Lähisuhdeväkivalta on Suomessa valtava ongelma, johon on löydettävä tarvittavat puuttumisen rakenteet. Tätä mielipidekirjoitusta kirjoittaessani on käynyt ilmi, että jo kahdeksatta miestä tänä vuonna epäillään läheisen naisen tappamisesta. Nyt on maaliskuu. Jos tapot jatkuvat tätä vauhtia, Suomessa kuolee 40 naista koko vuoden aikana. Se on hälyttävän paljon valtiolle, jota pidetään yleisesti sivistyneenä valtiona.
Tilanteen vakavuuteen on herättävä myös Pirkanmaalla. Esimerkiksi Tampereella turvatalokäynnit ovat lisääntyneet etenkin toimeentulo-ongelmien syvennyttyä ja kurjuuden lisäännyttyä. Kun köyhyys, työttömyys ja osattomuus lisääntyvät perheissä hälyttävää tahtia, se kärjistää tilanteita kotona ja raaistaa väkivaltaa. Hallituksen kolme vuotta jatkuneet leikkaukset ihmisten toimeentuloon valitettavasti näkyvät piikkeinä väkivaltatilastoissa. Monella tapaa voi myös jo puhua tasa-arvon kriisistä, sillä kahdeksan tapettua naista kolmessa kuukaudessa ei pitäisi olla normaali asiantila – yksikin on jo liikaa. Lähisuhteiden ja etenkin seurustelusuhteiden pitäisi tuoda ensisijaisesti elämään iloa ja onnellisuutta.
Huono-osaisuus ja toimeentulon heikkeneminen eivät myöskään yksinään riitä selittämään naisiin kohdistuvan väkivallan lisääntymistä. Kyse on myös naisvihasta, jota kohtaan yhteiskunnallisena ilmiönä esitetään edelleen jokseenkin kummallista haluttomuutta tarttua ja nimetä lähisuhdeväkivallan sukupuoliperusteinen ulottuvuus. Usein suomalaiset ovat mieltyneet hokemaan, että Suomi on tasa-arvon mallimaa ja että asiathan ovat naisilla täällä varsin hyvin. On toki totta, että Suomessa on moni asia paremmin kuin useammassa muussa maassa, mutta samaan aikaan olemme valtiona myös jäämässä jo takamatkalle tasa-arvotyössä. Esimerkiksi Italiassa turvataloihin ja lähisuhdeväkivallan vastaiseen työhön satsataan runsaasti enemmän euroja.
Ratkaisut lähisuhdeväkivallan vähentämiseen vaativat ennen kaikkea riittäviä satsauksia pitkäjänteiseen tasa-arvotyöhön sekä kohdennettuja resursseja väkivallan tekijöiden tavoittamiseen ja pysäyttämiseen ennen kuin väkivalta raaistuu ja etenee tapoiksi ja murhiksi. Onkin siis mielestäni päivänselvää, että sukupuolistunut väkivalta tulee ottaa vakavasti ja ottaa sen ratkaiseminen politiikan prioriteetiksi sekä yhteiskunnallisen keskustelun kärkiteemaksi. Tasa-arvo ei etene itsestään, vaan siihen tartutaan konkreettisilla toimenpiteillä – esimerkiksi jo väkivallan sukupuoliperusteisuuden sekä lähisuhdeväkivallan erityispiirteistön havaitseminen vaatii niin kohtaamistyötä tekevien ammattilaisten kuin viranomaisten kouluttamista. Toisaalta tarvitaan ennaltaehkäisevää lasten ja nuorten asennekasvatusta sekä tukipalveluita niin uhreille kuin tekijöille.
Suomi on tehnyt tasa-arvon edistämiseen menneessä paljon ja tämä kehitys on syytä saattaa takaisin kestävälle uralle. Se on tämän valtion vahvuus ja myös ehdoton etu.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varavaltuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiantuntija.
