– Kirjailijan asia ei ole ratkaista Jumalaa tai pessimismiä koskevia probleemeja. Kirjailijan tehtävänä on vain esittää henkilöt, ne olosuhteet, joiden vallitessa he puhuivat Jumalasta tai pessimismistä, sekä muoto, jossa he sen tekivät. Eikä kirjailijan tule esiintyä henkilöidensä ja heidän lausumiensa tuomarina, vaan ainoastaan puolueettomana todistajana. Tuomion langettaminen kuuluu lautamiehille, toisin sanoen lukijoille. Näin Anton Tsehov (1860–1904) ohjeisti kirjeessä kustantajaansa Aleksei Suvoria 28.10.1888.
Syksyn yksi kirjallinen jymyjuttu on ollut Martti Anhavan uusina suomennoksina ilmestyneet Tsehovin 51 novellia, joista 21 on aiemmissa suomennoskokoelmissa julkaisemattomia.
Vuosilta 1880–82 on kahdeksan aiemmin suomentamatonta novellia ja vuosilta 1883–87 kymmenen sekä kolme vuosilta 1888–1903. Kokoelma ilmestyi nimellä Anton Tsehov Onni – Valitut novellit 1880–1903. Kustantajana on Siltala yhdessä Kari Hotakaisen Sanavalinta Oy:n kanssa.
Viileä kuvaaja
Martti Anhavan mukaan Tsehov aloitti hupijuttuja suoltavana senttarina ja hänestä kasvoi maailmankirjallisuuden huomattavin novellisti. Hän kirjoitti viisaasti viisastelematta, isosti isottelematta, julmasti julmistelematta ja kauniisti kaunistelematta. Vladimir Majakovskin mukaan Tsehovin kieli on mutkatonta kuin ”saanko kupin teetä.”
Suuren yleisön tietoisuuteen Tsehov tuli novelliensa Onni ja Aro myötä.
Aro-novellissa Tsehov kertoi halunneensa kuvata, kuinka hienoja luonnonnähtävyyksiä Venäjällä vielä oli. Samalla hän halusi uudistaa Turgenevin maisemakuvausta, jota vaivasi staattisuus, muuttumattomuus. Kuitenkaan maisema ei pysy samana, se muuttuu säiden ja vuorokauden rytmien mukaisesti sekä ihmisen kokemistavan muuttumisen myötä. Samoin muuttuu ihmisen suhde niin yhteiskuntaan kuin toisiin ihmisiin.
Onni-novellistaan Tsehov totesi veljelleen Aleksandrille, että tosiasiassa se on hölynpölyä, joka viehättää lukijoita optisen harhan vuoksi. Otettakoon näytteeksi Ulla-Maija Heinon ja Martti Anhavan suomennosten erot Onni-novellin alusta.
Heino:
– Leveän, valtatieksi sanotun arotien varteen oli yöpynyt lammaslauma. Sitä vartioi kaksi paimenta. Toinen, noin kahdeksankymmenvuotias hampaaton ja vapisevakasvoinen vanhus makasi vatsallaan aivan tien poskessa kyynärpäät pölyisten ratamonlehtien seassa.
Anhava:
– Leveän, isoksi maantieksi kutsutun arotien varressa yöpyi lammaskatras. Sitä vartioi kaksi paimenta. Toinen, kahdeksankymmenen ikäinen hampaaton ukko jonka kasvot tutisivat makasi mahallaan aivan tien laidassa kynärpäät painettuina ratamon pölyisiin lehtiin.
Ihmisystävä vai -vihaaja?
Tsehovin novelleihin on etsitty lukuohjeita hänen salaperäisestä persoonastaan samaan tapaan kuin runoilijan säkeitä availlaan. Anhava toteaa, että novelleissaan ja näytelmissään Tsehov tavoitti ihmisten puheiden ja tunteiden kohtaamattomuuden, kuinka huonosti ihmiset kykenevät auttamaan toisiaan tai edes itseään ja kuinka vähän he lopulta toisistaan välittävät:
– Taide, tiede, rakkaus, inspiraatio, aatteet, valitkaa mikä tahansa noista sanoista joista ihmiskunta etsii lohtua tai mielihyvää – Tsehovin tarvitsee vain koskea niihin, ja silmänräpäyksessä ne näivettyvät ja kuolevat.
Tsehovin mukaan kihelmöivintä raivoa lukijassa herättää sellainen huijari, hyväksikäyttäjä tai muu lurjus, jonka toimet ja puheet kuvataan tuomitsematta, värähtämättömän asiallisin äänenpainoin.
Anhavan mukaan tällä tavoin tarkkanäköinen ja keinojaan viileästi hallitseva kirjoittaja onnistuu kertoessaan vaikuttamaan pikemminkin ihmisystävältä kuin ihmisvihaajalta.
Kirjoita vain siitä, minkä tunnet
Tsehov korosti, että kirjailijan on syytä pitäytyä vain niissä aihepiireissä, jotka hän tuntee. Lääkärinä hän tunsi useita aikalaiskirjailijoita laajemmin luonnontieteellisiä seikkoja ihmisruumiin toiminnoista ja ihmisen psyykeen vaikuttavista tekijöistä. Hän oli ateisti, mutta hyvin kiinnostunut uskonnollisten rituaalien vaikutuksesta ihmiselon karvaaseen ihanuuteen.
Valot-novelli on loistavaa humanistisen- ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen erottelua, miten ne näkevät ihmisen osan maailmassa. Insinööri Ananjev on majoittunut ratatyömaan parakkiin elämän tarkoituksettomuutta potevan 24-vuotiaan tekniikan opiskelijan paroni von Stenbergin kanssa.
Insinööri kysyy, mitä vastaisit ihmisille, jotka tulevat kysymään sinulta, onko sotiminen suotavaa, moraalista vai ei? Kohauttaisitko vain olkapäitäsi ja sanoisit, että sinulle on kerta kaikkiaan samantekevää, kohtaavatko sadattuhannet ihmiset väkivaltaisen vai luonnollisen kuoleman. Onhan lopputulos kummassakin tapauksessa yksi ja sama: tomu ja unohdus:
– Te ja minä rakennamme rautatietä. Tulee mieleen kysyä, minkä tähden vaivaamme päätämme, teemme keksintöjä, ylitämme kaavamaisuuden rajoja, säälimme työntekijöitä, varastamme tai emme varasta, jos tiedämme että kahdentuhannen vuoden kuluttua tämä tie on muuttunut tomuksi. Ja niin edelleen ja niin edelleen… Myöntäkää, että kun tuohon onnettomaan tapaan ajattelee, ei minkäänlainen edistys ole mahdollista, ei tieteissä, ei taiteissa, ei itse ajattelussa.
Tämä lienee hyvin lähellä Tsehovin omia näkemyksiä. Nuorena hän ihaili Tolstoita, mutta lopulta hän ei hyväksynyt tämän taaksepäin katsovaa, tietämättömien musikoiden elämäntavan ihannointia. Tolstoihin ja Dostojevskiin verrattuna Tsehov on hyvin ranskalainen, siksi hänen käsittelemänsä ihmissuhdedraamat koskettavat myös nykylukijoita sekä teatteriyleisöä.
Pohjaton tietämättömyys epäkohtien syynä
Maaorjien suvusta lähtöisin olevana Tsehov piti Tolstoin näkemyksiä aatelisherran ylemmyyden osoituksena ja tekniikan edistymisen tarjoamien mahdollisuuksien kieltämistä haihatteluna.
Sähkössä, höyryssä ja lääketieteessä oli Tsehovin mielestä enemmän lähimmäisenrakkautta kuin siveydessä tai lihansyönnin hylkäämisessä. Tolstoin askeettisuus sisälsi salaisen taantumuksellisen tekijän mikä merkitsi paluuta takapajuiseen, keskiaikaiseen ihanteeseen. Tsehov merkitsi muistikirjaansa:
– Kaikkien Venäjällä vallitsevien epäkohtien syynä on pohjaton tietämättömyys, joka vallitsee samassa suhteessa kaikkien puolueiden ja kaikkien ajatussuuntien keskuudessa. Tämä tietämättömyys aiheuttaa suurimman kaikista: epäoikeudenmukaisuuden. Kansan voima ja pelastus on sen älymystössä, siinä osassa älymystöä, jolla on rehelliset ajatukset ja tunteet ja joka tekee työtä.
Toiminnan korvaa haikailu
Tsehovin mukaan jokapäiväisissä draamoissa aiheen tulee olla uusi, mutta se ei välttämättä kaipaa lainkaan keksittyä toimintaa. Sankareilta vaaditaan sankaruutta ja vaikuttavaa toimintaa näyttämöllä. Todellisessa elämässä kukaan ei kuitenkaan ammu itseään, hirttäydy eikä tee rakkaudentunnustuksia millä hetkellä tahansa eikä saarnaa yhtä mittaa syvällisiä ajatuksia. Useimmiten vain syödään, juodaan, hakkaillaan tai puhutaan roskaa.
Tsehov korosti näytelmissään ja novelleissaan elämän pienten seikkojen traagisuutta. Näyttelijälle hän korosti sitä, ettei tämä saa koskaan olla surullisen näköinen, ärtyisän kylläkin. Ihmiset, joilla on ollut pitkän aikaa suru kannettavanaan ja jotka ovat tottuneet siihen, viheltelevät silloin tällöin ja pysähtyvät haaveilemaan. Tuskat on kuvattava sellaisina kuin ne ilmenevät elämässä, ei käsien ja jalkojen liikkeillä, vaan pelkillä äänenpainoilla tai katseilla.
Kolme sisarta -näytelmässä Prozorovin sisaruksien toiminnan korvaa haikailu. He kuvittelevat, että haaveet ja kuvitelmat toteutuvat itsestään ilman omia ponnistuksia. Sisarusten silmät avautuvat, kun heidän isänsä kuolee. Näytelmä alkaa kun isän kuolemasta on kulunut vuosi. Haaveet ja kuvitelmat törmäävät alastomaan todellisuuteen. Ainoaksi haaveeksi jää paluu Moskovaan.
Kuten sanottu, Tsehovia on vaikea selittää, hänen novellejaan on vain luettava, yhä uudelleen ja uudelleen. Ja varmasti aina uutta ihmeteltävää ja oivallettavaa löytyy. Tsehovin analyysissä todellisuus muuttuu vertauskuvalliseksi, toisin sanoen ymmärrettäväksi. Kuten Martti Anhava tiivistää:
– Jos saisimme ihmeen sanoiksi, ei se enää ihme olisikaan.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
