Ulkomaisen työvoiman rekrytointiin liittyvät eettiset ongelmat ja työperäinen hyväksikäyttö Pirkanmaalla ovat puskeneet tietoisuuteemme viime aikoina. Sulkavuoren jätevedenpuhdistamon työmaalla tapahtunut ukrainalaisten pakolaisten hyväksikäyttö nousi julkisuuteen Rakennusliiton tehtyä työmaalle tarkastuksen tammikuun puolivälissä. Aamulehti teki myös vastikään jutun, jossa kerrotaan filippiiniläisten hoiva-avustajien kotoutumisesta Pirkanmaalle – ja ohitetaan lähes täysin siirtotyöläisten perheenyhdistämisen ongelmat.
Ei-kenenkään vastuu
Tampereen Seudun Keskuspuhdistamo Oy rakentaa Tampereen Sulkavuoreen seudullista jätevedenpuhdistamoa. Kyseessä on Kangasalan, Lempäälän, Pirkkalan, Tampereen, Vesilahden ja Ylöjärven yhteishanke, jossa käytetään lukuisia aliurakoitsijoita. Sulkavuorella työskennelleiden ukrainalaisten rakennusammattilaisten palkan on maksanut helsinkiläinen osuuskunta, joka on siirtänyt pitkää viikkoa tehneitä työntekijöitä kevytyrittäjiksi ja maksanut heille alle puolet asianmukaisesta palkasta. Epäselvyyksiä on ilmennyt myös muiden ulkomaisten työntekijöiden työluvissa.
Pitkien hankintaketjujen ongelmat tulevat tapauksessa tuskastuttavan hyvin ilmi. Työmaan johto ei ole tiennyt, kenen palveluksessa ukrainalaiset ovat olleet, eikä Keskuspuhdistamolla tilaajana ole kertomansa mukaan realistisia mahdollisuuksia valvoa aliurakoitsijoiden maksamia palkkoja. Sen mukaan tilaajavastuusta huolehtiminen kuuluu pääurakoitsijalle eli työyhteenliittymä Sulkavuorelle, jonka muodostavat Kreate ja rakennusyhtiö Aki Hyrkkönen Oy. Aluehallintoviraston edustaja kommentoi Aamulehdessä, ettei kaataisi tapahtunutta pääurakoitsijan niskaan, koska “porukkaa on niin paljon ja valvonta on niin hankalaa”.
Ei oikeutta omaan perheeseen
Joskus työvoimaa hankitaan tavoilla, jotka ovat ukrainalaispakolaisten tapausta monimutkaisemmilla tavoilla eettisesti kyseenalaisia. Pirkanmaan hyvinvointialueella on rekrytoitu Filippiineiltä sairaanhoitajia, jotka saavat Suomessa oppisopimuskoulutuksen hoiva-avustajan ja lähihoitajan tehtäviin. Täydennyskoulutuksella mahdollistuisi myös omaa koulutusta vastaava työ – EU- ja ETA-maiden ulkopuolella suoritettu sairaanhoitajatutkinto ei kelpaa Suomessa sellaisenaan, ja onkin kyseenalaista, ettei koulutuspolkuja ole lähtökohtaisesti suunniteltu johtamaan omaa osaamista vastaavaan työhön. Niin kutsutussa kansainvälisessä rekrytoinnissa on kuitenkin muitakin perustavanlaatuisia ongelmia. Esimerkiksi filippiiniläishoitajien oikeus perheeseen ei toteudu.
Filippiineiltä Suomeen kansainvälisen rekrytoinnin kautta saapuva hoitaja ei voi ottaa mukaan perhettään, sillä hoiva-avustajan tai lähihoitajan palkka ei täytä maahanmuuttolakien asettamia perheenyhdistämisen toimeentuloedellytyksiä. Henkilön tilille pitäisi jäädä verojen sekä eläke- ja vakuutusmaksujen jälkeen 2200 euroa kuukaudessa, jos hän tahtoisi saada Suomeen puolison ja yhden lapsen. Kaksilapsisessa perheessä vaatimus kohoaa 2600 euroon. Ja niin edelleen. Aamulehden haastattelema hoitaja mainitseekin toivovansa, että saisi tulevaisuudessa puolisonsa ja yksivuotiaan lapsensa Suomeen. Jostakin syystä toimittaja ei ole tarttunut tähän, vaan päätynyt tekemään jutun, joka vaikuttaa enemmän Pihlajalinnan rekrytointihankkeen maineenkiillotukselta kuin journalismilta.
On selvää, että ikääntyvä Suomi tarvitsee ulkomaisia työntekijöitä. Meillä on erityisesti sosiaali- ja terveysalalla huutava työvoimapula, joka ei kotimaisten työntekijöiden voimin tule ratkeamaan. Siksi on perusteltua pyrkiä löytämään ulkomailta ihmisiä, jotka tahtoisivat meille töihin. Eettisesti räjähdysalttiiksi tilanne kuitenkin muuttuu, kun työvoimaa ryhdytään houkuttelemaan köyhistä maista, joista ulkomaille lähdetään töihin usein siksi, että omalle perheelle voitaisiin tarjota parempi elämä. Kansainvälinen rekrytointi saa tällöin herkästi hyväksikäytön sävyjä, jollei toiminnan kestävyyteen panosteta.
Vastuu on otettava myös paikallisesti
Työperäisen hyväksikäytön kitkeminen tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä maailmassa, jossa hankintaketjut ovat valtavan pitkiä, jossa keneltäkään ei tunnuta edellyttävän täyttä ymmärrystä hankintojen alkuperästä ja jossa globaalin eriarvoisuuden lieveilmiöitä ei haluta tunnistaa. Kunnissa ja hyvinvointialueilla on lisäksi liiankin helppoa vedota lakeihin, joita ne eivät voi muuttaa. Kunnilla ja hyvinvointialueilla on kuitenkin oltava sekä yksiselitteinen velvollisuus että toimivat keinot varmistaa, etteivät ne osallistu imperialistiseen riistoon tai osta mitään, mikä on tehty työläisen selkänahasta. Ulkomaista työvoimaa on myös haluttava kohdella oikein.
Urakoiden ketjuttamisen rajaaminen on yksi mahdollinen ratkaisu valvonnan ongelmiin: ketjut eivät saa paisua niin pitkiksi, ettei yhdessä päässä voida tietää, mitä toisessa tapahtuu. Mitä kansainvälisiin rekrytointeihin tulee, kysymystä toimeentuloedellytyksistä ratkotaan ensisijaisesti lainsäädännöllä. Myös paikallisesti on kuitenkin voitava luoda toimintatapoja, jotka mahdollistavat perheenjäsenten mukaantulon. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi kokonaisia perheitä koskevia rekrytointeja ja oppisopimus- ja muuntokoulutuksia. Siirtotyöläiselläkin on oltava oikeus perheeseensä. Hän sitä paitsi jää Suomeen todennäköisemmin, jos matkaa rakkaimpien luo ei ole 9000 kilometriä.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton tamperelainen varavaltuutettu ja vasemmistoliiton Pirkanmaan hyvinvointialueen valtuustoryhmän varapuheenjohtaja.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.