Kaikki on nykyään kestävää ja vastuullista, tomaateista turkistarhaukseen ja hallitusohjelmaan. Kestävyys- ja vastuullisuussanasto kuuluu olennaisesti nykyajan yrityskieleen. Käyttökelpoisia sanoja syntyy koko ajan. Olen itse törmännyt mainoksiin, joissa kehutaan muun muassa fossiilivapaita sahatarvekääreitä ja hiilineutraalia kiinteistövälitystä. Eräs valmistaja lupaa pyykinpesujauheensa olevan fossiilitonta vuonna 2030. Hyvä, pestään silloin pyykkiä. Hiilineutraali maansiirtokoneen luulisi jo olevan vitsi, mutta ei. Sellaisiakin Suomessa osataan verkossa vastaan tulleen mainoksen mukaan valmistaa.
Kestävyys ilmestyi yritysten markkinointiviestintään 1990-luvulla, kun sana oli lanseerattu niin kutsutussa Brundtlandin raportissa 1987. Jo samana vuosikymmenenä sille oli tutkimuskirjallisuudessa satakunta eri määritelmää, nykyistä lukumäärää ei taida tietää kukaan. Vastuullisuudesta alettiin laajemmin puhua 2000-luvun taitteen jälkeen. Sen jälkeen vastuullisuutta onkin piisannut. Sen ympärille on jopa luotu uusi ammattikunta. Vastuusta leipänsä saavat niin vastuullisuuspäälliköt kuin vastuullisuusmuotoilijat, vastuullisuuskonsultit, responsibility managerit kuin responsibility leaderitkin.
Vastuullisuuspuheen yleistyminen heijastelee yhteiskunnan moniarvoistumista sekä yritystoiminnan tarvetta vastata vaatimuksiin ekologisen ja sosiaalisen ulottuvuuden painottamisesta yritettäessä ratkaista koko elonkehää uhkaavaa monikriisiä. Osa yrittäjistä on aidosti huolissaan tuotantonsa vaikutuksesta ihmisiin ja muihin lajeihin. He hakevat keinoja vähentää päästöjä ja tehdä pitkäikäisempiä tuotteita materiaaleista, joiden hankkiminen ei kuormita yhtä paljon ympäristöä ja joita on helpompi kierrättää. Myös näitä yrittäjiä kohtaan olisi reilua, että muillekin yrityksille asetettaisiin enemmän velvoitteita ja yritysten ympäristö- ja ihmisoikeusväittämiä mainonnassa säädeltäisiin nykyistä enemmän. Sitten on valtavasti yhtiöitä, jotka vainuavat vastuullisuus- ja kestävyyspuheessa mahdollisuuden kasvattaa myyntiä. Näiden omistajat hyötyvät taloudellisesti hetken siitä, että mainoksissa voi väittää vähän sitä sun tätä kenenkään kyselemättä hankalia kysymyksiä.
Vastuuton vastuullisuuspuhe on muotia myös päivänpolitiikassa. Yritykset tekevät kuulemma jo nyt niin paljon, ettei Euroopan unionin yritysvastuudirektiiville ole käyttöä ainakaan Suomen hallituksen mielestä, joka päätti helmikuussa yrittää kaataa direktiivin yhdessä muutamien muiden EU-maiden kanssa. Ilmastonmuutos on hallituksen mukaan ”mahdollisuus viedä suomalaista, puhtaiden ratkaisujen osaamista” ja ”parantaa Suomen kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla”. Kukahan sanoisi näille, ettei Suomen metsäteollisuuden kasvihuonekaasupäästöjen rahtaaminen laivoilla ja varastointi merenpohjaan oikein vakuuta ilmastotekona ehkä ulkomaillakaan? Ja että osataan muuallakin istuttaa puuntaimia hävitetyn metsän paikalle.
Viherpesu ja valkopesu on kaikille tuttua. Kerrotaan, kuinka halutaan auttaa luontoa ja köyhiä, kun samalla yhtiön ydintoiminta heikentää tai jopa tuhoaa elämän edellytyksiä hakemalla kasvua ja maksimaallista tuottoa osakkeenomistajille. Ongelmien juurisyy piileekin juuri kilpailuun sekä tuotannon ja kulutuksen kasvuun perustuvassa, globaalissa talousjärjestelmässä. Sen puitteissa on mahdotonta toimia ekologisesti kestävällä tavalla. Se, mikä on taloudellisesti kannattavaa, ei ole ekologisesti kannattavaa. Ja päinvastoin. Kilpailuasetelmassa myös toisen voitto on toisen tappio.
Monet ihmiset ottavat viestit vihreistä ämpäreistä ja kestävästä kuluttamisesta iloiten vastaan. Jossain siis on tekniikan pellepelottomia, jotka ratkaisevat ympäristötuhoon ja epäoikeudenmukaisuuteen liittyvät ongelmat kehittämällä uusia innovaatioita! Halu jatkaa totuttua elämäntapaa on niin suuri, että ihmeisiin halutaan uskoa. Olisi mukavaa ja kätevää, kun jossain olisi universal mother, maailman äiti, joka siivoaisi kaikkien jäljet ja sormia napsauttamalla nollaisi suomalaisten elonkehälle aiheuttaman kuormituksen joka vuosi yhä aikaisemmin koittavana ylikulutuspäivänä.
Totuus kuitenkin on toinen. Tänäkin vuonna olemme Suomessa käyttäneet oman osuutemme maapallon luonnon resursseista jo viimeistään huhtikuussa. Se johtuu paitsi keskiluokkaisen, kulutusta ihannoivan elämäntavan normalisoimisesta, myös siitä, että elämän välttämättömät perustarpeet tuotetaan edelleen elonkehää ja elämän edellytyksiä tuhoavalla tavalla. Tämä ei muutu niin kauan kun yhteiskunnan päämääräksi ei oteta kiihtyvän ympäristökatastrofin hillitsemistä ja planetaarista hyvinvointia. Siihen tarvitaan laajoja yhteiskunnallisia uudistuksia, kuten siirtymistä kasvusta riippumattomaan talouteen. Siihen tarvitaan poliittista ohjausta, uudenlaista yhteistyötä ja voitontavoittelusta hellittämistä.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton jäsen Tampereelta.
Olli-Pekka Haavisto alustaa otsikolla ”Epäratkaisuja ympäristökatastrofiin – Kuinka sinut viherpestään rauhalliseksi” Luontoklubin keskustelutilaisuudessa ma 22.4. klo 19-21 Tampereen Kumppanuustalo Arttelissa.