Luokkaretkeläisen kotiinpaluu

– Sinä häpeät meitä, omaa sukuasi, isääsi, äitiäsi ja veljiäsi. Mitä pahaa me olemme sinulle tehneet?

Tähän työläisäidin (Sinikka Sokka) professoripojalleen esittämään kysymykseen kiteytyy Tampereen Työväen Teatterin uutuusnäytelmän Itseen kirjoitettu koko sisältö.

Päähenkilö on luokkaretken yliopistomaailmaan tehnyt työläisperheen poika. Hän on eräänlainen luokkataistelun rintamakarkuri, sivustakatseleva muistelija, tuhlaajapoika, joka palaa kotiin tutustumaan menneisyyteensä.

Näytelmä perustuu ranskalaisen filosofian professori Didier Eribonin (s.1953) vuonna 2009 ilmestyneeseen omaelämäkerralliseen teokseen Paluu Reimsiin. Suomeksi se ilmestyi syksyllä 2024 Vastapainon kustantamana. Teoksen on suomentanut ja näyttämölle dramatisoinut Timo Torikka. Ohjaus on Davide Giovanzanan.

Isänsä kuoltua Didier Eribon (Miiko Toiviainen) palaa kotiin 30 vuoden poissaolonsa jälkeen. Akateemisella uralla menestyneestä Eribonista on tullut valtakunnallinen julkkis ja kirjailija. Isänsä (Timo Torikka) kuoleman jälkeen hän alkaa pohdiskella, kuinka luokkajako on vaikuttanut hänen elämäänsä ja valintoihinsa.

Hänen täytyy kohdata äitinsä sekä häpeänsä, jonka vuoksi lähti pikkukaupungista Pariisiin.

Työläisperheessä sodan jälkeinen lapsuus oli näköalatonta päivästä toiseen selviytymistä ja vanhempien ainaista riitelemistä. Lisäkuormana oli Eribonin homoseksuaalisuus.

Miten työväenluokkaisuus oli piirretty häneen jo hänen lapsuudessaan. Miten työväenluokan ja keskiluokan lapset lähtivät sivistyksellisesti eri teille jo 11-vuotiaina. Työväenluokan lapset menivät tehtaisiin ja parempien piirien lapset etenivät lukion kautta akateemiselle uralle.

Minustakin olisi voinut tulla intellektuelli

Ajoittain Eribonin perheen ja suvun tarinoissa mennään niin syvälle, että selkäpiitä karmii. Väistämättä tulee mieleen Hannu Salaman ja monen muun kirjailijan työläiskuvaukset. Sinikka Sokka äitinä on niin todellinen, että itkettää, kun hän toteaa pojalleen Didierille:

– Kyllä minustakin olisi voinut tulla intellektuelli, jos vain olisin päässyt opiskelemaan. Olin erittäin älykäs tyttö. Sinun pitäisi kirjoittaa kirja minusta!

Tehdastyöläisisän nuoruuden haaveena oli päästä rakennuspiirtäjän oppiin, mutta puuttuva kansakoulun päästötodistus ja köyhyys tulivat esteeksi.

– Olin 24-vuotiaana jo kahden pojan isä. Minun oli pakko välillä paeta nuoruuden huvituksiin, isä puolustelee viikonloppujuopottelujaan ja kotoa poissa olemisiaan. Samoja huvituksia hän ei vaimolleen suonut.

– Olisin tappanut sinut, jos olisin nähnyt sinut vieraan miehen seurassa.

Äiti raatoi, jotta älykköpoika pääsisi opintielle. Tämä julma tosiasia ei jätä Didieriä rauhaan. Miten hän voi sovittaa ja hyvittää tämän ristiriidan itsensä ja vanhempiensa välillä.

Nuorena hän valitsi paon Pariisiin, hylkäämällä vanhempansa, veljensä ja koko sukunsa. Unohtamiseen ei kuitenkaan riittänyt voimia. Paluu kotiin menneisyyden synkkien muistojen äärelle tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Siinä on näytelmän ydin. Voikin sanoa, että näissä valinnoissa on meidän jokaisen elämämme ydin. On joko otettava tai jätettävä, keskitietä ei ole. Menneisyys kävelee vastaamme aina edestä, minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

Sinähän puhut kuin kirja

Perheen monipolvinen ongelmavyyhti tuodaan esiin satiirin kautta. Päähenkilö on oppinut teoretisoimaan uhriutumisensa ja äiti napauttaakin hänelle:

– Aina sinä jankutat minä, minä, minä, niin kuin meitä muita ei olisikaan. Sinä puhut kuin kirja. Meidän elämämme nyt oli sellaista kuin se oli, ei meille paljon vaihtoehtoja ollut tarjolla. Minä raadoin töissä kuin hullu, että sinä pääsisit opiskelemaan, eikö se riitä.

Näistä kohtauksista syntyy esityksen mahtavat jännitteet, koomisuus ja liikutus kietoutuvat yhteen. Miiko Toiviainen on roolissaan enemmän kuin todellinen itseään täynnä oleva intellektuelli. Toiviaisen, Torikan ja Sokan esittämät herkät laulut Maija Ruuskasen säestyksellä syventävät tunnelmaa karun lavastuksen tukemana.

Kostimme vasemmistolle, joka hylkäsi meidät

Työläiskirjallisuudesta väitöskirjan tehneen Jussi Lahtisen mukaan työläiskirjallisuus on muuttunut työläiskuvauksesta kirjallisuudeksi, jossa kerrotaan siitä, miten pääset eroon työväenluokkaisista taustoistasi.

Jos pääset niistä eroon, sinut hyväksytään. Jos pysyttelet työväenluokkaisissa töissä, sinut suljetaan parempien piirien ulkopuolelle. Lahtinen toteaakin, että tämä heijastelee työväenluokan perinteisen ammattiylpeyden katoamista.

Samaa kysytään myös tässä TTT:n näytelmässä. Miksi kommunisteja äänestäneistä työläisistä tuli äärioikeiston kannattajia, heikompiensa pilkkaajia ja sortajia.

– Me kostimme vasemmistolle, joka hylkäsi meidät, äiti vastaa Didierille.

Kirjallisuuden sanotaan olevan merkittävä osa yhteiskunnallista dialogia, vuoropuhelua, jossa eri yhteiskuntaluokkien kokemukset ja näkemykset pääsevät esiin. Tämän päivän todellisuuteen tämä määritelmä pätee aika heikosti.

Liittyykö sosiologia yhteiskuntaan?

Yläluokka tietää asioita, joille rahvas ei omin päin löydä selitystä. Itseen kirjoitettu -näytelmässä osoitetaan, miten työväenluokan ja sivistyneistön välillä raja railona aukeaa.

Se on omakohtainen yhdistelmä muistoja, sosiologista tarkkanäköisyyttä ja poliittista analyysia ”ihmepelastuksen” työväenluokasta sivistyneistön pariin tehneen henkilön ristiriitaisesta ja tunteikkaasta matkasta työväenluokkaiseen menneisyyteensä.

Samalla siinä käsitellään, miten Eribon kokee oman intellektuellin tehtävänsä ja homoseksuaalisuutensa suhteessa työväenkulttuuriin ja populismiin.

Kapitalismilla menee hyvin niin kauan kuin työväenluokan ihmiset häpeilevät luokka-asemaansa. Tässä asetelma menee kuitenkin niin päin, että Didierin vanhemmat ja hänen veljensä eivät häpeä työläisyyttään, he suhtautuvat elämäänsä hyvin realistisesti. Muistojen kätköistä kajahtaa komeasti Kenen joukoissa seisot ja Vapauden kaiho. Sivistyksen makuun päässyt päähenkilö on se, joka kipuilee.

Samalla paljastuu, millaista nykypäivän luokkataistelu todellisuudessa on, ketkä ovat napit vastakkain kenenkin kanssa ja mistä syystä.

Näytelmän lopussa Didier kertoo äidilleen, että hänelle on tarjottu yliopistosta professorin paikkaa. Äiti kysyy:

– Mikä proffa sinusta tulee? Filosofian?

– Pikemminkin sosiologian.

– Mitä se on? Liittyykö se yhteiskuntaan?

Tykkää ja jaa artikkelia verkossa