Uusliberalistien mielestä valtiovallan harjoittamalla sääntelyllä useimmiten edistetään ennemmin estämistä kuin mahdollistamista, eli innovaatioita. Löytyykö tälle väitteelle vastinetta esimerkiksi Orpon hallituksen täsmäkohteena olevasta valtion velasta?
Onko valtion harjoittamalla sääntelyllä estetty vapaita markkinavoimia toteuttamasta kiihkeimpiä toiveitaan? Eli onko valtion harjoittama liiallinen sääntelypolitiikka, ylisuuret palkat tai ylimitoitettu hyvinvointivaltio Suomen valtion velan pääsyyllisiä?
Euroopan keskuspankki (EKP) on ostanut yli viiden tuhannen miljardin euron edestä EU-maiden velkakirjoja. Vuonna 2022 Suomen valtionvelka oli 195 miljardia euroa eli 73 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Italian, Kreikan ja Portugalin sekä neljän muun EU-jäsenmaan valtionvelka on yli 130 prosenttia suhteessa maiden bruttokansantuotteeseen. Näiden maiden ylivelkaantumisen ongelmalle ei ole ratkaisua näkyvissä.
Kysymys kuuluukin, kenen velkoja kansalaiset nyt Petteri Orpon johdolla maksavat? Keiden takana nämä kuuluisat valtion velkamiljardit nyt bisneskorkojaan kasvavat? Raha on tunnetusti ikuista, taskut vain vaihtuvat. Valtionvelka on kuin ilmestys, jota ihmetellään, mutta sen alkuperää ei haluta paljastaa. Suurimmat velanantajat ovat olleet saksalaiset ja ranskalaiset yksityispankit ja niiden taustalla valtioiden vastainen uusliberalistinen talouspolitiikka. Valtiot on haluttu laittaa polvilleen suurpääoman edessä.
Tarkoitusperäisiä huonon asian puolustelijoita
Markkinaliberalistisen talouspolitiikan juuret ovat 1830–50-luvuilla vaikuttaneen puuvillakapitalistien perustaman niin sanotun Manchesterin koulukunnan ilkeyden haaveessa yhdistää kapitalistinen tuotanto koko maailmaa käsittäväksi järjestelmäksi. Tämän ilkeyden haaveen mukaisesti maailman päätekijöitä eivät olisi valtiot vaan yksityiset suuryritykset. Nykyään maailmantalouden valta on keskittynyt noin 140 superyhtiöön, jotka ovat toistensa omistamia.
Demokratiaa nämä manchesterilaiset talousliberaalit eivät tavoitelleet vaan suurkapitalistien taloudellista maailmanlaajuista ylivaltaa. He vastustivat kaikkea valtiollista säännöstelyä väittäen, että yritteliäisyyden rajoittaminen merkitsisi yritystoiminnan häiritsemistä, haittaisi yksilön vapaata aloitteellisuutta sekä työtä, tuota tärkeintä tuotantoa edistävää tekijää. He torjuivat kaikki työläisten yhdistymispyrkimykset, sekä kaiken lainsäädännön, joka pyrki säätelemään työntekijöiden ja työnantajien välisiä suhteita.
Näiden ultraliberaalien johtohahmoina häärivät puuvillatehtailijat John Bright (1811–89) ja Richard Cobden (1804–65). He olivat viljatulleja vastustavan liiton perustajia. Cobden oli parlamentin jäsen ja Bright ministerinä useissa liberaalien hallituksissa. Karl Marx kutsui kyseistä parivaljakkoa tarkoitusperäisiksi huonon asian puolustelijoiksi. Nämä vastustivat vimmatusti vuoden 1847 työaikalakia, jossa 13–18-vuotiaiden ja kaikkien naistyöntekijöiden työaika alennettiin kymmeneksi tunniksi päivässä. Liberaalien vuonna 1846 läpiajamat viljatullien poistot saivat suurtilalliset toryt kannattamaan chartistien ajamaa työajan lyhentämistä ja vapaakauppalaiset hävisivät työaikalain äänestyksessä.
Viljatullien poistamista Bright perusteli muun muassa sillä, että 150 maanomistajaa omistaa puolet Englannin ja 12 maanomistajaa puolet Skotlannin maasta, ja viljatullien hyödyt valuivat heidän aarrekammioihinsa.
Tuotteiden jakelu puhdasta ideologiaa
Manchesterilaiset tehtailijat ajoivat viljatullien poistamista kuin käärmettä pyssyyn. Heidän mukaansa halpa tuontivilja takasi, että palkat voitiin pitää alhaisina ja teollisuustuotteita voitiin viedä Englannista halvalla, koska muiden maiden teollistuminen oli tuolloin vasta alullaan.
Tästä viljan tullivapaudesta seurasi vapaan elinkeinoelämän kulta-aika. Jatkuva palkka-ale puolestaan aiheutti työväestön keskuudessa ennennäkemättömän kurjistumisen.
Manchesterin koulukunnan miehet lohduttelivat työläisiä, että näin täytyikin käydä, koska kukaan ei voinut uhmata rautaista palkkalakia aiheuttamatta viennille tuntuvia vahinkoja. Ja jos vienti ei vedä, se taas kurjistaa työläisiä entisestään.
Kapitalistisen vapaakaupan avulla luotava paratiisi antoi odottaa itseään. Työväenluokka kurjistui vuosi vuodelta yhä pahemmin. Valtioviisas John Stuart Mill (1806–73) esitti rautaisen palkkalain vastaisesti teoksessaan Kansantalouden periaatteet, että taloudellisten lakien alaisia olivat vain tuotannon, mutta eivät tuotteiden jakelun ilmiöt.
Hyödykkeitä tuotettaessa täytyy ottaa huomioon tuotantoprosessin luonnolliset tekijät, kuten raaka-aineet, pääoma, työ ja lait, jotka säätelevät yhteistoimintaa.
Tuotantoprosessin tulosten jakamisessa puolestaan ovat voimassa vain ihmisten itsensä tekemät lait ja ideologiat, joiden mukaisesti tuotantoprosessissa syntynyttä varallisuutta jaetaan. Jos havaitaan, että tuotantoprosessin toiminnan tuloksia käytetään väärin ja siinä syntynyttä varallisuutta jaetaan epäoikeudenmukaisesti, mikään ei estä jakamasta niitä oikeudenmukaisemmalla tavalla.
Mill ehdotti tuotannon synnyttämän varallisuuden jakamisperusteiksi erilaisia veroja, avustuksia, takavarikointia ja muita omaisuuden uudelleen jakamisen muotoja ja keinoja. Tämä oli vastakkainen näkemys ultraliberaalien uskoon vapaaseen kilpailuun ja nihilistiseen rajoittamattomaan taloudelliseen vapauteen.
Nyt Petteri Orpon hallitus on 180 vuoden takaisella aikamatkalla Manchesterissa veisaamassa kapitaalin iänikuisia itkuvirsiä.