Talvi- ja jatkosodan käyneelle 30-vuotiaalle pohjoiskarjalaiselle sotainvalidille, metsätyömies Viljami Hakkaraiselle myönnetään vuonna 1946 neljä hehtaaria maata. Tuolloin se tarjoaa hänelle ja perheelleen valoisat tulevaisuuden näkymät.
Tämä on lähtöasetelma kontiolahtelaisen Jouko Puhakan (1922-2002) näytelmässä Hyvästi Mansikki. Puhakka osallistui vapaaehtoisena talvisotaan ja haavoittui. Ennen kirjailijanuraansa hän toimi muun muassa myllärinä ja ammattikalastajana. Mansikki-näytelmä oli aikansa teatteritapaus Joensuun kaupunginteatterissa Jouko Turkan ohjaamana. Ensi-ilta oli 6. syyskuuta 1969.
Hyvästi Mansikki koki uuden tulemisen keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterissa. Pauliina Hulkon ja kahdentoista Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelman Nätyn opiskelijan käsissä alkuperäistekstistä kuoriutuu yhdistelmä historiallista ajankuvaa, musiikkia, laulua, tanssia ja fyysistä näyttelijäntyötä.
Heti aluksi sanottakoon, että Pauliina Hulkon ja näyttelijöiden lähtökohta on todella kunnianhimoinen. Kuten hän toteaa, Puhakan näytelmä kuvaa elämänmuotoa ja yhteisöä, joihin nykypäivän näyttelijäopiskelijalla ei ole minkäänlaista suhdetta.
Hulkon mielestä juuri näytelmän epäajanmukaisuus oli sen vahvuus, kun hän valitsi Mansikin kolmannen vuosikurssin näyttelijäopiskelijoiden esitykseksi.
Kun nämä kaikki tekijät summataan yhteen, lopputulos on onnistunut hienosti. Nuoret näyttelijät ovat sisäistäneet pohjoiskarjalan murteen ja selittävät yleissuomenkieliset välispiikit avartavat tarinaa. Näytelmän hienon musiikin on säveltänyt Niina Alitalo. Räväkän jenkan sanat ovat osuvat:
Pika-asutus,
rauhansopimus,
sotakorvausten suoritus.
Myös Karjalan kunnailla -kansansävelmän uusi melodia ja neliääninen laulu on koskettavaa kuunneltavaa. Hilpeät pilkkalaulut herrojen Suur-Suomi-haaveille räväköiden tanssiesitysten kera tuovat esitykseen vauhtia ja niiden kautta siirrytään sujuvasti kohtauksesta toiseen.
Tosin kritisoitavaakin löytyy, varsinkin Pohjois-Savosta kotoisin olevalle kriitikolle, joka on seurannut maaseudun tyhjentymistä 1960-luvulta lähtien.
Suomen pelastus talopojan varassa
Näytelmän alussa Viljami Hakkarainen (Leo Ikhilor) palaa sodasta kotikyläänsä haitaria mukanaan kantavan kaverinsa Hemmin (Vincent Kinnunen) kanssa. Sodan lopussa Hemmi on siirtynyt käpykaartiin ja hän toteaa Viljamille: ”Mie kaikista aatteista veisailen viis.”
Hemmi myös epäilee, että turpeeseen sidottu ei kapinoi, siksi herrat haluavat sitoa rintamamiehet kuokkimaan maatilkkujaan.
Ennen Viljamin kotimökille tuloa kaverukset käyvät tervehtimässä innokasta Suur-Suomen kannattajaa, ökytilan isäntää ja mustanpörssin kulanssia, sodassa vanhimman poikansa menettänyttä Pesälän Junnua (Jussi Matias Korhonen). Isännän mukaan Suomen pelastus on taas talonpojan varassa kuten se oli keväällä 1918.
Varsinainen asia kaveruksilla Pesälässä poikkeamiselle on talon simpsakka tytär Kyllikki (Vilma Hartikainen). Viljamia odottaa kotona hänen vaimonsa Tyyne (Ilona Karppelin), kehdossa oleva poika sekä isänsä Tuulivaaran Ukko (Sulo Rahman). Sodan loppua juhlittaessa kaveruksilta hupenee useampi pontikkapullo, jota heille toimittaa Viklan-Miina (Saara Mänttäri).
Lisäksi kylän henkilögalleriaan kuuluvat kauppias Pussinen (Jalmari Pajunen), insinööri Herkola (Elsi Sloan), Ilona Hakkarainen (Saara Mänttäri), Usko Hakkarainen (Vili Saarela), opettajatar (Kasper Korpela) ja opettajan tytär (Elsi Sloan). Toisessa näytöksessä Viljami Hakkaraista näyttelee Peppi Hokynar ja Hemmiä Jalmari Pajunen.
Talonpojan tappolinja
Ruotsiin muutti 1970-luvun alussa parhaimmillaan / pahimmillaan tuhat ihmistä kahdessa viikossa, esimerkiksi Sallan kunnasta lähti väkeä linja-autolasteittain ja Göteborgista tuli nopeasti sallalaisten suurin kylä.
Hyvästi Mansikki-näytelmän aikajakso on 25 vuotta, vuodesta 1944 vuoteen 1969. Molemmat vuosiluvut olivat suomalaisen maaseudun ihmisen kohtalonhetkiä.
Pika-asutus- ja maanhankintalain nojalla Suomeen syntyi 400 000 evakon ja lukuisten maattomien rintamamiesten raadannan tuloksena yli satatuhatta alle 15 hehtaarin uudistilaa. Tämä uusi asutus rakennettiin ja purettiin käytännössä kolmenkymmenen vuoden kuluessa, eli ajanjaksona, jolloin koivu kasvaa taimesta jykeväksi puuksi.
Sodan jälkeisen uusagrarismin esteiksi nousivat uudistilojen pienet tilakoot, globaalin suurmaatalouden nopea kehitys, suuria investointeja vaativat tuotantovälineet, kuten puimakone, traktori, leikkuupuimurit, uudet navetat, sähköistäminen sekä tehdasvalmisteisten lannoitteiden käyttöönotto ja lopuksi motorisoidut puunkorjausmenetelmät.
Lopullisesti kohtalon kello löi pienviljelyselinkeinolle 11. huhtikuuta 1969, jolloin astui voimaan pellonvarauslaki, pakettipeltolakina paremmin tunnettu. Järjestelyllä pyrittiin torjumaan yhä kasvavat voivuoret, eli liiallinen rasvamaidon tuotanto. Englantiin ylijäämävoita vietiin 50 pennin kilohintaan, jota britit käyttivät teollisuudessa akselirasvana. Kotimaan markkinoille halpaa voita ei liiennyt.
Pakettipeltojärjestelmää on nimitetty ensimmäiseksi laajaksi kansalaispalkkakokeiluksi. Ihmisille maksettiin palkkaa heidän olostaan kansalaisina. Sodan jälkeen tilansa raivanneille miehille ja naisille kerrottiin, että he hyödyttävät parhaiten kansakuntaa olemalla tekemättä mitään.
Hyvästi Mansikki -näytelmässä katsotaan läheltä, mitä tämä “talonpojan tappolinja” aiheutti käytännössä.
Karvasta kalkkia omalla työllä raivattujen peltojen paketointi oli paljolti siksi, että kyseinen kansalaispalkka osoitettiin ihmisryhmälle, joka ei ajatellut työntekoa vielä vaihtoarvona samaan tapaan kuin palkkatyöhön tottuneet työväenliikkeen arvomaailman näkökulmasta työhön suhtautuivat. Ja paradoksista teki vielä synkemmän se, että päätöstä olivat tekemässä niiden puolueiden ministerit ja kansanedustajat, joita maaseudulla oli sankoin joukoin äänestetty.
Maatalouden ja pitkän talven ylivalta
Näytelmän toinen puoliaika alkaa vuodesta 1965, jolloin tuleva pakettipeltolaki koskettaa yli miljoonaa suomalaista. Oli valjennut, että aikuistuvat suurten ikäluokkien nuoret tarvitsevat välittömästi 400 000 uutta työpaikkaa, koska pienviljelystilat eivät tarjoa heille toimeentuloa.
Pakettipeltolaki hyväksyttiin eduskunnassa lähes päivälleen samaan aikaan, kun suuret ikäluokat valtasivat Vanhan ylioppilastalon. Jostain syystä pakettipeltolain hyväksymispäivä ei ole iskostunut kansankunnan kollektiiviseen syvämuistiin samoin kuin Vanhan ylioppilastalon valtaus 25. marraskuuta 1968. Kaksipäiväisestä opiskelijakuohahduksesta oli seksikkäämpää ja turvallisempaa muokata 60-luvun ikoni kuin myöntää sadan vuoden virheellisen yhteiskunta- ja maatalouspolitiikan toteuttaminen.
Jo vuonna 1915 tilasto- ja taloustieteilijä O.K. Kilpi (1878–1937) totesi, että Suomessa vallitsi turpeeseen sidottu maatalouden ja pitkän talven ylivalta. Tästä johtui, että suurimmalla osalla suomalaisista ei ollut mahdollisuuksia, jotka antaisivat toiminnalle tarkoitusta ja päämaaleja.
Puhakan Hyvästi Mansikki -näytelmä räjäytti pankin. Siitä maaseudun murrosta kuvaava kirjallisuus sai suorastaan hyökyaaltona alkunsa. Aluksi kyseistä kirjallisuutta nimitettiinkin pakettipeltorealismiksi. Puhakan 1973 ilmestynyt romaani Takametsien evankeliumi puolestaan kertoo vennamolaisuuden nousun Pohjois-Karjalassa 1960-70-lukujen vaihteessa. Se lienee edelleen pätevin psykologinen kuvaus ilmiöstä, josta perussuomalaisten vaalivoitot ovat olleet toisintoja.
Länsisuomalaisesta näkökulmasta maaltamuutto on lähinnä tavaroiden pakkaamista ja käytännöllistä pohdiskelua muuton onnistumiseksi. Itäsuomalaisessa kirjallisuudessa maaltamuutto lähentelee hurjuudessaan ja runollisuudessaan maailmanloppua. Heikki Turusella maaltamuuttoon sekoittuvat koko menneen kulttuurin savut ja hajut. Niin myös Hyvästi Mansikin loppukohtauksessa. Aika harva meistä suomalaisista on vielä viidennen polven kaupunkilainen.
Kuinka paljon sodanjälkeisen muutosten sieto- ja kestämiskykyyn vaikuttivat sota-ajan rankat henkiset ja aineelliset kokemukset niin etulinjassa kuin kotirintamallakin. Sota-ajan kokemuksiin verrattuna rauhanajan koettelemukset tuntuivat kuin lasten leikiltä. Suurten ikäluokkien tunnus olikin kuvaava: kaikkihan me olemme sotilaiden lapsia.
Kun Hakkaraisten tytär Kyllikki (Vilma Hartikainen) tulee Helsingistä kotiin lomalle, hän on yhden talven aikana muuttunut herraperheen piikana jo niin stadilaiseksi, että hän ihmettelee äidilleen, miten tämä voi tulla toimeen ilman viemäriä, vesijohtoja, puhelinta, televisiota ja jääkaappia.
Maaltamuutosta loputtomiin rakenneuudistuksiin
Kehujen jälkeen näytelmän muutamiin ongelmakohtiin. Varsinkin näytelmän ensimmäisellä puoliajalla farssimainen ylinäytteleminen kaventaa roolihenkilöiden psykologiaa kuvatessaan heidät tyhmiksi. Tämä ikuinen seurojentalon näyttämöiden ja 1930-luvun Suomi-Filmien piilorasismi häiritsee aina kun siihen törmää. Ei maalaisihmiset käyttäytyneet ja puhuneet ilvehtimällä, ei edes nykyään, vaikka typerä uunoturhapuromainen sketsiviihde onkin lävistänyt lähes kaiken esitystaiteen.
Kannattaisi katsoa tarkkaan Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia, miten kansanihmiset toimivat ja puhuvat. Ralf Långbackan ja Veli-Matti Saikkosen tv-sovitukset Pentti Haanpään romaanista Yhdeksän miehen saappaat toimivat myös mainiona tiennäyttäjänä kyseiseen tematiikkaan.
Toisella puoliajalla asia onneksi korjaantuu ja näytelmä kulkee syvyyssuuntaan, kuten Puhakan hieno käsikirjoitus edellyttääkin. Huumoria kun voi esittää muutenkin kuin ilveilevänä farssina. Mutta kaikesta tästä huolimatta, kokonaisuus on hienoa työtä. Sanna Levon pelkistetyt lavastusratkaisut toimivat oivallisesti.
Yhdessä asiassa olen ohjaaja Pauliina Hulkon kanssa jyrkästi eri mieltä. Hyvästi Mansikki -näytelmän vahvuus ei ole sen epäajankohtaisuudessa vaan juuri sen ajankohtaisuudessa. Työelämässä on meneillään globaalisti samankaltainen peltojen paketointi, jossa yhä useammalle ammattikunnan edustajalle ilmoitetaan, että he hyödyttävät kansakuntaa ja globaalia taloutta olemalla tekemättä juuri sitä työtä, johon heidät on koulutettu.
Mitä kaikkea tämä puhe jatkuvasta muutoksesta ja rakenteiden uudistamisesta lopulta pitääkään sisällään meidän tavallisten tallaajien elämän näkökulmasta. Elämme joka hetki kuin istuisimme muuttokuorman päällä hyvästelemässä entistä elämäämme.
Lopuksi: Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitokselta on astumassa maamme teatteriareenoille upea uusi sukupolvi. Onnea matkaan!
Tampereen Työväen Teatteri: Hyvästi Mansikki
Käsikirjoitus: Jouko Puhakka
Dramatisointi ja ohjaus: Pauliina Hulkko
Lavastus ja puvut: Sanna Levo
Koreografia: Samuli Nordberg
Valot ja videot: Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu: Kyösti Kallio
Kampaukset ja naamiointi: Heidi Saarinen
Tuottajat: Taru Huokkola ja Heidi Kollanus ja apulaistuottaja Anu Lassila
Rooleissa: Vilma Hartikainen, Peppi Hokynar, Leo Ikhilor, Ilona Karpplin, Vincent Kinnunen, Jussi Matias Korhonen, Kasper Korpela, Saara Mänttäri, Jalmari Pajunen, Sulo Rahman, Vili Saarela, Elsi Sloan.
Ensi-ilta oli 17.1.2024 TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä.