Raworth on vakuuttunut, että käenpoika nimeltä bruttokansantuote on häädettävä aivan välittömästi. Raworth kehottaa meitä kaikkia ryhtymään kasvuaddiktin sijaan kasvuagnostikoiksi.
New York Timesin toimittaja Lydia DePillis kirjoitti taannoin artikkelin: ”Ilmastonmuutoksen vauhti pakottaa taloustieteilijät takaisin suunnittelupöydän ääreen.” Kirjoituksessa pyydetään taloustieteilijöitä ja ilmastotieteilijöitä vahvempaan yhteistyöhön. Artikkelissa esitetään myös kriittisiä näkemyksiä Yhdysvaltain uuden ilmastopaketin suhteen. Paketti on luonteeltaan porkkana, se tarjoaa uusiutuvaan siirtyvälle tukia, mutta riittääkö tämä? Pitäisikö saastuttamista ja fossiilisen energian käyttöä rajoittaa huomattavasti nykyistä ankarammin verotustoimin? Oma huomioni tähän on, että mittavat hiiliverot toimisivat ilman muuta jarruina, kun mittarina pidetään bruttokansantuotetta ja tämä lieneekin suurin syy, miksi hiiliverot eivät ole nykyistä enemmän esillä julkisessa keskustelussa.
Entä mikä mittariksi bruttokansantuotteen tilalle? Korvaavaa mittaria ovat pohtineet myös suomalaiset tutkijat julkaisussaan Talous kasvun jälkeen (Maria Joutsenvirta et.al. Gaudeamus 2016). Koska kestävä talous ei voi perustua pelkkään hedonistiseen hyvinvointikäsitykseen, niin mittarin pitää sisältää myös vastuita. Joutsenvirta kollegoineen määrittelee termin Happy planet index, joka voidaan esittää seuraavanlaisena kaavana: Happy planet index on yhtä kuin tyytyväisyyden ja eliniän odotteen tulo jaettuna ekologisella jalanjäljellä.
Me voisimme lopulta kirjoittaa: Valtiovarainministeriö ennustaa Suomea koskevan onnellisen planeetan indeksin (hpi) kasvavan tänä vuonna 1,7 prosenttia. Ensi vuonna kasvu hidastuu 0,5 prosenttiin, mutta vuonna 2024 kasvua tulisi taas hienot 1,4 prosenttia. Me olemme onnellisia ihmisiä onnellisella planeetalla.