Vasemmistoliiton tulee pitää kiinni arvoistaan – huolimatta siitä, mitä sukupuolta puolueen kannattajat ovat

Medioissa ja toisaalta myös vasemmistoliiton sisällä on puhuttanut useaan otteeseen puolueen äänestäjien naisvaltaisuus ja etenkin viime vuosina ollut voimistumaan päin puhe siitä, että vasemmistoliitto puolueena olisi muuttunut korkeakoulutettujen ja kaupunkilaisten naisten puolueeksi ja että puolue olisi unohtanut niin duunarit kuin ammattiyhdistysliikkeenkin ja ratkaisu tähän löytyisi duunarimiesten aktiivisemmasta houkuttelemisesta puolueen toimintaan mukaan. Syitä miesten määrän vähenemiselle on etsitty muun muassa tehdyn politiikan ja puolueen viestinnän teemoista, puolueen näkyvien naisedustajien toiminnasta sekä ajatuksiin siitä, että puolue ei toiminnallaan ja sanomallaan tavoita miehiä.

Suhtaudun tähän keskusteluun ja jopa esitettyihin väitteisiin kriittisesti. Esimerkiksi Tampereella oli vuosi sitten käydyissä kuntavaaleissa ehdokkaina hiukan enemmän kuin puolet miehiä ja toisaalta puolueessa on ainakin Pirkanmaalla vankka miesedustus aktiivisissa toimijoissa. Puolueen puheenjohtajistostakin puolet on tällä hetkellä miehiä. Toisaalta eri puolilla Suomea käydyissä eri ammattiyhdistysten vaaleissa vasemmistoliiton aktiivit ja luottamustoimijat ovat ottaneet lähiaikoina merkittäviä voittoja ja sekä puoluehallitukseen että puoluevaltuustoon valittiin useita ay-aktiiveja ja ay-liikkeelle töitä tekeviä henkilöitä. Myös väitteet siitä, että puolue houkuttelee lähinnä korkeakoulutettuja kaupunkilaisia naisia vaikuttavat olevan jokseenkin vailla totuuspohjaa, koska puolueen näkyvissä edustajissa useilla on työväenluokkainen tai pienituloinen tausta.

Viimeisimpänä asia nousi esiin puolueen sisällä näkyvämmin marraskuun puoluekokouksen jälkeen, kun Kansan Uutiset julkaisi artikkelin ay-liikkeen aseman roolin muuttumisesta puolueen sisällä perustellen asiaa muun muassa pitkän linjan ay-aktiivi Jouni Jussinniemen putoamisella puheenjohtajistosta ja AKT:n varapuheenjohtaja Niko Blomin jäämisellä ulos puoluehallituksesta. Artikkeli oli havainnollistava kuva siitä, miten ay-liikkeen toimijat tunnistetaan edelleen lähinnä miesvaltaisten alojen representaation kautta, vaikka naisvaltaisilla aloilla on runsaasti ay-aktiiveja ajamassa duunareiden etuja.

Kun vasemmistoliittoon kaivataan mukaan lisää duunareita, kyse usein onkin siitä, että kaivataan puolueen riveihin nimenomaan miehiä perinteisesti ay-liikkeen toimijoiksi tunnistetuilta miesvaltaisilta aloilta. Keskustelussa usein unohtuukin, että myös esimerkiksi meikkaajat, parturi-kampaajat, kynsiteknikot, siivoojat, lastenhoitajat ja kaupan myyjät ovat luokiteltavissa duunareiksi. Herääkin kysymys, että miksi erityisesti miesten määrän kasvattaminen puolueen sisällä edes pitäisi olla kaikkein olennaisin kysymys ja miksi uutta äänestäjäpotentiaalia ei voisi löytyä esimerkiksi edellä mainituilta aloilta?

Vasemmistoliitto on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut profiililtaan naisvaltaisemmaksi, mutta toisaalta myös näkyvien naispoliitikkojen määrä on noussut, politiikka kiinnostaa naisia enemmän ja naiset myös haluavat nostaa politiikkaan asioita, jotka puhuttelevat heitä ja jotka koskettavat heidän elämäänsä. Toisaalta moni vähemmistöihin kuuluva henkilö on viime vuosina viimein saanut äänensä kuuluviin etenkin vasemmistolaisen politiikan ansiosta. Mielestäni naisten ja vähemmistöjen osuus äänestäjäkunnassa tulisikin nähdä itseisarvoisen tärkeänä, ei vain miehisen politiikan jatkeena. Nähdäkseni puolueen naisvaltaisuus ei siis välttämättä ole iso ongelma, vaan voidaan nähdä myös voimavarana. Naisten ja eri vähemmistöjen äänestämiskäyttäytymisessä on valtavasti muutosvoimaa, jota puolue voisi mielestäni hyödyntää rohkeamminkin.

Toive miesten määrän lisääntymisestä puolueen sisällä toisaalta myös usein toisintaa mieheydestä esitettäviä sitkeitä stereotypioita, joissa mies syö pelkästään lihaa, vääntelee suuta kasvisruoalle, suosii yksityisautoilua ja karsastaa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasioita ns. akkojen hömpötyksenä. Oma kokemukseni puolueessa vaikuttavista miehistä ei vastaa tällaista stereotypiaa, ja jossakin määrin puolueen naisvaltaisuuden kritisoiminen myös typistää nämä miehet stereotypioiden vangiksi. Eikö ennemmin ole juhlimisen arvoista, että puolueessa haluaa olla mukana niin moni mies toimimassa yhteisesti hyväksi koettujen arvojen eteen?

En sano, etteikö miehiin liittyviä erityiskysymyksiä tulisi huomioida puolueessa tai että puolueen tulisi ajaa vain naisten ja vähemmistöjen asioita. Kritiikkini kärki osuu ennen kaikkea siihen, että millä tavoin eri sukupuolista puhumme ja millaisiin asioihin on olennaista kiinnittää huomiota sekä millaiset henkilöt nähdään puoluepolitiikassa arvokkaammiksi ja millaiset vähemmän arvokkaiksi. Lopulta puolueiden kannattajakunta vain heijastelee niitä arvoja, mitä yhteiskunnassa milläkin hetkellä on ja niiden pelimerkkien mukaan on toimittava.

Loppuun huomauttaisin, että jossakin määrin keskustelu puolueen naisvaltaisuudesta on lähtenyt liikkeelle oikeistolaisesta kritiikistä, jonka tavoitteena on vähätellä ja vesittää vasemmistolaisen politiikan saavutuksia. Jos puolue aikoo olla tosissaan esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolella, näiden arvojen puolella on seisottava linjakkaasti huolimatta siitä, millainen sen kannattajakunta milloinkin on.

 Kirjoittaja on vasemmistoliiton varavaltuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa, sukupuolitiedon asiantuntija ja yhteiskuntatieteiden maisteri.

Tykkää ja jaa artikkelia verkossa