Kansallisteatterin ja Teatteri Siperian yhteistuotantona valmistunut Leikin loppu tuo Samuel Beckettin ajattoman tekstin nykyhetkeen pienin elein. Ainoastaan Vooningin kehnot olosuhteet häiritsivät klassikkonäytelmän lumoa.
Vanha sokea mies Hamm istuu tuolissaan ja odottaa jotakin. Häntä palvelee riutunein elkein Clov, joka empii jatkuvasti lähtemistä, muttei pysty lähtemään. Roskapöntöissä asuvat Hammin vanhemmat, jotka ovat hädin tuskin hengissä. Hammin talon ulkopuolella vallitsee harmaus ja hiljaisuus: maailma vaikuttaa sammuneen.
– Luonto on unohtanut meidät, Hamm julistaa.
Leikin loppu (1957) on Samuel Beckettin toinen suuri näytelmäklassikko Godota odottaessa jälkeen (myös nimellä Huomenna hän tulee). Tunnetumman sisarteoksensa tavoin Leikin loppu on puitteiltaan minimalistinen näytelmä, jonka keskiössä hahmot lähinnä empivät, kiertävät kehää ja odottavat jotakin pelastusta, jota ei todennäköisesti koskaan tule.
Leikin loppu on nimestään huolimatta Godota synkempi teos, ja Kansallisteatterin ja Siperian yhteistuotanto tekee sille kunniaa. Vähäinen huumori on mustaa ja tunnelma on tiivis. Tämä näytelmä suorastaan kihisee jonkin lausumattoman paineen alla.
Leikin loppua on modernisoitu pienillä eleillä, jotka eivät vielä riko näytelmän perusasetelmaa. Hammin vanhemmat asuvat kierrätysastioissa, joita ympäröi läjä erinäköistä jätettä. Lakanoiden sijaan käytetään muovipressuja, jakkaran sijaan metallisia tikkaita. Näillä pienillä liikkeillä Leikin lopusta tehdään omaan aikaamme sopivalla tavalla postapokalyptinen: roskapussien keskellä loistava Tokmannin muovikassi alleviivaa tätä vitsikkäästi.
Vooninki näytelmän esityspaikkana söi hiukan teoksen nautintoa. Tila on kaikuisa, ahdas ja myös huonosti äänieristetty, sillä esityksen lopulla seinien ulkopuolelta kantautuvat äänet häiritsivät kokemusta.
Näyttelijöiden rautainen työ pitää kuitenkin teoksen jaloillaan silloinkin, kun ulkoiset tekijät häiritsevät tai kun Beckettin rikkonainen teksti käy hankalaksi seurata. Uudenlaista jännitettä teokseen tuo se, että Hammin roolissa nähtävä Pekka Heikkinen on halvaantunut onnettomuudessa ja Clovia esittävä Bakr Hasan puolestaan on saapunut Suomeen pakolaisena. Molemmat ovat erinomaisia rooleissaan: Heikkinen herkuttelee Hammin itseriittoisuudella, Hasan taas tuo pintaan Clovin turhautumisen ja patoutuneen raivon. Tuukka Huttunen ja Marika Heiskanen täydentävät näyttelijäjoukon roskapöntöissä asuvina vanhempina, jotka lähinnä haikailevat menneeseen ja tavoittelevat Hammilta armopaloja.
Modernisoinnin keinot jäävät vähäisiksi, ja pääkaksikon kulttuurierokin näkyy vain pienissä eleissä, erityisesti hahmojen rukoillessa. Roolituksilla maalataan kuitenkin äkkiä kuva Euroopasta tai länsimaista laajemminkin: maahanmuuttajat palvelevat valtaväestöä, mutta valta-asetelmasta huolimatta molempien elämä on jonkinlaista paikoilleen juuttunutta kurjistelua.
Mutta tämä ei ole ainoa tapa lukea Leikin loppua. Beckettin teosten ajattomuus syntyy osin juuri siitä vaivattomuudesta, jolla teokset taipuvat moneen muotoon, monen eri asian ja ilmiön vertauskuviksi. Leikin loppukin on helppo nähdä esimerkiksi riippuvuussuhteen kuvauksena, laajempana tutkielmana valtasuhteista, vertauskuvana ihmisen itsetuhoisuudelle, sekä tietysti konkreettisena kuvauksena sivilisaation romahduksen viimeisistä selviytyjistä.
Pohjimmiltaan 1950-luvulla kirjoitetun näytelmän keskiössä voi nähdä samoja kysymyksiä, kuin saman aikakauden eksistentialistisessa filosofiassa. Ihminen on maailmaan heitetty, viime kädessä vapaa, mutta ihmeen kykenemätön toimimaan vapaasti. Beckett tavoitti hahmoissaan jotain yleisinhimillistä, mikä vetoaa katsojiin vuodesta toiseen.
Leikin loppu taipuukin vaivattomasti myös nykyhetkeen. Sen voi helposti nähdä vertauskuvana 2020-luvun ihmiskunnan toiminnasta monimuotoisten kriisien keskellä. Elämä on juuttunut omaan kurjuuteensa, muutoksesta parempaan haaveillaan, mutta pelätään muuttaa mitään. Aika kuluu kehämäisissä keskusteluissa ja vanhoissa konflikteissa, eikä mitään edistystä pääse tapahtumaan.
Leikin lopun englanninkielinen nimi Endgame (jonka Beckett itse käänsi) tarkoittaa loppupeliä, viimeisiä siirtoja. Nykykatsojana Leikin lopussa onkin kyse juuri tästä: ihmiskunnan viimeisistä liikkeistä ennen lankeavaa pimeyttä.
Leikin lopun esitykset Tampereella 3.9.–16.9.2025.
