Pirkanmaan hyvinvointialueella, Pirhalla on kunnianhimoiset keinot tavoitteessaan korjata kestävyysvaje, ratkaista hoitohenkilöpula ja vastata palveluiden tarpeen kasvuun.
Kiistatonta on, että ikäpyramidimme kallistuu uhkaavasti väärään suuntaan. Väestöennusteiden mukaan yli 65-vuotiaiden määrä nousee seuraavan 17 vuoden aikana yli 16 prosenttia samaan aikaan kun työikäisten määrä vähenee. Tämä tarkoittaa vähemmän veronmaksaja ja enemmän palveluiden käyttäjiä. Joidenkin arvioiden mukaan hoidettavien määrä kasvaa joka vuosi yhdellä prosentilla, joidenkin taas, että vuoteen 2035 mennessä palveluiden käyttäjiä on kuusi prosenttia enemmän kuin nyt.
Pirhan reaktio väistämättömään on vähentää vuodepaikkoja ja karsia palveluista. Elämme jo ennestään liian vähäisessä vuodepaikkatilanteessa, joka on seurausta viime vuosien innokkaasta terveyskeskusten vuodeosastojen lakkauttamisbuumista. Nopeasti on unohdettu vuosi 2022, kun yhteispäivystyksistä tuli iäkkäiden säilytyspaikkoja, koska kuntoutus- ja tehostetun palvelusasumisen paikkoja ei vain yksinkertaisesti ole. Hoitotakuut paukkuvat ja jonoja puretaan kovalla rahalla, ja syynä siihen on hoitohenkilövajeen lisäksi vuodeosastopaikkojen riittämättömyys.
Pirha aikoo kuitenkin vähentää vuodepaikkoja ja korvata niitä liikkuvilla ja digitaalisilla palveluilla sekä uusimpana tietona omaishoidolla. Samaan aikaan Orpon hallitus suunnittelee järeitä leikkauksia sosiaalietuuksiin, ja nämä leikkaukset tulisivat väistämättä koskemaan myös omaishoitajia joko suoraan tai välillisesti. Pirhan tavoite on, että yhä useampi vanhus hoidetaan kotona, mutta tavoitteisiin kuuluu myös säännöllisen kotihoidon vähentäminen.
Ristiriitaisuus on päivän sana, sillä Orpon hallitus on ohjelmassaan luvannut ratkaista hoitajapulan, mutta samaan hengenvetoon hallitus on luomassa työntekijöiden kurjistamisohjelman, joka tulee kurittamaan erityisesti naisvaltaisia ja matalapalkka-aloja − kuten hoitoalaa. Myös Pirha aikoo ratkaista hoitajapulan vähentämällä 500 henkilövuotta. Vähennyksen tulevat koskemaan ennen kaikkea matalapalkkaista ja vaikeammin uudelleentyöllistyvää tukipalveluhenkilökuntaa, mutta myös hoitohenkilökuntaa, kun uusia työntekijöitä ei saa palkata vanhojen, esimerkiksi eläköityvien tilalle, jolloin jo valmiiksi tiukassa tilanteessa olevat yksiköt ajetaan ahtaalle, työkuorma kasvaa, väsymys ja tyytymättömyys lisääntyvät, hoidon laatu heikkenee ja potilasturvallisuus vaarantuu.
Suurimpia ongelmia Pirhan tämänhetkisissä toimissa on, että palveluita pistetään matalaksi ennen kuin mitään uutta on luotu tilalle, eikä vaikuttavaa tietoa esimerkiksi vanhuspalveluiden korvaamisesta digipalveluilla ole. Tämä johtaa pian tilanteeseen, jossa päivystyksistä ja erikoissairaanhoidosta tulee vanhainkoteja ja yksityiset hoivayritykset tahkovat rahaa Pirhan rahapussin kustannuksella, sillä ihmiset on kuitenkin hoidettava, oli meillä julkisia palveluita sitä varten olemassa tai ei.
Mutta täytyyhän alijäämä hoitaa pois? Suomessa on vasta tänä vuonna käynnistetty historiallinen sosiaali- ja terveysuudistus, mutta hyvinvointialueille ei käytännössä ole annettu aikaa aloittaa toimintaansa, vaan toimintaa ollaan alibudjetoinnin vuoksi suorastaan ajamassa alas. On aika mahdoton yhtälö alkaa rakentaa uutta organisaatiota, tiukentaa hoitotakuuaikoja, hoitajamitoituksia ja nostaa palkkoja ja samanaikaisesti säästää rahaa. Tällä hetkellä tuntuu, että valtio pakottaa rakentamaan 10-kerroksisen talon, jota varten se kuitenkin antaa rahoitusta vain kahden kerroksen verran, joten loppu täytyy riipiä kasaan kivistä ja kepeistä.
Väestöä kohtaavaan kiistattomaan ongelmaan palatakseni, ratkaisu tulevaisuuden sosiaali- ja terveyspalveluiden katastrofiin ei ole palveluiden alasajo tai vaipan vaihtaminen älylaitteen välityksellä, vaan maahanmuutto, eläkeiän nostaminen (elinajanodotteen nouseminen tarkoittaa myös terveiden elinvuosien lisääntymistä), myönteisellä lapsiperhepolitiikalla ja verotuksen porsaanreikien tilkitseminen. Hoitajapulaa ei myöskään ratkaista hoitajien oikeuksia, työoloja ja palkkoja polkemalla, vaan työnantajan eli hyvinvointialueiden tulisi nähdä henkilöstö ennen kaikkea pääomana, ei kulueränä, sillä palvelut olemme me, eikä ilma meitä ole sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja pelastustoimea.
Kirjoittaja on sairaanhoitaja ja Tampereen Vasemmiston kunnallistoimikunnan jäsen