Suojelupoliisi varoitti viime vuoden lopulla ääriuskovaisten kotikouluista ja muutama viikko sitten suojelupoliisi varoitti äärioikeiston järjestämistä kotikouluista. Suojelupoliisi tuskin pikku huolesta nostaa asiaa esille. On hyvin todennäköistä, että näissä äärioikeiston kotikouluissa lapsia altistetaan fasistiselle ajattelulle. Supo seuraa myös ääri-islamististen tahojen halukkuutta kotikouluun.
On turvallisuuden kannalta äärimmäisen iso riski kasvattaa radikalisoituneita lapsia, jotka elävät järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella tai reunamilla. Tähän suoraviivainen ratkaisu on koulupakko.
Samaan aikaan meillä on Suomessa tilanteita, joissa perheet valitsevat kotikoulun, monesta syystä, myös siksi, että koulu ei ole turvallinen valinta lapselle. Nämä todellisuudet ovat yhtä aikaa totta ja meidän tulee varmistaa, että lapset käyvät koulua ja että radikalisoitumiselle ei ole tilaa.
Suomi sanoo mielellään itseään koulutuksen mallimaaksi. Eikä tämä kehu tyhjästä ole syntynyt. Meillä on puutteistaan huolimatta yksi maailman parhaista kouluista, aina varhaiskasvatuksesta yliopistoon. Rohkenen väittää, että yksi keskeinen syy tähän on laadukas opetuksen ja kasvatuksen taso, eli ammattitaitoiset opettajat. Suomalainen koulujärjestelmä ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä peruskoulu ei enää kykene tasaamaan perhetaustoista johtuvia eroja yhtä hyvin kuin ennen. Huolestuttavaa myös on jatkuvasti kasvussa oleva kotikoulun määrä. Kotikoululaisten määrä on kolminkertaistunut muutaman vuoden aikana.
Vasemmistoliitto vihreiden kanssa kannattaa Ruotsin mallin mukaista koulupakkoa. Muut puolueet esittävät ratkaisuksi valvonnan lisäämistä. Valvonnan lisääminen/tehostamistaminen/parantaminen vaatii kuitenkin lisää viranhaltijoita, eli työntekijöitä, joita moni puolue haluaa nimenomaan vähentää. Samaan aikaan kun leikataan hyvinvointivaltiota, ei voida sille asettaa uusia tehtäviä.
Vasemmistoliiton kansanedustaja Hanna Sarkkinen on jättänyt aiheesta kirjallisen kysymyksen hallitukselle. Lainsäädäntöä on muutettava niin, että lähtökohtana on koulupakko, ja kotikouluun siirtyminen edellyttää aina erityislupaa.
Jos koulupakkoon siirryttäisiin, kotikoulu olisi edelleen mahdollinen, mutta vain tarkkaan rajatuin ehdoin. Valvonta voisi tapahtua ennen kotikouluun siirtymistä, jolloin lupa toimisi osana valvontaa. Tämä olisi huomattavasti tehokkaampaa kuin nykyinen jälkikäteinen malli. Vaikka kunnilla jo nyt on velvollisuus valvoa kotikouluja, radikalisoitumisriskit kertovat siitä, ettei valvonta toimi riittävästi. Eroja on myös kuntien välillä: toisaalla erityisopettaja tapaa lapsen viikoittain, kun taas toisessa kunnassa tapaamisia on vain pari kertaa vuodessa. Olen työssäni lastensuojelun sijaishuollossa nähnyt, miten heikkoa valvonta voi pahimmillaan olla ja miten se voi vaarantaa lapsen turvallisuuden ja kehityksen.
Koulupakosta huolimatta olisi tilanteita, joissa kotikoulu on lapsen kannalta parempi ratkaisu. Sen ei kuitenkaan tulisi perustua pelkkään vanhempien ilmoitukseen, vaan edellyttää selkeää lupaa. Samat ammattilaiset, joiden ajatellaan valvovan kotikouluja, voisivat olla myös niitä, jotka myöntävät nämä luvat. Ruotsin mallia ei tarvitse kopioida sellaisenaan, sillä Ruotsissa yksityisten koulujen määrä on huomattavasti suurempi. Tähän kehitykseen Suomessa ei ole syytä.
Tapasin tällä viikolla alakoululaisen tamperelaisen kotikoulussa. Kyseessä ei ole radikalisoimistarkoituksessa järjestetty kotikoulu vaan lapsen tarpeiden ja koulun arjen yhteensovittamisen mahdottomuus. Kysyin koululaiselta, mitä pitäisi tapahtua, että kouluun olisi hyvä palata ja vastaus oli: no aivan alkuun sen homottelun pitäisi loppua. On aivan täysin kestämätöntä, että meillä ei saada homottelua kuriin ja meillä kaikki lapset eivät koe koulua turvalliseksi oppimisympäristöksi. Kotikoulutilastointi on myös varsin vajavaista, sillä ainakaan Tampereella ei tilastoida syitä kotikouluun siirtymisestä. Mikäli tiedämme syyt kotikouluratkaisuun, voimme pyrkiä niitä myös kouluissa ratkomaan, jotta kaikki lapset kävisivät koulua koulussa.
Keskustelussa kotikouluista jää usein vähemmälle huomiolle se, että riittävät resurssit kouluissa parantaisivat mahdollisuuksia vastata oppilaiden erilaisiin tarpeisiin. On hämmentävää, että jotkut pitävät ratkaisuna valvonnan lisäämistä, vaikka perusongelma on se, ettei kouluissa ole tarpeeksi resursseja.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa sekä kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja.
